Elokuun eka

16. elokuun ensimmäinen. Vietettiin päivä ystävien kanssa vaunulla ja se sopi oikein hyvin. Ajatukset oli 99% muissa, iloisissa jutuissa. Vähän nuhjuinen olo kuitenkin, kuten aina Tommin syntymäpäivänä. Se alkoi taas tuntua jo vähän aiemmin, mutta tänä vuonna meni edeltävät päivät ehkä helpoiten so far. Ei turhaan sanota, että aika parantaa. Hitaasti se tässä tapauksessa operoi eikä varmastikaan kokonaan vie kipua ja ikävää koskaan, mutta vähitellen on helpompaa.

Meillä olisi nyt 16-vuotias poika. Se tuntuu kummalliselta. Mutta jos meillä olisi, niin eihän se tuntuisi kummalliselta ollenkaan. Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin <3

Sannis

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivänä eli eilen juotiin kauden ekat glögit. Kuustoistavee on suurena glögin ystävänä keitellyt juomat itelleen jo muutaman kerran marraskuun aikana, mutta kirjoittajalle tämä oli eka. Puoli kupillista riittää nykyään aivan hyvin kerrallaan ja voi olla, että tämä jää ekaksi ja vikaksi tälle joululle. Juoman makeus ei enää niin houkuttele ja monesti siinä tilanteessa, kun voisi juoda glögiä, juon mielummin kahvin.

Itsenäisyyspäivä alkoi kahvikupposella, kuten kaikki päivät. Sen jälkeen pyöräiltiin minin kanssa LYKKElle. Mini teki salitreenin ja kirjoittaja veti jumpan. Oon sanonut ennenkin ja sanon taas; lauantaiaamun jumppa on aina niin kiva. Niin tälläkin kertaa. Porukka oli pyynnöstä pukeutunut siniseen, valkoiseen ja mustaan ja stereoissa soi suomimusa koko tunnin ajan. Kotimatka hiestä märkänä vesisateessa ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa, mutta onneksi se oli treenin jälkeen sen verran korkealla, että plussan puolelle jäätiin.

Loppupäivä sujui minin tämän päivän synttärikahveja/perheen pikkujouluja valmistellen ja linnanjuhlia katsellen. Mini ite leipoi suklaacookiet ja yhdessä väsättiin mokkaruutuja. Luottoresepti mokkaruutuihin on mystisesti kadonnut sekä kirjoittajalta, että mutsilta eli mummulta, mutta nyt muutaman testileivonnan jälkeen saatiin oikea resepti taas haltuun. Mister A miettikin, että täytyy ehkä leipoa lisää, mutta saatiin isimies pidettyä erossa herkuista niin, että niitä riittää juhliinkin :D

Kyllä kai sitä on vanhaksi aikuiseksi tullut, kun linnanjuhlat on kiinnostaneet jo monta vuotta. Parhaimmat on tietysti pätkät veteraanien kahvitilaisuudesta. Ihania tyyppejä aina haastatteluissa ja tällä kertaa myös Suomen laulun esittäjä sai kirjoittajan huokailemaan. Aikamoinen poika laulamaan <3 Finlandiasta en tänä vuonna tykännyt niin paljoa. Itse lauluosuus on aina ihana, mutta nyt alku- ja loppusoitto ei passannut kokonaisuuteen. Veteraanien tilaisuudessa pressaakin näytti vähän naurattavan viimeiset värssyt. Mietin hetken, oliko se ihan sopivaa naureskella siinä kohdassa, mutta luulen, että siinä veteraanit itekin vähän hätkähtivät voimallista loppua ja sen takia Stubbiakin hymyilytti.

Juhlan puvuista ei oikein moni jäänyt erityisesti mieleen. Ihan kaikkia en tietysti nähnytkään. Jenni Vartiainen oli upea. Valkoinen puku oli todella kaunis. Yllätyshyökkäyksen teki ensimmäinen tanssi. En yhtään odottanut, että se olisi "Missä muruseni on" ja hitto, että meni tunteisiin. Se soi jatkuvasti radiossa sinä kesänä ja syksynä, kun Tommi kuoli eikä se edelleenkään kuulu ollenkaan kirjoittajan suosikkeihin. Jotkut kappaleet on surullisia ja niistä tulee sellainen "parempi", kauniimpi ikävä ja kaipaus. "Missä muruseni on" ei kuulu niihin. Sen aiheuttamassa ikävässä ja surussa ei ole mitään kaunista, vaan se on täyttä tuskaa; unettomia öitä, ääretöntä epätoivoa ja viiltävää kipua. Se on kirjoittajalle tosi tosi vaikea kappale kuulla. Suru Tommin kuolemasta harvoin näin viidentoista vuoden jälkeen iskee yhtäkkiä nurkan takaa. Nykyään yleensä tietää etukäteen ne hetket, milloin olla vähän varuillaan. Nyt pääsi kuitenkin paukauttamaan ihan kunnolla halolla päähän. Ja sydämeen. Piti lähteä tyhjäämään tiskikonetta siitä telkkarin äärestä, kun ei pystynyt olla paikoillaan.

Huh, nyt iloisempiin juttuihin; Pizzan tekoon ja täytekakun leivontaan. Tänään on pikkujoulu- ja synttärijuhlapäivä. Mukavaa sunnuntaita kaikille <3

Sannis

Elokuun 1.

"Me tapaamme vielä", hän sanoi ja katsoi tähtikuvioita.

Antoi keuhkonsa täyttyä avaruudella.

Hetken aikaa hän oli varma, että he olivat yhä saman taivaan alla.

- Susanna Jussila

Heinäkuun viimeisiä

Viikonloppuna käytiin mister A:n äidin synttärikaffilla ja saatiin kotiinviemisiksi anopin ja mister A:n siskon kasvimaan antimia. Niin ihanaa! Edelleen toivon aina, että jaksaisin ite viljellä ja kasvattaa, mutta kun en saa aikaiseksi, oon erittäin onnellinen, että joku saa ja me päästään siitä nauttimaan. Sain sunnuntai-iltana ystävän kylään, niin tekaisin suolaisen piirakan ja sen kaveriksi salaatin naisten itse kasvattamista kurkuista, sipuleista ja salaatinlehdistä. Lisäsin vain vähän kaupan tomaatteja ja fetaa. Niin hyvää!

Selaisin postauksia taaksepäin ja katsoin, että viimeksi oon toukokuussa valitellut olkapään ja käden tilannetta. Vaikken ookaan muistanut valittaa, on käsi edelleen aika surkea. Nyt toki paljon parempi, kuin keväällä, mutta ei ollenkaan vieläkään hyvä. Nyt onnistuu jonkin verran jo tehdä asioita ilman kipua.. voin ripustaa pyykkejä ja tehdä jumpissa jo joitain ylävartalon liikkeitä. Leposärkyä ei oikeastaan ole ollenkaan, mutta yöllä käsi kipeytyy edelleen ärsyttävästi ja haittaa unia. Tietyt liikkeet, esim. laukun nostaminen pyörän jopparilta saa aikaan tosi kipeitä vihlaisuja. Treenissä nostot sivusuunnassa on mahdottomien listalla, samoin työnnöt eteen. Soutuja pystyn tehdä ja esim. hauiskääntöjä, mutta kaikki vipunostot sivulle ja rintaprässihommelit on nounou. Jumpassa lankut ja etunojat pystyn näyttää, mutta siihen se sitten jääkin.

