Tampereen Työväen Teatterin Wicked oli kaikkea ja vielä vähän päälle. Tämä katsoja ei ole kaikista helpoin yleisö, varsinkaan silloin, kun kyse on jostain, joka on näin tärkeää. Älä muuten kysy, miksi ihmeessä tämä on niin tärkeää… että miten melkein viisikymppinen perheenäiti, joka ei edes erityisesti pidä fantasia-genrestä on ihan täysin rakastunut tähän noitatarinaan. En tiedä. Ei mitään hajuakaan, mutta niin se nyt on ja se on ihanaa. Ihanaa, että elämässä on asioita, jotka herättää tunteita. Ennen ajattelin, että oon liian nolo, jos/kun annan jonkun näin cheesyn jutun upota niin syvälle, mutta miksi ihmeessä toppuutella? Maailmassa on niin paljon vakavia asioita, isoja ja oikeita asioista, joista murehtia ja huolehtia, että tuntuu ihanalta ihan täysillä ilahtua, liikuttua ja vaikuttua kahdesta Ozin ihmemaassa elävästä noidasta.
Jos Wicked ei oo tuttu, tässäpä muutama sana juonesta -> Elphaba syntyy vihreänä ja elää nuoruutensa ihmetellen omia voimiaan sekä asioita, joita hänen ympärillään tapahtuu. Kun Elphaba ja siskonsa Nessarose aloittavat opiskelun Shizin yliopistossa, tutustuvat he Galinda Uplandiin, hemmoteltuun, etuoikeutettuun tyttöön, joka haluaisi kovasti omata taikavoimia. Pienien alkukankeuksien jälkeen Elphabasta ja Galindasta tulee parhaat ystävykset.
Koulun johtajatar Madame Morrible huomaa Elphaban voimat ja ottaa tämän yksityisopetukseensa. Vähitellen Elphaba huomaa, että kaikki ei ole Ozissa kuten kuuluu. Eläimiä aletaan sortaa; niiden ei enää sallita opettaa yliopistossa, niitä aletaan vangita ja niiltä kielletään puhuminen. Muut oppilaat eivät oikein tunnu välittävän asiasta, paitsi ehkä Fiyero, joka seurustelee Galindan kanssa ja jonka kanssa myös Elphaba lähentyy. Boq (koulukaveri munskottimaasta, josta myös Elphaba on kotoisin) on liian kiireinen huomatessaan vain Galindan. Nessarosen huomio taas on Boqissa.
Ozin mahtava velho kuulee Elphaban voimista ja kutsuu tämän palatsiinsa smaragdikaupunkiin. Elphaba lähtee innoissaan matkaan Galinda eli Glinda mukanaan, aikeenaan pyytää velholta apua eläinten olojen suhteen. Perillä Elphabaa odottaakin ei-niin-mieluinen yllätys, kun totuus asioiden laidasta selviää. Monen sattumuksen kautta Elphabasta tulee kartettu ja pelätty lännen paha noita. Glindasta taas tehdään idän hyvä noita, jota kansa rakastaa. Kun tarina pääsee loppuun, ei mikään ole enää kuten ennen .
**
En edes tiedä mistä aloittaisin. En saanut oikein edes nukuttua yöllä teatterin jälkeen. Wicked oli ihana! Tykkäsin tosi paljon ja mister A tykkäsi tosi paljon. Ei löydetty oikeastaan mitään moittimisen aihetta. Jos ei tarinaa tiedä tai laulut oo entuudestaan tuttuja, oletan, että ne saattoi tuntua pitkiltä. Niitä olisin itsekin lyhentänyt ihan hitusen jos nyt jotain olisi ollut ihan pakko muuttaa. Wicked-fanille meni oikein hyvin myös tällaisenaan. Homma eteni hurjaa vauhtia, mutta niin sen pitikin, että kaikki mahtuu mukaan. Eikä kuitenkaan tullut liian kiireinen olo.
Nomi Enckell Glindana oli upea. Niin hauska, höntti ja glindamainen. Glinda on tämän katsojan suosikkihahmo Wickedissä ja rima oli todella korkealla elokuvan jälkeen, koska Ariana Grande on täydellinen Glinda. Enckell toimitteli täysin ja elekieli sekä laulu oli 10/10.
Tässä musikaalissa Elphaban roolin tekee useimmiten Yasmine Yamajako, mutta meidän näytöksessä toista pääosaa esitti Sanni Lehto. Elphaban rooli jäi ehkä vähän pienemmäksi, kuin Glindan, mutta lauluosuuksissa Lehto nosti hänet kyllä täysin tähtiin. Defying Gravityn viimeinen "huuto" herättää aina kaikki tunteet ja nyt Lehto teki sen niin upeasti, että jäin ensimmäisen näytöksen loppuessa ihan haukkomaan henkeäni.
Petra Karjalainen oli super. Madame Morriblen ulosanti oli musikaalin selkein ja se oli ihanaa. Joskus on vaikea saada näyttelijöiden puheesta selvää ja se on tosi ärsyttävää, koska en haluaisi missata yhtä ainuttakaan sanaa. Petraa seuratessa ei tarvinnut moisesta murehtia. Mister A mietti pitkään mistä Petra on tuttu ja kun mainitsin Kadonneen joulupukin ja pipareita syövän postitontun, niin jopas soitti kelloja ja ilme kirkastui :D
Timo Kahilaisen tullessa lavalle velhona, alkoi vanhan Kummeli-fanin suupieliä väkisinkin nykiä. Aivan sopiva sekin roolitus. Topias Keskitalon Fiyero oli myös oikein passeli, mutta Sofia Mustaniemen Nessarosen puheesta en taas saanut selvää ihan koko ajan. Boqia esitti Vili Saarela, mutta hänelle jäi pienempi osa, kuin elokuvassa enkä jotensakaan ehtinyt niin hänen hahmoonsa tykästyä. Tohtori Dillamondin toteutus oli aika makea ja Jyrki Mänttäri liikkui aikamoisen keveästi pitkin näyttämöä vuohena. Tanssijat ja kaikki muut näyttelijät.. perfect!
Laulujen sanat on suomeksi kääntänyt Hanna Kaila ja tekstin suomennoksesta vastaa Reita Lounatvuori. Ihan täydellistä ja niin Ozia. Vähän mietin etukäteen, onko suomenkieliset laulut yhtä ihania, kuin englanninkieliset, joihin on jo niin tottunut, mutta ei ollut kyllä mitään moittimisen sijaa. Defying Gravity toimi englanniksi hitusen paremmin, mutta oli myös lauluja, joiden suomenkielinen toteutus oli ehkä alkuperäistä vähän parempi. Ehkä omalla äidinkielellä laulettu menee vielä vähän syvemmälle.
Onko tässä tullut jo riittävästi ylisanoja? No, kerron silti vielä, että lavastus oli huikea. Samoin puvustus. Elokuvassa rakastan Emerald Cityä eikä tässäkään ollut toisin. Elphaban asumus metsässä oli myös tosi mieleinen. Ensemble oli paras No one mourns the wickedissä. Nuoren velhon tanssi ja salaperäinen henkilöllisyys oli jotenkin siisti. Apinat oli yhtä kummallisia, kuin elokuvassakin ja se tuntui asianmukaiselta. Hullua, miten hyvin tämä kolahti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3