tiistai 14. elokuuta 2018

Rippijuhlissa


Oi morjens! Käytiin sitte vähän retkellä viikonloppuna! Voin kertoa, että tämä retki oli aivan ainutlaatuinen ja ihan omaa luokkaansa. Koskaan ei toki tiedä, millä fiiliksellä kukin on, mutta en muistais vielä ainuttakaan tällaista reissua. Tämä retki oli suoraan jostain sketsisarjasta.. Sellaisesta, jossa esitetään lapsiperheen elämä ja matkailu mahdollisimman karseassa valossa. Ei oikeesti oo edes todellista, miten päin helvettiä suurinpiirtein puolet reissusta meni. Eilisen päivän käytin toipumiseen ja nyt ehkä pystyn jo kirjoittaa aiheesta :D

Lähtiessä minä ja mister A oltiin jotenkin väsyneitä ja resseissä. Mä olin ollut resseissä jo useamman päivän, koska ihan liikaa hommaa. No, siinähän sitten piti lähteä vielä kiirellä töihin käymään, koska halusin palvella yhtä asiakasta vimpan päälle. Duunin lisäksi piti käydä hakemassa matkaeväät ja tottakai apteekkiinkin oli asiaa, koska eihän lääkkeitäkään voi ostaa ennen reissua, vaan just sitte lähdön hetkellä. Käännyttiin takaisin kotiin kaksi (2!) kertaa, koska unohtuneet kengät ja lompakko. Saattoi hieman palautetta syntyä jo siinä vaiheessa mun ja mister A:n välillä. Usein mua vaan naurattaa kommellukset, mutta voi vee, että mua viisti kaikki unohtuneet tavarat ja jokainen ylimääräinen mutka. Ei tietenkään oma töissä käyminen. Sehän oli ihan fine, mutta mister A:n jutut. Nehän siinä niinku hermostutti :D Ei tuntunut olevan mister A:llakaan fiilis ihan parasta A-luokkaa. Tytöt käyttäytyi hyvinkin mallikkaasti. 

Matka meni suht ookoo. Syötiin eväitä ja kuunneltiin musaa. Hotellin pihassa saatiin mister A:n kanssa kunnon sanailu aikaiseksi ja mini avas pelin huutamalla heti auton ovelta: "Mummu, isi lupas lähteä takas kotiin!" Ei lähteny kuitenkaan. Koska muistutin, että milläs meet, tää on mun auto?! Voi elämä!!

Ilta meni ihan perfect. Haettiin Kanadan sisko rautatieasemalta, syötiin hyvin ja tehtiin koko porukka yhdessä melkein parin tunnin lenkki Pyynikin kivoissa maisemissa. Viimeisenä ennen nukkumaanmenoa kyläiltiin vielä Tanjan ja mutsin eli mummun huoneessa ja juoruttiin viimeisimmät kuulumiset.


Aamulla oli taas aika otella. Aamiaisella jo aloitettiin. Ysivee ei halua syödä aamiaista ja ysiveellä tulee huono olo, kun ei se syö aamiaista riittävän ajoissa. Ysiveellä on draamakuningattaren elkeet ja se osaa psyykata itsensä jäätävään hysteriaan. Siellä me sitten istuttiin Scandic Rosendahl - hotellin aamiaisella Tampereen Pyynikillä ja esitettiin muille hotellivieraille aamiaisteatteria. Ysivee ulvoi ja ulisi, että sillä sattuu mahaan. Minä olin nähnyt saman esityksen sata kertaa ennemminkin ja pysyin tiukkana. Syötävä on, koska edessä on pitkä seremonia kirkossa ennenkuin saa ruuan palastakaan. Yritin toki kaikkeni, että potilassaarinen olis hiljentynyt, mutta ei. Se ei myöskään voinut poistua huoneeseen vaan istui siinä meidän pöydässä jalat kippurassa ja ulvoi täysillä. Luultavasti vastapäisen pöydän rouva soitti lastensuojeluun äidistä, joka pakottaa lapsensa syömään eikä auta, kun sillä on huono olo. Siihen malliin se meinaan meitä tuijotti. Ja niin varmaan kaikki muutkin. Ja toki...ei ollut todellakaan kaukana etten olis itse vähän avustanut sen croissantin alasmenoa. Niin raivona olin. Loppuviimein mister A:lla paloi pinna ja se nappas ulvojan yhteen kainaloon, croissantin toiseen ja lähti huoneeseen. Että semmonen sadankuudenkymmenen euron aamiainen. Niin no..olihan tossa hinnassa toki huone myös. VMP!!