Sain elokuulle kutsun magneettikuvaan, joka oli yllätys. Lähete laitettiin toukokuussa ja lääkäri varoitteli, että ei tuu kuulumaan mitään ainakaan vuoteen. Tosi nopeasti sitten kuitenkin kuuluikin. Epäilen toki, että kuvista ei mitään löydy. Vasenkin olkapää oireilee pienesti, joten uskon, että vika on jossain muualla, kuin ite olkapäässä. Huoh! Kuvaus toki helpottaa sen verran, että sittenpä on sekin kivi käännetty ja ainakin katsottu mitä siellä on. Alan varovaisesti uskoa niitä ennustuksia, joita keväällä sain.. että vuoden päästä olkapää voi olla hyvinkin parantunut. Tuntuu vaan jotenkin vähän pöhlöltä.. että mikä sen sitten parantaa? Sekö, etten tee tiettyjä liikkeitä nyt ollenkaan? Henkisellä puolella on nyt onneksi helpompaa, kun voi tehdä jo jonkin verran asioita eikä kipu oo olemassa jatkuvasti.

Semmosta. Heinäkuun viimeisiä viedään ja tänään on ollut vaikeaa. Migreeniä ja kummallisia kipuja päässä, leuassa, korvassa ja kasvoissa. Tosi kummallisia. Sellaisia, joita ei yleensä migreeniinkään kuulu. Migreenissä särkee kyllä päätä ja kasvoja ja on ties mitä oireita, mutta tänään kipuja on myös erilaisia ja eri paikoissa, kuin yleensä. Aamulla, kun heräsin siihen, että leuka ei auennut kunnolla, oli ensimmäinen ajatus: "Voi give me a break saakelin heinäkuun loppu!! Aina jotain hiton mystistä!" Viisitoista vuotta eikä keho unohda. Ei ikinä. Tuntuu, että olisi jo aika. Kyllä mieli muistaisi, vaikka kehon fyysiset oireet jäisi tulematta. Tottakai muistaisi.

Viisitoista vuotta heinäkuun viimeisiä. Ja tästä ikuisuuteen.

Sannis

Pläähkistä

Eilen olin töissä joogatapahtumassa. Vaasalainen joogastudio lopettaa ja he olivat kutsuneet muita toimijoita esittelemään tarjontaansa, jotta asiakkaat löytäisivät uudet joogapaikat. Aika ihanasti huomioitu asiakkaat vielä loppumetreillä. Me oltiin paikalla työkaverini Cecilian kanssa. Cecilia piti näytetunnin joogasta ja kirjoittaja soitteli äänimaljat. Näytetunnit pidettiin samassa tilassa, jossa näytteilleasettajat oli, joten siinä oli helppo seurata kaikkien näytetuntien kulkua.

Tommin synnytyksen kätilö on myös joogaohjaaja ja ollaan törmätty muutaman kerran vuosien varrella. Tiesin, että hän tulee tähän tapahtumaan, joten tiesin vähän varautua etukäteen. Ensimmäisen kerran kuitenkin näin hänet ohjaamassa ja nyt meni jotenkin normaalia enemmän tunteisiin. En ole koskaan ollut tunneilla, jossa lauletaan mantraa enkä ole koskaan livenä nähnyt kenenkään sitä tekevän. Se jo itsessään oli jotenkin vaikuttavaa ja sitten kun ohjaaja ei ollut ihan kuka tahansa, meni kirjoittajan yli aika yllättävä tunneaalto ja jouduin siirtyä vähän sivummalle hetkeksi. 

Nämä kohtaamiset on jotenkin outoja. Don't get me wrong..Kätilö oli synnytyksen aikana ihana. Muistan aina kuinka suuri apu hän siinä tilanteessa oli ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Ajattelen, että ehkä kukaan muu ei olisi osannut noin upeasti tilannetta hoitaa ja olenkin häntä aikanaan kiittänyt aivan sydämeni pohjasta. En usko, että unohdan koskaan hänen ystävällisyyttään ja ammattitaitoaan. Enää en muista hänen kasvojaan synnytyspäivältä ja joskus mietin, onko hän tosiaan varmasti sama henkilö. Etten kuitenkaan vain kuvittele, että se oli hän. 

Kohtaaminen nyt jälkikäteen on tosiaan outoa. Hän on aivan vieras ihminen, joka on ollut meidän kanssa elämän vaikeimpana päivänä. Hän on seurannut vierestä meidän kokevan sen kaikista kipeimmän ja nähnyt siitä enemmän, kuin kukaan muu. Kun Tommi syntyi, huoneessa oli kolme ihmistä; Tommin vanhemmat ja kätilö. Hän on nähnyt kirjoittajan kaikista raaimmillaan, sillä hetkellä jolloin keho ja mieli, toiveet, haaveet ja odotukset revittiin rikki. Silloin, kun kirjoittajasta tuli epäonnnistunut ja viallinen äitinä sekä naisena. Hetkenä, jonka seurauksia on paikattu vuosien ajan. Hän on käärinyt meidän kuolleen lapsen peittoihin ja pidellyt häntä sylissä. Hän on nähnyt Tommin.

Tommin kätilö on myös äänimaljahoitaja ja olen ajatellut, että osallistun hänen tunnilleen, kun aikataulut osuu yhteen. Eilisen perusteella tulin siihen tulokseen, että en taida kuitenkaan. Haavat on arpeutuneet, mutta kyllä ne niin kovasti kirveltää, kun näen hänet. Äänimaljat on muutenkin jotenkin tunteita herättävät. Ehkäpä on helpompaa jos niitä sitten kuitenkin soittelee joku muu.

Omat soittelut meni oikein hyvin ja makeasti koko meluinen tila hiljeni, kun aloin soittaa. Tuntui tosi rauhalliselta ja kivalta. Tapahtuman aikana alkoi tosin kurkkua karhastella ja kotiin päästessä se oli jo aivan kunnolla kipeä. Meillä oli joulutalli-tapahtuman osallistuminen varattu viistoistaveen kanssa alkuillalle, mutta loppuviimein jouduttiin perua se. Illalla oli nukahtaminen vaikeaa, koska kurkkukipu oli äitynyt niin kovaksi. On tämä syksy ollut aikamoinen. Edellisestä flunssasta on vain viikkoja eikä tulehtunut käsi ole vielä lähellekään parantunut. Onkohan tämä vielä samaa flunssaa, joka vain nukkui hetken? Vai joko tuli uusi? Vastustuskyky ei taida olla oikein korkealla nyt just. Kurkkukivun ilmaantuminen meni aivan täysin tunteisiin ja ilta meni aika syvissä vesissä. Yöllä heräilin miettien töitä ja jumppia ja sitä, miten paljon harmittaa, että asioita jää taas väliin.

