Outoa

Olin perjantaista lauantaihin taas retriitissä Lapualla. Tämä oli nyt kolmas kerta saman järjestäjän tapahtumassa, samassa paikassa. Kaikissa on ohjelmarunko ollut samanlainen ja aika mukavasti toimiva. Yhteen vuorokauteen mahtuu useampi rentoutus, hengitysharjoituksia, YIN joogaa ja meditaatiota. Yksi ulko-ohjelmakin on ollut mukana jos sää on sallinut. Kaksi kertaa on sallinut, yhden kerran ei. Aiheet on hieman vaihdelleet vallitsevan vuodenajan mukaan. Tällä kertaa puhuttiin paljon kiitollisuudesta.

Kortit ei oo retriitistä, vaan Sielun sopukoita-korttipakasta, jonka oon tilannut joitain aikoja sitten, mutta jota en oo muistanut juurikaan käyttää. Kirjoittajan vuosi on alkanut aika mukavasti ja olotila on ollut hyvinkin rauhallinen. Kuitenkin muutama viimeinen viikko on seilattu eri kurssissa ja oon murehtinut ihan huolella, oikestaan yksinomaan muiden puolesta. Todellinen ahdistus on todellakin ollut läsnä aiheuttaen migreeniä ja kaikenlaisia muita fyysisiä oireita. Koitan tässä nyt muistutella itseäni etten voi taipua muiden murheiden alle, vaan nyt pitää välillä toipua. Miten tää meneekin aina niin oudosti.. kaikki on hyvin, fiilis ihan iisi ja yhtäkkiä puskista iskee joku asia, joka saa homman aivan pois raiteiltaan? Ja niin käy edelleen, vaikka kuinka kirjoittaja on opetellut ja oppinut johtamaan omaa mieltään. Tottakai niin tulee käymään maailman loppuun asti, koska sellaistahan tämä elämä on, mutta hitto, että se tuntuu aina yhtä inhottavalta.

Tällä viikolla on ahdistukset ja niiden aiheet olleet onneksi jo vähemmällä. Sain rentouduttua tosi hyvin retriitin ohjelman aikana. Yöllä taas nukuin asuntolassa aivan sairaan huonosti. Toivon, että jäin kuitenkin loppuviimein plussan puolelle. Eilen kotiin päästyäni olin aivan sippi. Ei valvottu oikein myöhälle euroviisuhuumassa ja yö meni onneksi normaalisti. Ehkäpä tuo yksi onneton yö on siis kohta kuitattu. 

Oma lempihetki retriitissä oli se, kun meidän ohjaaja Merja sanoi: "Jos tää tuntuu nyt vähän oudolta, niin sitähän se on". "Outo"-sanassa kuulee usein negatiivisen klangin, mutta ei tässä tapauksessa ja se oli ihanaa. Kirjoittaja rakastaa outoutta. Mehän ollaan kaikki omalla tavallamme outoja meidän perheessä jopa koira :D ja se on best. Eikä se Merja väärässä ollut, että kyllähän sekin tosiaan vähän outoa oli, siinä koittaa kuvitella mielessään kraniosakraaliterapiaan liittyvää aivo-selkäydinnesteen kiertoa :D

Miten ihanaa, että elämässä on vähän ja paljon outoja asioita. Ja miten ihanaa, että elämässä on ihmisiä, jotka lähtee kaikkiin outoihin hommiin mukaan nuavvain.

Mukavaa sunnuntaita!

Sannis

Booklover: Lisää Nälkäpeliä

No niin.. olisko tämä kirjasarja nyt tämän lukijan osalta paketissa? Kaksi viimeistä kirjaa on nyt kuunneltu. Molemmat ovat alkuperäistä trilogiaa myöhemmin ilmestyneet, mutta ovat esiosia trilogian tapahtumille. Blogin kirjoittaja tykkää ihan hirveästi tällaisesta.. että tarinaa avataan monen ihmisen näkökulmasta, siihen pääsee syvemmin sisään monesta eri suunnasta ja hahmojen toimille saa enemmän selitystä. Toki, tämä tarina on niin surullinen ja julma, etten oikein tiedä onko tähän ollut hyvä syventyä näin hitosti. Se on nyt kuitenkin tehty ja menetin about kaiken elämänhaluni kaiken tappamisen ja sadan hahmon kuoleman myötä. Tässä nyt siis vielä ajatukset kahdesta viimeisestä kirjasta. Ajatukset kolmesta ensimmäisestä osasta löytyy klikkaamalla tästä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snown nuoruudesta ja tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Katnissia ja Peetaa, aikaan n. 64 vuotta ennen ensimmäisen nälkäpeli-kirjan tapahtumia. Vyöhykkeiden kapinasta on kymmenen vuotta ja nuori Coriolanus Snow elää Capitolissa vanhan arvostetun suvun jälkeläisenä, mutta juuri ja juuri selviytyen. Rahat on loppu, mutta ulospäin pitää esittää, että kaikki on kuten ennen. Kymmenes nälkäpeli on alkamassa ja Snow valitaan siihen ohjaajaksi, koska tällä kertaa ohjaajat ovat opiskelijoita Capitolin akatemiasta. Coriolanuksen tribuutiksi valitaan Lucy Gray, arvoituksellinen tyttö vyöhykkeeltä 12 ja pelin edetessä nuoret rakastuvat toisiinsa.