Jollain ihmeen konstilla selvittiin hotellista pihalle. Toki 20 minuuttia aiottua myöhemmin niin, että eräs kanadalainen oli "vähän" hermona. Eräät vaasalaiset oli myös "vähän" hermona ja kielenkannat aukes kyllä lahjakkaasti ennen kuin päästiin parkkipaikalta ulos. No... saatiin kukat, saatiin kortit ja ehdittiin kirkkoon aivan ajoissa. Kaikki perfect, kunnes mutsi eli mummu huomasi hukanneensa puhelimensa. Siellä sitten kierrettiin, ensin mutsi ja sen jälkeen mister A puoli Kangasalaa puhelimen perässä ja löytyihän se, auton lattialta. Oh my!

Unohtui siinä huudot, riidat ja kiireet, kun kummityttö oli niin upea! Kirkkohommat ei koskaan oo meidän juttu ja nytkin jäätiin ihan takarviin, melkein eteiseen niin että pääsi välillä pihalle ottamaan happea. Mulla ehti kuitenkin tulla tippa linssiin pariinkin otteeseen. Ja voi tuota meidän Iidaa. Niin pitkä ja kaunis, hyväkäytöksinen ja kohtelias tuleva lääkäri ettei kuulkaa mitään rajaa. 

Juhlat sujui ihan täydellisesti. Kirjoittajan vanhimman siskon koti on aina niin kaunis ja tunnelmallinen. Kattaus oli hieno ja tarjoilut ihania. Kummitytön iskän puhe oli kaunis ja itellekin tuli jotenkin rauhallisempi fiilis kaiken räyhäämisen jälkeen. Napsittiin siinä vähän valokuvia ja kun isosiskojen kanssa koitettiin sopia kuvaan, tuumasi kummitytön isän sisko, että olispa ihanaa jos itelläkin olis siskoja. On se kyllä ihan omanlaista ja mahtavaa. Vaikkei usein nähdäkään, on ne joka kerta yhtä tuttuja ja parhaimmat hörskötysnaurut irtoaa aina siskojen ja mutsin seurassa.


Lähtiessä tehtiin vielä pikavisiitti Ikeaan, jossa mini veti kunnon lipat ovella ja minä meinasin säädä sydärin, kun näin sieluni silmin, kuinka se musertuu sen ison pyöröoven väliin. Ei musertunut vaan pääsi ylös ja olishan se ovikin pysähtynyt, mutta voi jeeZUZ että mä säikähdin!!! Piti monta kertaa tarkistella, onko se sydän siellä paikoillaan.

Ostettiin extempore uuni. Meidän uunista on vastus roikkunut jo kauan eikä oo ostettu uutta, koska Kanadan reissut ja sadankuudenkympin hotelliyöt. No, nyt oli mallikappaleuuni kaupan pelkän vastuksen hinnalla ja mehän ostettiin. Mehän myös kassalla tajuttiin, että ollaan mun Citikalla matkassa. No, ei muuta kuin uuni etupenkille ja meikämutsi tyttöjen kanssa takapenkille. Ysivee kyllä meinas, että: "Sä et kyllä voi tänne tukkia!", mutta tukinpa vaan eikä ollut edes ahdasta.

Huuuuuuuuuuuuuuuh! Emme lähde retkelle hetkeen. Ehkä.
Sannis

keskiviikko 8. elokuuta 2018

Miten meni


Nyt kun ysivee on tosiaan jo ysivee, väistämättä hiipii ajatuksia mieleen siitä, että miten tää nyt meni. Maailmahan ei varmaan tänäänkään toivottavasti lopu ja vuosia on vielä paljon jäljellä, mutta tänään tuon ysiveen pikkulapsiaika on kuitenkin ohi. Nyt on turha enää miettiä, olisko pitänyt tehdä jotakin jotenkin toisin tai olisko pitänyt olla parempi. Pistää silti kuitenkin vähän mietityttämään..

Kuinka usein sanoin etten ehdi?  Kuinka usein olin iltaan saakka töissä? Kuinka usein käskin kasvattaa paksumman nahan ja jättämään typerät jutut omaan arvoonsa, kun olisin voinut ottaa yhteyttä kaverin vanhempiin ja kertoa, että mun lastani kohdeltiin huonosti? Kuinka usein jätin iltasadun lukematta, koska olin väsynyt? Kuinka usein en ymmärtänyt tehdä just oikein ja sanoa just oikeita asioita, että mun lapseni saisi ne parhaimmat eväät maailmaan? Kuinka usein menetin hermoni?