Nyt just on kyllä semmonen olo, että voi pläähkistä plääh!

Täytyy vain yrittää muistaa, että this too shall pass.

Sannis

Vauva

Voi, vihdoinkin pääsin katsomaan ystävää ja vauvaa. Yli kuukausi on jo vauvan syntymästä mennnyt, mutta meille iskeneen flunssan takia en tietenkään uskaltanut ottaa riskiä että tartutan babyn tai uuden äidin. Tällä viikolla ei ole enää kenelläkään oireita ollut, joten uskalsin torstaina poiketa uusimman minin luona.

Turhan tiukka aikataulu siinä oli aamusta ennen duunia, mutta päätin että tunti on parempi, kuin ei mitään. Vielä en päässyt minimieheen tutustumaan, koska tyyppi nukkui tyytyväisenä koko tunnin, mutta ehkäpä ensi kerralla sitten. Tuntuu silti tärkeältä, että pääsin hänet livenä näkemään. Ja voi morjensta miten ihania vauvat onkaan <3 

Nukkuva pieni poikavauva toi samantien mieleen meidän Tommin ja miten ihanalta se tuntuu, että tällä pienellä pojalla on kaikki hyvin. Tämä poika on tarkoitettu tähän maailmaan. Tommi ei ollut. Joskus silloin se ajatus tuntui niin oudolta ja aivan väärältä, mutta siihen on ollut pakko opettaa itsensä uskomaan. En usko, että menetyksen kanssa olisi mahdollista muuten elää.

Lastentarvikekaupoilla meinasi aivan lähteä mopo keulimaan. Miten ihania kaikki pienet jutut voikaan olla. Lusikat ja lautaset ei oo vielä ajankohtaisia, mutta arvelin, että sellaisia ei vielä vauvalla oo odottelemassa ja oikeassa olin. En muista, että tanskalaista Done by Deeriä olisi ollut vielä silloin, kun meidän tytöt oli pieniä. Olisin voinut osta about kaiken, mitä merkillä oli tarjolla. 

Tänään on lauantai 7.12. ja meillä on paljon ohjelmaa. Aamupäivästä käydään faijan eli papan luona, koska vanhimman siskoni perhe tulee Vaasaan poikkeamaan. Sen jälkeen piipahdetaan naapurin tytön ylioppilasjuhlissa mister A:n kanssa. Tytöillä on treenihommia sillä välin. Iltapäivästä lähden vielä syömään ystäväni kanssa. Paljon juttuja yhdelle päivälle ja siitä syystä oteltiinkin eilen rauhallisesti kotosalla. Pöytävaraus meillä on ajoissa, joten luulenpa, että illastakin ehtii vielä pötkötellä omalla soffalla ennen nukkumaanmenoaikaa.

Mukavaa viikonloppua!

Sannis

1.8.

Tämä kuva ei todellakaan oo tältä päivältä. Sattui vain löytymään luonnoksista ja oli luultavasti nätimpi, kuin tänään otetut olisi olleet. Tänään on sää ollut harmaa ja sateinen ja se on sopinut ihan hyvin. Päivät tätä ennen on kaikki olleet aika sateisia ja ällöttävän kosteita, mutta tänä vuonna jotenkin helpompia. 

Kosteus ahdistaa, mutta migreeni on kiusannut suhteellisen vähän ja vaikka on meinannut vähän väsyttää, on ollut kevyempi olla. Tänäänkin jumppa kulki tosi hyvin ja mietin, että onpa taas hitsin kiva jumpata silloin, kun migreeni ei laita koko kroppaa aivan äärirajoille.

Päivä sujui suurimmaksi osaksi töissä. Ohjasin aamupäivällä ekana ja illalla vikana ja siinä välissä hoitelin juoksevia juttuja + asiakaspalveluhommia. Jumpan jälkeen juhlittiin siskon poikaa ja syötiin dinnerit/iltapalat Raxissa. Aatu syntyi viikkoa ennen meidän Tommia ja muistuttaa aina siitä minkä ikäinen Tommi nyt olisi. Neljätoista. 

Illalla käytiin vielä haudalla. En muista koska viimeksi olisi käyty. Ei ainakaan viime vuonna synttäripäivänä. Ei ehkä kertaakaan viime vuonna. Tai ehkä kuitenkin joulun aikaan? Tommin haudan lähellä oli viikon ikäisenä kuolleen pojan hauta. Siinä oli ehkä uusi kivi, koska en oo huomannut sitä aiemmin, vaikka syntymä- sekä kuolinpäivä on vuonna 1976. Toiselle puolelle, ehkä viiden haudan päähän oli ilmestynyt kuusivuotiaan tytön hauta. Haudalla oli hopeanvärinen keinuhevonen ja enkeleitä. Meni ihan täysin tunteisiin. Muutaman neliön kokoisella alueella ainakin kolme, jotka vietiin meiltä aivan liian pian.

Tällä viikolla päässä on soinut tämä:

Jäit tuuleksi taivaanrantaan,

valoisan virran rantaan.

Kun suruihin suuriin vaivuin,

sinä iloja näit.

Jäit tuuleksi taivaanrantaan,

valoisan virran rantaan.

Mä maailman tahtoon taivuin,

sinä enkeleitä näit.

Neljätoista vuotta.

Sannis

Seliseli

Moikka ja kivaa perjantaita! Mulla on vapaa viikonloppu edessä. Toivottavasti muillakin on jotain kivaa tiedossa seuraaville päiville. Pikkusen kökösti oon ilmaissut itseäni tuolla aiemmassa kriisi-postauksessa ja vaikka siellä kirjoitinkin, että ei haittaa jos ei kaikille ihan aukea, niin kyllä se nyt kuitenkin vähän mua haittaa. Kirjoittaessa sitä kuvittelee olevansa niin selkeä ja sitten myöhemmin tajuaakin, että onhan tossa joo vielä enemmän katsantokantoja, kuin osasi etukäteen ajatellakaan. Hankalaa! Pelkkää diipadaapaa tuntuu turhalta kirjoittaa eikä se taida oikein lukijaa kiinnostaakaan ja sitten taas tommonen raadollisempi avoimuus herättää välillä negatiivisia tunteita. Kaikilla meillä on kaikenlaisia fiiliksiä ja hetkellisiä ajatuksia, joista kaikki ei oo niin kauniita ja "paperille" laitettuna ne taitaa näyttää vielä rumemmilta, kuin oikeasti ovat.