Pidin tästä kirjasta. Ehkä jopa eniten. Siinä mielessä se noudatti samaa kaavaa muiden kanssa, että välillä raakuuteen ja julmuuteen turtui ja jotkut kohdat olisi voineet olla lyhyempiä. Erittäin makea idea oli kuitenkin valita päähenkilöksi juuri Snow, joka on vastakkaisella puolella alkuperäisten päähenkilöiden kanssa. Kun kuulee esim. sodasta toisen osapuolen näkökulmasta, ei kaikki tunnukaan ihan niin yksioikoiselta enää. On erittäin mielenkiintoista kuinka asiat voi olla niin erilaisia eri katsantokannoista ja kuinka paljon se vaikuttaa ihmiseen, miten, missä ja kenen kanssa on kasvanut. Capitolissa kasvaneelle Snowlle kapinalliset ovat ihan oikeita ja aitoja vihollisia, samoin, kuin Capitolilaiset sortajat vyöhykkeellä asuville.

Tosi hyvä idea oli käydä nälkäpeli läpi ohjaajan silmin. Itse peli on kirjoissa kaikista tylsin osuus, joten tämä kulma toi siihen vähän jotain uutta. Nälkäpelin kymmenentenä vuonna peli on vielä erilainen, kuin ensimmäisen kirjan aikoihin 64 vuotta myöhemmin eikä ihmiset seuraa sitä ollenkaan niin paljon, kuin olisi järjestäjien tahto, vyöhykkeillä ainakaan. Snow ja muut opiskelijat laitetaan keksimään kuinka peliä saisi mielenkiintoisemmaksi katsojille ja kirjassa selviääkin, miten vedonlyönti ja areenalle lähetettävät lahjukset ovat nuorten keksimiä juttuja.

Saattoi olla, että Coriolanus Snow oli tälle lukijalle kiinnostavampi hahmo, kuin alkuperäisen trilogian päähenkilö Katniss Everdeen. Coriolanus vaikuttaa välillä ihan symppikseltä tyypiltä, mutta on vain harvoja juttuja, jotka hän kuitenkaan tekee hyvyyttään. Suurimmaksi osaksi hän laskelmoi seuraukset ja sen, mitä hän itse hyötyy. Hän ei kuitenkaan nuorella iällä tunnu ollenkaan miltään varsinaiselta julmurilta, vaan hänen käyttäytymistään monissa kohdissa ymmärtää, vaikka kaikki ei miellytäkään. Jännä kuinka tietyissä asioissa hän pohtii, onko hän hyvä ihminen, mutta esim. capitolilaisten ylivertaisuutta vyöhykkeen asukkeihin hän ei kyseenalaista koskaan.

Kirjan loppu oli hyvä. Olisin varmasti harmistunut siitä jos en olisi etukäteen tiennyt, että Snow on loppuviimein paha, mutta nyt kun sitä tiesi odottaa, sopi viimeiset käänteet hyvin kuvioon ja pääsivät vähän yllättämäänkin. En arvannut, että pelinjärjestäjien päällikkö tohtori Gaul oli pelannut pelejään (myös) Snown vyöhykkeelle lähettämisen suhteen. En myöskään arvannut, että Coriolanus tappaisi Highbottomin tai että Coriolanuksen isä olisi nälkäpelin takana. Coriolanuksen hyvä onni, viekkaus ja voimistuva pahuus teki kuitenkin yllättäen lopussa vaikutuksen. Kuuntelin lopun jopa kaksi kertaa saadakseni kaiken siitä irti. 

