Viime viikolla juhlittiin pikkusiskon nuorimman pojan ripillepääsyä. Kirjoittajaa lämmitti erityisesti se, että takana oli nimenomaan Lappiripari. Konfirmaatio oli taas pitkä, kuin nälkävuosi (Miksi sen pitääkin olla niin niin älyttömän pitkä?) ja vaikka kirjoittaja ehti jo vähän tylsistyäkin, oli taas myös nenäliinoille käyttöä. Puheet Lapin luonnosta ja riparilaisten laulu sai tottakai kyynelkavanat auki. Kirjoittaja on aina kunnon itkijänainen. Liikutun todella helposti enkä voisi esim. elokuviin lähteä ollenkaan ilman nenäliinoja. Silti unohdan ne useimmiten kotiin. Niin nytkin ja mister A joutui taas kaivella taskustaan kertaalleen käytettyjä nenäliinoja. Niitä onneksi aina löytyy, vaikka ovatkin toki vähän kyseenalaisia :D
Faija eli pappa höpisi vaikka kuinka paljon konfirmaation aikana. Mietin jo, että muu kirkkokansa kohta hermostuu. Kirjoittaja on aina ajatellut saaneensa puhelahjat mutsiltaan, mutta näyttäisi siltä, että saattaa olla vähän toisellakin puolella samaa taipumusta. Nauratti vielä vähän (eli paljon), kun faija alkoi huonokuuloiselle mutsilleen selittää kesken papin puheen, että: ”Näetkö Aatun? Se on tuo ponihäntäpäinen tuolla reunalla” ja mummu siihen sitte viis kertaa, että ”Mitä?”
Juhlat vietettiin pienellä porukalla mutsin eli mummun luona ja meidän tytöt sai kunnian tehdä kakut. Mansikkakakun kermaa olisi voinut vispata vähän vähemmänkin aikaa, mutta pieni ylivispaus ei paljoa nyt hommaa haitannut ja kakut oli tosi herkullisia. Tytöt puuhastelivat ne itse kirjoittajan hyvin minimaalisella ohjeistuksella. Hoksattiin vielä kuvan oton jälkeen, että sydänkoristeistahan sai suojamuovin pois ja olivat vielä nätimpiä sen jälkeen. Tekovaiheessa mietin ääneen josko kolme sydäntä on vähän överiä. Sain kuustoistaveeltä tiukan vastauksen: "Ei oo. Koska we love Aatu!"
Todellakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3