Esim. kateus on sellainen tunne, jota me kaikki varmasti tunnetaan joskus ja josta ei oikein haluaisi muille kertoa. Itse oon sitä mieltä, että kateus johtuu vain kadehtijasta itsestään. En tapaakaan kadehtia kovin usein, koska se on niin turhaa, mutta välillä kun on muutenkin vähän heviä, kateus saattaa nostaa päätään. En toivo, että kenelläkään muulla olisi mitään vähemmän. Toivon vain välillä, että mulla olisi jotain enemmän. Ite sanon sen usein ääneen, jos oon kateellinen. Ajattelen, että silloin se on paljon positiivisempaa eikä semmosta häijyä kateutta, jota märehditään vain oman pään sisällä.

Oman tilanteen vertaaminen muihin on aikamoista ajan haaskausta. Mutta näytäpä mulle ihminen, joka ei koskaan vertaile. Mun harmitukseni näissä vertailuissa kumpuaa useimmiten sellaisista asioista, joille itse olisin voinut tehdä jotain. Siksihän se kai eniten ärsyttääkin. Kun ei oo ketään muuta, ketä syyttää :D Raha-asiat esim, joista mainitsin aiemmassa postauksessa... Jos olisin itse tehnyt erilaisia valintoja joskus aikoinaan, olisi mun menorakenne nykyään erilainen. Ja ei, mistään ulosotoista ei oo kysymys. Mutta silti. Mutta toisaalta, who knows. Ihmisluonto vaan taitaa olla sellainen, että aina olis ihan kiva saada vähän jotain enemmän.  

Kuvittelen, että oon avoin ja jollain lailla vähän muka cool, kun sanoitan niitäkin tunteita, joita ei oo helppo sanoa ääneen tai hyväksyä. Niitäkin tunteita, joita en haluaisi koskaan tuntea ja joita tunnen vain kaikista surkeimpina hetkinä. En aina tajua, että saatan lukijasta vaikuttaa veemäiseltä, kiittämättömältä tai vaikkapa tyhmältä. Oikeasti en missään nimessä halua olla mitään noista mainituista. Enkä tahallani olekaan. Mietin tarkkaan mitä kirjoitan ja oon mielestäni ihan taitava tekstin tuottaja, mutta aina en onnistu. 

Elämä on tällaista. Jotkut asiat kolahtaa ja tietyissä elämänvaiheissa pienetkin asiat kolisee paljon kovemmin, kuin toisissa. Mulla on nyt menossa joku todella outo oman elämän arviointivaihe. Tsiigaan omia hommiani ja sitä mitä oon saavuttanut aivan hiton kriittisesti. Kriisi-postauksessa otin esille negatiivisia asioita. On olemassa miljoona positiivistakin, mutta niistä ei sillä kertaa ollut kyse. Postaan niistä joku kerta vielä erikseen. Kirjoitettuna kaikki on jotenkin niin kovaa ja rajattua ja kärjistyy helposti, kun esille otetaan vain tietyt asiat kerrallaan.

Semmosta tälle päivälle. Selittelyn makua hei. No ei kai.. mutta vähä ny kuitenkin :D

Ja semmosen homman vielä ihan toisesta aiheesta kerron, että Saimi säikäytti mut tänään. Käytiin pikaisesti koirapuistossa. Siellä se oli mun näköpiiristäni poissa varmaan minuutin, kun kiersi ison kiven taakse. Aika vaisua oli meno koko ajan ja ihmettelin, kun ei yhtään oo vauhtia. Yhtäkkiä Saimilla oli suupielissä outo vaahto, mitä ei yleensä tapaa olla. Lähdettiin aika nopeasti kotiin ja autossa Saimi tuntui jo tosi huonovointiselta. Valkoinen vaahto ja kuola valui penkille saakka eikä se suostunut koko matkan aikana istua alas vaan seistä huojui takapenkillä ja hengitti tosi tiheästi.

Kotona huono olo jatkui ja Saimi käveli ja käveli ja käveli. Se ei suostunut pysähtymään ollenkaan, vaan vaelsi vaan ympäri kämppää. Hengitys tuntui olevan  vähän normaalimpi. Soitin jo eläinlääkäriin, että kannattaako meidän lähteä näytille, vaikka tiesinkin, että eipä tuossa auta muu, kuin odotella. Olin ihan coolina, että venaillaanpa tässä nyt ihan rauhassa, koska mini oli kotona enkä halunnut huolestuttaa. Oikeasti olin aivan hajalla ja tuntui, että sydän kääntyy ympäri.

Tommin jälkeen en oo osannut suhtautua tiettyihin tilanteisiin normaalisti ja nytkin päässä takoi vaan ajatus siitä, että taas me menetetään jotain. Ennen minin syntymää, kun vauvan liikkeitä ei hetkeen tuntunut, mietin, kuinka ihmeessä kerron kaikille, että en taaskaan onnistunut pitämään huolta vauvastani loppuun saakka. Nyt mietin, kuinka ihmeessä selitän tytöille, että en onnistunut pitämään huolta Saimista tämän pidempään. Ne ketkä mut tuntee, tietää, että minä todellakin pidän huolta, välillä liikaakin. Kohtukuoleman trauma on kai tietyllä tavalla ikuinen ja jossain alitajunnassa ilmeisesti syytän siitä itseäni, vaikka tiedän mitä silloin tapahtui ja tiedän, että en tehnyt mitään väärin. Epäilen, että koko tuo asia taitaa muutenkin vaikuttaa aika isolla kädellä noihin mun yleisiin huonommuuden tunteisiini.

No, jonkin ajan päästä hommat alkoi itsestään helpottaa. Pesin Saimin suun eikä vaahtoa sen jälkeen enää tullut. Kun Saimi söi ruokansa, tiesin, että nyt ei voi olla enää oikein paha. En tiedä mistä pahoinvointikohtaus johtui..söikö Saimi ehkä jotain siinä, kun oli pois mun näköpiiristäni vai mitä ihmettä. Tosi outo koko juttu oli joka tapauksessa eikä meillä oo aiemmin tommosta koirien kanssa sattunut. Eiköhän me nyt selvitty vain säikähdyksellä, mutta voi hemmetti mitä itsesyytöksiä siinä hetkessä; Miksi menin koirapuistoon? Miksi päästin Saimin vapaaksi? Miksi en katsonut perään joka sekunti? Söikö se jotain, mitä en huomannut? Miksi en vahtinut paremmin?

Need therapy much?

Että kivaa viikonloppua kuulkaa :)

Sannis

P.S. Kuvan jutut oon tällä viikolla saanut ihanalta ystävältä ja ihanalta anopilta. Tuntui erityisen hyvältä tässä kaiken yliajattelun keskellä.

Elokuun eka

Tänään ei huvittanut postata someen mitään Tommista. Tuntui, että kaikki on jo sanottu. En halunnut ihmisten ajattelevan, että taasko tämä sama juttu. Illalla kuitenkin tulin siihen tulokseen, että haluan joka vuodesta muiston ja postauksen. Sytytin yksitoista kynttilää ja postasin: "Jokaisesta elokuun ekasta kuva muistoksi. Tämmönen tällä kertaa. 11 kynttilää meidän Tommille. Hän ei juhli. Hän on tänäänkin matkoilla. Vähän pidemmillä sellaisilla." Aina vaan jengi jaksoi kommentoida ja lähettää sydämiä. Ne tuntuu aina yhtä mukavalta.