Elonkorjuun sarastus

Elonkorjuun sarastuksen päähenkilö on Heimich Abernathy, alkuperäisen trilogian Katnissin ja Peetan juoppo ohjaaja. Heimich oli alusta lähtien tämän lukijan suosikki, joten pitihän se tämä viides osa lukea (eli kuunnella) tottakai. Elonkorjuun sarastuksessa sodasta on 50 vuotta, eletään siis aikaa n. 40 vuotta Coriolanus Snown ja Lucy Grayn pelin jälkeen ja 24 vuotta ennen Katnissin ja Peetan ensimmäistä peliä.

En meinaa alussa pysyä housuissani, kun tekstissä vilahtelee tuttuja nimiä. Heimichin tyttöystävän Lenore Doven enot (vai sedät?) ovat edellisestä kirjasta tuttuja Lucy Grayn bändikavereita. En tietenkään voi olla miettimättä kuka on Lenore Doven äiti? Entä isoäiti? Lucy Gray? Ja kuka on hänen isoisänsä? Snow? Aivan pää pyörryksissä lasken aikajanaa ja yritän muistella edellisien kirjojen juttuja ja henkilöitä. Ja mitä ihmettä aiemmissa kirjoissa puhuttiinkaan Maysilee Donnerista? Ainakin hän oli Katnissin äidin ystävä.

Heimich joutuu juhlavuoden nälkäpeliin ja se onkin pitkä, kuin nälkävuosi. Tribuutteja on juhlapelissä neljä joka vyöhykkeeltä normaalin kahden sijaan ja vyöhykkeen 12 pelaajat olisikin mielenkiintoista sakkia, mutta jokainen heittää henkensä turhan nopeasti. Heimichillä on pelissä muutakin tehtävää, kuin vain pysyä hengissä, mutta jotenkin operaatio kuivuu vähän kasaan ja tämän lukijan mielenkiinto meinaa herpaantua.

Kuunnellessa mietin, miten valtion presidentti jaksaisi keskittyä yhteen 16(?)-vuotiaaseen ja järjestää kaikenlaisilla kommervenkeillä monimutkaisia rangaistuksia hänelle, vähän samoin kuin Katnissin kanssa edellisissä kirjoissa. Sitten muistuttelen itseäni, että tämä on fiktiota. Ja lapsellinen tuntu johtuu varmasti siitä, että tämä on suunnattu nimenomaan nuorille. Apua!! Tuntuu hullulta sanoa lapselliseksi kirjaa, jossa jengiä lakoaa, kuin viljaa, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa. Tämänhän ei siis tarvitsekaan olla realistista. Eikä todella ookaan. Mutanttejakin on pelissä taas kaikenlaisia ja ne ei vieläkään oo tämän lukijan juttu ollenkaan.

Jonkin verran tässä nyt tulee yhteyksiä muihin kirjoihin, mutta liian vähän. Kun peli vihdoin loppuu, on kirjaa enää niin vähän jäljellä, että arvaan sen loppuvan omaan makuun liian tylsästi. Tämä kirjailija ei muutenkaan selkeästi tee loppuja, kuten itse toivoisin. Snown kirjan loppu oli yllättävän hyvä, mutta kaikki muut on olleet omaan makuun liian plääh! Tässä oli ehkä pieni viittaus siihen, että Snow tappoi kuin tappoikin Lucy Greyn aikanaan, joten sitä ei ehkä tarvi enää miettiä, mutta Heimichin suhteen olisin halunnut enemmän. Toivoin tottakai hänelle onnellista loppua. Halusin, että lopussa käytäisiin vähän pidemmin läpi Heimichin ajatuksia ja tunteita esim. Katnissista ja Peetasta. Se olisi jotenkin makeammin sulkenut ympyrän. Tai ehkä tähän on tulossa vielä lisää osia. Ehkä tämä ei ollutkaan aivan Grande Finale. Ehkä tässä ei tarvinnutkaan olla vielä suuren suurta loppua. Kyllä tekstistä ymmärsi että ehkä Heimich sai jonkinlaisen rauhan, kun nälkäpeli vihdoin loppui, mutta liian vähän, liian vähän.. Toivon, että elokuva ymmärtää antaa lopulle hitusen enemmän painoarvoa.

***

Nyt menee nälkäpelihommat pitkälle tauolle. Marraskuussa sitten taas raotetaan arkun kantta, kun Elonkorjuun sarastus tulee elokuvateattereihin. Saa nähdä onko siihen mennessä tullut kirjoihin jo uusi osa. Toivon, että ei. Tämä riittäisi nyt, mutta jos uusia tulee, tiedän, etten pysty elää elämääni ennen kuin oon lukenut ne.

Sannis