Mun mielestä kamalaa on se, että en muista ysiveetä pienenä. Kyllä mä muistan, että se osasi ulkoa kaikki lauseet muumikirjoista ja että se rakasti Risto Räppääjää. Mutta tuntuu etten kuitenkaan ihan oikeasti muista. Oon lähes varma, että Tommin kuolema vei multa molempien tyttöjen vuosista monta, mutta sitten taas toisaalta.. on ne äitiyden ensimmäiset vuodet semmosta väsyä ja epävarmuutta joka tapauksessa, että muistaako muutkaan niin hyvin?

Loinko tyttärelleni tarpeeksi hyvän perusturvallisuuden tunteen? Sellaisen, että se tietää, että kotiin voi aina tulla ja äitille voi aina kertoa...että kotiin pitää aina tulla ja äitille pitää aina kertoa? Osasinko opettaa, kuinka toisia ihmisiä kohdellaan? Sainko menemään takaraivoon saakka, että valehtelu on aina pahin vaihtoehto? Rakensinko ysiveelle tarpeeksi hyvän itsetunnon ja onnistuinko opettamaan hyvän ja huonon itsekkyyden eron? Ja siis kyllä, kaksihan meitä vanhempia täällä on, mutta lähinnä nyt tätä omaa rooliani tässä pohdin.

No joo, moni näistä asioista varmastikin kehittyy ja muuttuukin vielä, mutta siis kuiteskin.. kyllä kovasti mietityttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yhtäkkiä tuntuu, että aika loppuu kesken. Kun oikein ajattelen asiaa, ymmärrän, että nythän se vasta alkaa. Elämän seuraava vaihe. Mutta kuinka kamalaa ja ihanaa, kuinka katkeransuloista se onkaan, että lapset kasvaa ja menee omia menojaan kavereiden kanssa. Että yhtäkkiä me voidaankin olla jo vähän enemmän mister A:n kanssa kahdestaan. Että yhtäkkiä kuvittelen, että elämä on eletty ja sitten tajuan, että mennyttä onkin vain yksi vaihe siitä.. että itsehän en ole edes neljääkymmentä vielä.

Siksi halusin minimoida jotain elämästäni. Siksi halusin poistua parista some-ryhmästä ja laittaa Instagram-tilin yksityiseksi, kun yhtäkkiä tuntui, että aika mun lasteni kanssa lentää ihan liian nopeasti. Halusin säästää aikaa jostain muualta ja antaa sitä enemmän tytöille. Halusin sulkea aikaisempaa suuremman osan meidän elämästä vain meille ja varmistua, että teen asioita siksi, että haluan, enkä siksi että saisin hyvän valokuvan. Huomaatteko muuten, kuinka tuohon ajautuu huomaamatta? Mihin tahansa menee, silmä etsii automaattisesti paikkaa, josta saisi parhaan kuvan. Toki, hyvät kuvat on ihania ja valokuvaaminen on ihan parasta, mutta jos tulee vähän huono omatunto silloin jos ei kuvaa jokaista kivaa juttua, saattaa olla aika lyödä vähän jarrua päälle.

Niin. Kaikenlaisia ajatuksia on taas mielessä pyörinyt viime aikoina. Niin kovasti oon koittanut pitää täällä viime kuukausina jutut semmosella aika yleisellä tasolla ja ei-niin-henkilökohtaisina, että nyt tuntuu jotenkin vaikealta saada ajatusten virtaa tähän näppäimistölle, kun kyse onkin niistä itselle isommista jutuista. Sopivasti osui tähän kohtaan kuitenkin se eskarin kotikäynti. Silloin kun kysyttiin omia vahvuuksia äitinä...

Niin... Kuinka usein laitoin lapset etusijalle? Kuinka usein halasin? Kuinka usein otin syliin? Kuinka usein lohdutin, kun oli paha mieli? Kuinka usein kehuin? Kuinka usein kannustin? Kuinka usein opetin, että konflikteista kavereiden kanssa voi oppia selviytymään itsekin eikä aina tarvita aikuisten apua? Kuinka usein opetin toisten huomioon ottamista, anteeksi pyytämista ja anteeksi antamista? Kuinka usein kerroin yöllä, että ei tarvitse pelätä, koska äiti ja isi on tässä? Kuinka usein vein hiihtämään, luistelemaan, uimaan, näkemään maailman eri paikkoja? Kuinka usein näytin, että arjestakin voi tehdä juhlaa? Kuinka usein opetin, että kannattaa olla sopivasti ylpeä ja sopivasti nöyrä? Kuinka usein tein kaikkeni, että tytöillä olis hyvä olla?

Aika usein.


Sannis