Hetken aikaa mietin josko kirjoitan päivityksen loppuun, että mistäs minä tiedän, vaikka Tommi järkkäisi kunnon bileet, kun mutsin silmä välttää. Sen jälkeen ajattelin, että mutsin silmähän on välttänyt yksitoista vuotta ja tunsin, kuinka sydäntä puristi hetken aikaa jättiläinen huono äiti-fiilis. Se helpotti, kun muistutin itseäni siitä, että en minä unohtanut huolehtia lapsestani. Eihän meille annettu silloin ketään kenestä huolehtia.

Jollain lailla mun vuoteni alkaa ja päättyy tähän elokuun ensimmäiseen. Tottakai vuosi vaihtuu talvella, kuten muillakin, mutta tässä kohdassa aina ympyrä jollakin tavalla sulkeutuu ja tuntuu, että on kuljettu taas yksi kokonainen kierros. Yhdestoista kierros. Mä olen neljäkymmentä vuotta vanha ja silti musta joskus tuntuu, että kierroksia on tosiaan ollut vain se ykstoista. Mitä hitsiä sitä ennen oli? Kakstoistaveekin on kuitenkin jo kakstoistavee. Tyttöjenkin synttäreillä oon aina ihan herkillä, mutta tämä on erilaista. Olis kai aika outoa jos ei olisi. 

Tänään ei ollut niin paha. Toissapäivänä oli pahin. Eilinen ja tämä päivä oli vähän helpompia. Ajatuksissani toki oon ollut. Itkuinenkin vähän. Ja hiton väsynyt. Miksi suru aina väsyttääkin niin hemmetisti? Nauroinkin. Ihan katketakseni aamulla yhdelle telkkariohjelman jutulle. Ei käyty haudalla. Ei ollut tunnetta, että tarvii mennä. Herättiin mökiltä, haettiin kakstoistavee Kuortaneelta leiriltä ja juotiin kahvit mutsin luona. 

Huomenna on elokuun toka ja unohdan hetkeksi. Tai en tietenkään unohda, mutta hetken aikaa mun mielessäni on muut jutut.

Sannis

Isänpäivä

Isänpäivää vietettiin eilen meilläkin. Tällä kertaa kamera lepäili laukussaan ja postauksen kuvat on otettu aiemmin viime viikolla. En edes viitsinyt kysyä miniltä, saako sen korteista laittaa kuvia, koska se on niin tiukka muidu. Vastaus on 99 prosenttisesti ei, kun kyse on häneen liittyvän materiaalin julkaisusta. Ykstoistavee on rennompi ja antais aina luvan. Ei toki ymmärrä asian haittapuolia ja vaaroja ja koitan ite nykyään pitää vähän suodatinta päällä. Kortit oli tänäkin vuonna ihania eikä mini jaksanut odottaa edes oikeaan päivään vaan jakeli niitä pitkin viikkoa. Ykstoistavee jo raaski odottaa ja kiikutti omansa iskälle sunnuntaiaamuna.

Haettiin mister A:lle brunssikassi samalta Nesteeltä, josta on aiemminkin haettu juhlaherkut. Huoltoaseman eväskassi ei ehkä kuulosta kaikkein kivoimmalta, mutta taaskaan ei tarvinnut pettyä. Kassissa oli marjasmoothiet, croissantit, jättikokoiset pizzapalat, juustokakkua ja macaronseja. Isänpäivän ohjelmaksi mister A toivoi hautausmaarundia ja vietiinkin kynttilät appiukolle, mister A:n isovanhemmille ja yhdelle parhaista ystävistä. Laskettiin siinä, että muutama päivä sitten Mika olisi täyttänyt 37 vuotta. Neljän pienen lapsen isä lähti about 50 vuotta liian aikaisin. Mister A se joskus mietti, että Mika pitää nyt meidän Tommista huolta.

Tehtiin matkalla pikavisiitti mun isäni luona. Tytöt leipoi papalle piparit ja portailla ne sai ne papalle antaa. En olis kyllä koskaan uskonut, että tulee tilanne jolloin voidaan nähdä faijaa vain muutama minuutti kerrallaan ja sekin ulkona kuistilla. Elämä on kyllä, faijan omin sanoin, aika vitsikästä välillä. Ehkä tämäkin tilanne tästä vielä joskus muuttuu. Ehkäpä.

***

Onneksi meidän tytöillä on isi, joka jäädyttää niille luistelujään takapihalle ja opettaa koko korttelin tyttöjä virkkaamaan. Onneksi niillä on isi, joka kuskaa ratsastukseen, vaikka on hevosille allerginen ja joka tekee muovipussista uikkarit, että voi laskea patjaliukumäkeä silloin kun on muuten vähän tylsää. 

Sannis

Elokuun eka

Huh, tänä vuonna ottaa koville tämä aika. Päivitin aiemmin viikolla Facebookiin ja Instagramiin näin:

"Vuodet ei oo veljeksiä, sanotaan. Heinäkuun viimeiset päivät kuitenkin on, lähes identtiset jo kymmenen vuotta.
Jokainen solu mun kehossani muistaa, että nämä päivät oli ne viimeiset. Ne, jolloin mun olisi pitänyt tietää ja pystyä tehdä jotain, ettei Tommi olisi kuollut. Oon nämä päivät aina väsynyt, turhautunut, tukkoinen ja itkuinen.
Oikeasti tiedän totuuden.. kukaan ei olisi pystynyt tehdä yhtään mitään ja nämä päivät otetaan vastaan tänäkin vuonna. Viikonloppuna onneksi jo helpottaa jos vanhat merkit pitää paikkansa. Silloin ympyrä sulkeutuu taas hetkeksi."

Oon ollut todella väsynyt viime päivät. Uni on ollut katkonaista öisin ja tytötkin on nukkuneet huonosti. Tuntuu, että on liian kuuma ja liian tunkkaista. Tuntuu, etten pysty hengittää. En saa peittoa hyvin ja jos laitan sen pois, on liian kylmä. Herään joka kerta, kun haluan kääntää kylkeä. Päivisin hermo on ollut kireällä ja migreeni koputtanut ohimolla. Tytöiltä oon koittanut peittää olotilani ja vetää normaaliin tapaan, mutta en oo meinannut jaksaa niiden puhetulvaa ja jatkuviin "Äiti!"-huutoihin oon vastannut mielessäni ensin, että: "No mitähän helvettiä nyt taas?". 

Yleensä heinäkuun lopun päivät on raskaampia ja heti, kun elokuun ensimmäinen on ohi, alkaa helpottaa. Tällä kertaa jo se elokuun eka oli helpompi, kuin edeltävät päivät. Pidin aamulla jumpan ja sen jälkeen fiilis oli hyvä, kun jatkettiin mökille koko perhe. Kävin pulahtamassa Minin kanssa ja poimin mustikoita ykstoistaveen ja mutsin eli mummun kanssa. Mister A hoiti uimavahdin ja grillimestarin tehtäviä. Ei jaksettu hautausmaalle ja sekunnin pohdinnan jälkeen totesin, että se on ihan ookoo. Ei se poika ennenkään siellä oo ollut. Mutsi ja anoppi oli käyneet. Epäilen, että myös mun faija on poikennut. Oon erittäin kiitollinen. Itelle tuo hautahomma tuntuu vähän ikävältä velvollisuudelta eikä siltä, että siellä niin huvittaisi käydä, mutta en kuitenkaan halua, että hauta on huonossa kunnossa. 

Kymmenen vuotta jo. Joskus ajattelen, että olispa Tommi syntynyt keskellä marraskuun loskapaskaa, niin olis mennyt siihen samaan synkkyyteen kaikki. Tässä kohdassa vuotta jengi on reissuissa ja tekee ihania kesäjuttuja ja tuntuu, että se tekee koko hommasta vielä ärsyttävämpää. Kaaaaaaikilla muilla on kivaa ja mulla ei. Tottakai tiedän, että eipä se niin yksiselitteistä oo. Ja hei oikeesti... This too shall pass.

Sannis

Yhdeksäs

Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain,
luonas sun mä oon vieläkin.
Vaikka tämä välimatka onkin suuri,

lähelläin oot täälläkin.
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain,

luonas sun mä oon vieläkin.
Luokseni varjosi jäi, 

nään sut mielessäin.

Tommi 9v.

Sannis

Elokuun eka

Niin vain tänäkin vuonna elokuun eka tuli ja meni. Nyt siitä on kahdeksan vuotta. Elämän pahimmasta päivästä. Oikeesti en edes tiedä oliko se pahin. Vai oliko pahimpia ne sadat päivät sen jälkeen. Tänäkin vuonna elokuun eka oli todella outo. Pää oli aivan puuroa ja sekoilin ihan huolella. Lukitsin itseni duunissa ulos joka paikasta ja jouduin soittaa kesälomalla olevalle duunikamulleni, että tulee päästämään mut sisään (Supernolo!). Olin hyvin epävarma syönkö omia eväitäni (Oikeesti!). Luulin hukanneeni aurinkolasit ja soittelin jo pitkin kaupunkia niiden perään vain löytääkseni ne omasta laukusta. Sekoilin kellonaikojen kanssa ja odottelin jumppaan porukkaa tuntia liian aikaisin. Oh my! Onneksi on jo elokuun toka. Jos tänään pysyisi pää vähän paremmin kasassa.

Kaiken sekoilun jälkeen eilen syötiin iltapalaa kamujen luona ja vielä aivan liian myöhään lähdettiin hautausmaalle. Kuvat on aikamoista puhelinmössöä, mutta jotakin on aina pakko saada ikuistettua. Haluan jälkeenpäin pystyä katsomaan kuvan jokaisesta syntymäpäivästä. Oikeesti en tiedä katsoisinko koskaan, mutta ainakin mulla on se mahdollisuus.

Kahdeksan vuotta.

Sannis

Viikko

Voi vitsi kuulkaa nämä heinäkuun vimpat päivät ei oo mun juttuni sitte ollenkaan. Eilen löysin itseni varaamasta aikaa kampaajalle ja ripsiteknikolle. Omissa nahoissa tuntuu niin inhottavalta olla just nyt, että kai vaan tahdoin jotain piristystä...että voisin katsoa tyytyväisempänä peiliin. Joka vuosi sama juttu. Käännyn näinä päivinä jotenkin sisäänpäin ja koitan vain selviytyä kaikista niistä tunteista, joita nämä päivät herättää.

Ensi viikolla vietettäisiin kahdeksatta syntymäpäivää ja ihmeellisillä tavoilla sitä muistaakin sen päivän ja ne ajat sen jälkeen, kun Tommi syntyi ja kuoli. Mielikuvat alkaa olla jo haalenneita, mutta se tunnejälki. Sen kai muistaa aina. Sen, kuinka oma kroppa tuntui maailman hyödyttömimmältä. Sen, kuinka väärältä ja pahalta kaikki tuntui. Sen, kuinka sitä jotenkin kohdisti kaiken vihan sisäänpäin omaan itseen.

Joka vuosi tähän aikaan kirjoittelen näistä samoista jutuista ja joka vuosi se tuntuu ihan samanlaiselta. Joka vuosi jengi jaksaa mulle sen tykkäyksen tai sydämen laittaa Facebookissa ja joka vuosi se tuntuu aina yhtä mukavalta. Että ne vieläkin jaksaa, vaikka ei tämä asia miksikään muutu ja ens vuonna tähän aikaan käydään tämä homma läpi taas kerran.

Viikko vielä ja tiedän, että sitten taas helpottaa hetkeksi.

This too shall pass.

Sannis

Pimeää

Thank god, huominen on pian täällä. Kun se on täällä, tarkoittaa se sitä, että se on pian ohi. Heinäkuun viimeinen viikko on mun paskaviikkoni. Nytkin, vaikka viikonloppu oli ihan yliyliylikiva, on tämä päivä taas ollut aika tarpomista. Onneksi oli jumpat illalla. Toki vedin puolet ihan päin helvettiä, kun sekoilin laskuissa ja siinä, mikä on oikea ja mikä vasen, mutta luulen, että jumppareiden mielestä se oli vain hauskaa. En olisi minä enkä varsinkaan jumppaminä jos en jotain koheltaisi joka kerta :) Oli ihanaa päästä liikkumaan ja hikoilemaan just tänään.

Huomenna on Tommin seitsemäs syntymäpäivä ja voi hemmetti, että se voi ottaa kipiää aina vaan. Mä inhoan sitä, että tämä sattui meille. Että tämä sattui Tommille. Inhoan sitä, että tiedän, miltä tuntuu kuunnella ultraäänilaitteen tyhjää hurinaa. Inhoan sitä, että tiedän, miltä tuntuu synnyttää vauva, jonka tietää olevan kuollut. Inhoan sitä, että viisi kokonaista vuotta mun elämästäni meni selviämiseen. Iso osa tyttöjen tähän astisesta elämästä meni siihen, että äitin oli niin vitsin paha olla. Onneksi äiti oli aika hyvä piilottamaan sen ja uskon, että tyttöjen ensimmäiset muistikuvat ei kuitenkaan oo semmosia, joissa äitiin sattuu, joissa äiti itkee tai joissa äiti on väsynyt. Toivon, että ne on niitä, joissa äiti halaa ja ottaa syliin, vie puistoon ja lukee iltasatua.

Seitsemän vuotta sitten tähän aikaan Tommi potki mun vatsassani. Laskettu aika oli mennyt jo viisi päivää sitten. Just tähän kellonaikaan istuin sohvalla ja nauroin, kun koko maha heilui puolelta toiselle. Ihmettelin, eikö babyt yleensä rauhoitu ennen syntymäänsä. Kun kello löi heinäkuun viimeisiä hetkiä, oli Annukalla vielä pikkuveli. Ihan valmis syntymään. Elokuun ensimmäisenä päivänä pikkuveli oli poissa. Tilalla oli pelkkää pimeää niin vitsin pitkän aikaa.

Sannis

Neilikat

Ihmeellisiä neilikoita se mister A mulle osti pari viikkoa sitten. Joka päivä saa lisätä vettä ja vieläkin ne porskuttaa. Kävin Tommin haudalla pari päivää sitten ja siellä oli vähän tyhjää. Voiskohan neilikoita viedä sinne? Mitä luulette, kestäiskö yhtään? Oon miettinyt, että haen Plantagenista pari valkoista tekoruusua. Semmosia ruukkumalleja. Ne on tosi aidon näköisiä, mutta yhdellä viereisellä haudalla oli just neilikoita ja ne oli niin nättejä. Toisethan sanoo neilikkaa roskakukaksi. Hassua. Toisen roska on toisen aarre, vai miten se menikään? :D

Eilen ehdittin nauttia kesästä. Pyöräiltiin ensin mister A:n kanssa ja sit koko porukalla. Minikin väänsi jo hienosti ilman apupyöriä koko matkan kauppaan ja takaisin. Tänään luvattu sade ei oo vielä ehtinyt tänne ja ajattelin fiukeilla myös töihin, kun kerrankin on mahdollisuus. Mun faija tulee hakemaan tyttöjä mökille, joten mulla ei oo kuskaamishukia. Jee!

Maanantaina mister A ja tyttöjen (kummi)täti vei typyjä sirkukseen ja eilen oli mummun mökillä ollut jos jonkinmoista puuhaa. Ei oo ainakaan ehtinyt tulla tylsää kesäloman ekoina päivinä. Odotan kyllä jo, että meillä aikuisillakin alkaa loma niin ei tarvi hötkyillä aikataulujen mukaan.

Sannis

Aika

Nyt on aika. Enää se aika ja tarve tulee harvoin. Tarve kertoa, kirjoittaa, puhua muille. Nykyään useimmiten riittää, että minä ja mister A muistetaan. Kuitenkin vieläkin välillä tulee hetkiä, kun muistot tuntuu liian raskaalta yhden tai kahden ihmisen kantaa.

Nämä on mun kirjoituksiani ja ajatuksia lapsen menettämisestä. Siitä kuinka ihminen revittiin kappaleiksi henkisesti ja fyysisesti. Siitä miten synnytin lapsen tietäen, että en koskaan saa nähdä silmien väriä, kuulla ääntä tai tuntea kosketusta. Jos aihe ei kiinnosta tai se ärsyttää, kannattaa hypätä yli ja odottaa seuraavaa postausta.

Pian seitsemän vuotta. Niin lyhyt aika. Ja toisaalta taas, tuntuu, että näihin seitsemään vuoteen on mahtunut yksi ihmiselämä. Eilen, kun olin suihkussa, välähti yhtäkkiä jostain alitajunnasta mieleen Tommin syntymäpäivä. Välähdyksiä tuli nopeasti lisää. Minä autossa matkalla sairaalaan, kun Apulanta soi. Minä istumassa sängyn reunalla kuollut vauva mahassa. Mister A sulkemassa sälekaihtimia, kun halusin olla pimeässä. Kätilö istumassa lattialla sängyn vierellä. Minä sairaalahuoneen vessassa, kun supistukset löi niin kovaa ettei päässyt nousemaan. Minä oksentamassa inhottavaan oksennuspussiin. Tommi peittoon käärittynä, hengettömänä pöydällä. Mister A sanattomana sängyn vierellä. Istukka ja napanuora verisenä metallisessa kulhossa.

En pystynyt suojella vauvaani. En, vaikka olisi pitänyt. 40 viikkoa odotusaikaa oli täynnä ja vielä viisi päivää sen jälkeenkin Tommi kasvoi ja voi hyvin. Kuudentena päivänä Tommi kuoli. 56 senttiä ja melkein tasan neljä kiloa täydellistä, valmista ihmistä kuollut erikoiseen napanuorakomplikaatioon. Turhaa. Niin helvetin turhaa, että sanoja ei sinä päivänä löytynyt. Kaikki voima meni synnytykseen. Elävä vauva haluaa syntyä ja auttaa itsensä maailmaan. Tommi ei enää halunnut. Myöhemmin tuli huuto. Ja Raivo. Ja viha. Ja itseinho. Ja se tyhjyyden ja turhuuden tunne.

Epäusko valtaa vieläkin joskus. Miten meille voi käydä näin? Miten kenellekään voi käydä näin? Tyhjä syli tuntui järkyttävältä. Ranteet tulehtui ja selkä kipeytyi. Kädet koukistui väkisin siihen asentoon, missä vauvaa pidetään. Koko elämä muuttui selviytymiseksi ja yhdeksi pitkäksi, mustaksi elävien kuolleiden yöksi. Hiusten harjaaminen oli vaikeaa, liikkuminen oli vaikeaa, asioiden hoitaminen oli vaikeaa ja sängystä nouseminen oli vaikeaa. Uskon, että ulospäin näytti siltä, että selviän aika ookoo. Oikeasti oli vaikeuksia erottaa koska yö päättyy ja päivä alkaa. Valvoin kaiken aikaa ja öisin kävelin ympyrää.

Miten paljon toivonkaan, että tämä olis jäänyt meiltä kokematta. Että olisin autuaan tietämätön siitä, miltä tuntuu lähteä synnytysosastolta ilman vauvaa. Etten olisi koskaan nähnyt, kun mister A kantaa oman lapsensa arkun hautaan. Etten olisi kuullut, kun isosisko kertoo pikkusiskolle veljestä, joka ei koskaan saanutkaan tulla kotiin. Aika kuitenkin parantaa. Hiljalleen se paransi fyysiset haavat ja arpeutti henkiset. Suru jäi. Välillä se nappaa otteeseensa ja väläyttelee ne muistot, mitä on jäljellä. Olis mukava sanoa, että muistan kaiken kristallinkirkkaasti, mutta valehtelisin. Pikkuhiljaa asiat haalistuu ja muuttaa muotoaan. Toisaalta se on varmasti hyvä. En usko, että pystyisin jatkaa jos muisto tuosta elokuun ensimmäisestä ja Tommista pysyisi liian terävänä.

Ikävä. Se on yhtä kova aina.

Sannis

Insta-maanantai

Insta-maanantaista alkaa muodostua jo ihan postaussarja näköjään. Tällä kertaa ei muiden kuvia, vaan omia. Laadultaan ei mitään parhaita mahdollisia, mutta semmosia, joissa on kuvaajalle jotain erityistä. Siis ruokaa. Noeikai :D

Perjantaista lauantaihin kun tytöt oli yökylässä, me mister A:n kanssa keskityttiin olennaiseen ja syötiin ulkona koko vuoden edestä. Perjantaina käytiin dinnerillä Bacchuksessa ja lauantaina brunssilla Astorissa. Molemmat on semmosia paikoja, joissa en oo koskaan käynyt, vaikka aina tässä Vaasan hoodeilla oonkin asunut. Oon sitten onnistunut kiertää näköjään parhaimmat paikat, koska molemmissa ruoka oli tosiaankin hyvää.

Viikonlopun aikana mietin instagrammailua ja somettamista yleensä. Miksi ihmeessä me tungetaan kuvia kaikenmaailman puukkeihin? Kaikkihan ei tunge ollenkaan ja toiset sitten taas senkin edestä. Mä olen aika ahkera facebookkaaja ja instagrammaaja. Dinosaurus siis.. kaikki coolit tyypithän käyttää jo ihan muita kanavia. En oo esim. Snapchatia lähtenyt kokeilemaan, koska jotenkin koen, että videot tulee vähän liian lähelle. Valokuvassa voi näyttää kaikenlaista, mutta silti se on jotenkin turvallisempi ja etäisempi, kuin video. Se taitaakin olla se mun syy miksi tykkään jakaa kuvia ja tekstejä.. mulla on kova tarve kertoa asioita, mutta teen sen mielummin täällä vähän etäällä. Silloin saan vastakaikua ja tukea ilman, että täytyy olla seurassa tai seurallinen. Saan olla yksin tuntematta kuitenkaan oloa yksinäiseksi. 

Kaikki, ketkä on mua nähneet, kuvaisi mua varmasti puheliaaksi ja sitähän mä kyllä olen. Jauhan kaikenlaisia asioita ja turhanpäiväisiä jorinoita, mutta ne hetket, jotka mua oikeasti koskettaa, on jotenkin vaikea saada puettua sanoiksi livenä. "Paperilla" se on kuitenkin mulle helppoa. Oon miettinytkin, että ehkä se tarve jakaa itsestään jotain on samantyyppinen, kuin vaikka taidemaalarilla. Sen asiansa saa laittaa siihen paperille, näppäimistölle, tietokoneen näytölle tai kankaalle just niinkuin sen haluaa tulevan ulos. Sitä saa hioa ja miettiä ja sen saa näyttää muille, vasta kun on valmista. Mun päässä on niin jäätävä määrä asioita ja ajatuksia, että tarve saada niistä osa ulos, on pakottava. Muuten menee muija ihan solmuun ja sekin on nähty. Ei oo kaunista katteltavaa, ei. :D

Tsiigailin Insta-tiliäni läpi ja näyttää siltä, että postaan arkisin yleensä yhden tai kaksi kuvaa päivässä. Joinakin päivinä en ollenkaan. Viikonlopun aikana on yleensä vilkkaampaa ja pikaisella vilkaisulla kuvia on viikonlopuilta yleensä kymmenisen kappaletta. Viikonloppuisin on tottakai enemmän aikaa kuvata ja enemmän aikaa puuhailla kaikenlaista.  Usein himmailen vähän kuvien kanssa. En jaakaan kaikkia, joita haluaisin, ettei tuu liikaa. Eli vähän kuitenkin pitää miettiä mitä muut ajattelee :D Omalle FB-sivulle jaan joitain Insta-kuvia, blogin FB-sivuille joitain. Tuntuu, että Instassa jengin on helpompi lopettaa seuraaminen jos ei kiinnosta, mutta Facebookissa kaverilistalta poisto on sitten jo isompi juttu ja siksi koitan siellä olla spämmäämättä ihan älyttömästi.

Eilen illalla myöhään jaoin Instaan ja FB:hen molempiin hyvin yksityisiä ajatuksia Tommista ja Aamusta. Suru Tommista kaatui taas ihan odottamatta päälle. Tommi on ajatuksissa melkein joka päivä jossain kohdassa, mutta siihen on jo tottunut ja se ei tunnu enää niin pahalta. Kovempi ikävä-aalto tulee aina samalla tavalla, yhtäkkiä vaan hyppää nurkan takaa niskaan. Se ei paljoa etukäteen varoittele. Enää se ei satu niin kovasti. Enää se ei saa henkeä salpautumaan ja koko maailmaa pimenemään. Enää se ei saa käsiä särkemään ja koukistumaan asentoon, jossa vauvaa kannetaan. Nykyään se on jotenkin semmosta hyväksyvämpää ja rauhallisempaa. Enää ei tee mieli huutaa ääneen ja hakata nyrkkiä seinästä läpi. Nykyään se itkettää kovasti ja siihen liittyy usein ääretön kiitollisuus tytöistä.

Jokaisen vanhemman lapset on kaikista upeimpia. Niin meidänkin. Annukka kävi meidän kanssa läpi sen kaiken. Annukka on syy, miksi mä en hiipunut kokonaan pois. Kun istuin eteisen lattialla ja huusin tuskaa siitä, että vain minä jouduin kantaa Tommia ja vain minä jouduin synnyttää ja vain minä jouduin kärsiä henkisen kivun lisäksi kaikki ne fyysiset olo, otti Aki mut syliin ja peitteli sänkyyn. Vain Annukka sai mut nousemaan sieltä. Aina mietin sitä ja täälläkin ihmettelen säännöllisin väliajoin, kuinka pienelle ihmiselle annettiin niin suuri vastuu. Vastuu omista vanhemmistaan. Ja kuinka se on sen taakkansa kantanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Aamu sitten taas.. Kukaan ei koskaan tietenkään voi korvata Tommia ja siksi odotettiinkin pitkään Tommin kuoleman jälkeen ennnenkuin uskallettiin yrittää uudelleen. Mutta voi morjens.. jos meiltä otettiin pois, niin kyllä meille annettiinkin. Jos Annukassa on jotain hyvin erityistä, niin on myös Aamussa. En tiedä, mikä intiaanityttö se on edellisessä elämässä ollut, mutta se on ihan uskomaton pieni ihminen. Niin sisukas ja reipas ja jotain ihan erilaista, kuin kukaan muu. Aamu tulee aina olemaan mulle se ihme, jonka en koskaan kuvitellut tapahtuvan.

Niin kai se on, että Tommin tarkoitus oli vain käydä täällä näyttämässä, mikä elämässä on tärkeintä. Aikamoiset kortit ja suuret saappaat on jaettu näköjään jokaiselle meidän lapsista. Hirveen hyvä, että niiden mutsilla on blogi ja kaikenmaailman puukit mihin kirjoitella ja jaella näitä juttuja että se pysyy edes jotenkin järjissään. Niiden iskäkin voi täältä sitten lukea missä mennään ja mikäs rouvaa milloinki murehduttaa. Noeikai :D

Huuuuuh!

Kevyttä maanantaita hei!
Sannis