Outoa

Olin perjantaista lauantaihin taas retriitissä Lapualla. Tämä oli nyt kolmas kerta saman järjestäjän tapahtumassa, samassa paikassa. Kaikissa on ohjelmarunko ollut samanlainen ja aika mukavasti toimiva. Yhteen vuorokauteen mahtuu useampi rentoutus, hengitysharjoituksia, YIN joogaa ja meditaatiota. Yksi ulko-ohjelmakin on ollut mukana jos sää on sallinut. Kaksi kertaa on sallinut, yhden kerran ei. Aiheet on hieman vaihdelleet vallitsevan vuodenajan mukaan. Tällä kertaa puhuttiin paljon kiitollisuudesta.

Kortit ei oo retriitistä, vaan Sielun sopukoita-korttipakasta, jonka oon tilannut joitain aikoja sitten, mutta jota en oo muistanut juurikaan käyttää. Kirjoittajan vuosi on alkanut aika mukavasti ja olotila on ollut hyvinkin rauhallinen. Kuitenkin muutama viimeinen viikko on seilattu eri kurssissa ja oon murehtinut ihan huolella, oikestaan yksinomaan muiden puolesta. Todellinen ahdistus on todellakin ollut läsnä aiheuttaen migreeniä ja kaikenlaisia muita fyysisiä oireita. Koitan tässä nyt muistutella itseäni etten voi taipua muiden murheiden alle, vaan nyt pitää välillä toipua. Miten tää meneekin aina niin oudosti.. kaikki on hyvin, fiilis ihan iisi ja yhtäkkiä puskista iskee joku asia, joka saa homman aivan pois raiteiltaan? Ja niin käy edelleen, vaikka kuinka kirjoittaja on opetellut ja oppinut johtamaan omaa mieltään. Tottakai niin tulee käymään maailman loppuun asti, koska sellaistahan tämä elämä on, mutta hitto, että se tuntuu aina yhtä inhottavalta.

Tällä viikolla on ahdistukset ja niiden aiheet olleet onneksi jo vähemmällä. Sain rentouduttua tosi hyvin retriitin ohjelman aikana. Yöllä taas nukuin asuntolassa aivan sairaan huonosti. Toivon, että jäin kuitenkin loppuviimein plussan puolelle. Eilen kotiin päästyäni olin aivan sippi. Ei valvottu oikein myöhälle euroviisuhuumassa ja yö meni onneksi normaalisti. Ehkäpä tuo yksi onneton yö on siis kohta kuitattu. 

Oma lempihetki retriitissä oli se, kun meidän ohjaaja Merja sanoi: "Jos tää tuntuu nyt vähän oudolta, niin sitähän se on". "Outo"-sanassa kuulee usein negatiivisen klangin, mutta ei tässä tapauksessa ja se oli ihanaa. Kirjoittaja rakastaa outoutta. Mehän ollaan kaikki omalla tavallamme outoja meidän perheessä jopa koira :D ja se on best. Eikä se Merja väärässä ollut, että kyllähän sekin tosiaan vähän outoa oli, siinä koittaa kuvitella mielessään kraniosakraaliterapiaan liittyvää aivo-selkäydinnesteen kiertoa :D

Miten ihanaa, että elämässä on vähän ja paljon outoja asioita. Ja miten ihanaa, että elämässä on ihmisiä, jotka lähtee kaikkiin outoihin hommiin mukaan nuavvain.

Mukavaa sunnuntaita!

Sannis

Booklover: Lisää Nälkäpeliä

No niin.. olisko tämä kirjasarja nyt tämän lukijan osalta paketissa? Kaksi viimeistä kirjaa on nyt kuunneltu. Molemmat ovat alkuperäistä trilogiaa myöhemmin ilmestyneet, mutta ovat esiosia trilogian tapahtumille. Blogin kirjoittaja tykkää ihan hirveästi tällaisesta.. että tarinaa avataan monen ihmisen näkökulmasta, siihen pääsee syvemmin sisään monesta eri suunnasta ja hahmojen toimille saa enemmän selitystä. Toki, tämä tarina on niin surullinen ja julma, etten oikein tiedä onko tähän ollut hyvä syventyä näin hitosti. Se on nyt kuitenkin tehty ja menetin about kaiken elämänhaluni kaiken tappamisen ja sadan hahmon kuoleman myötä. Tässä nyt siis vielä ajatukset kahdesta viimeisestä kirjasta. Ajatukset kolmesta ensimmäisestä osasta löytyy klikkaamalla tästä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snown nuoruudesta ja tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Katnissia ja Peetaa, aikaan n. 64 vuotta ennen ensimmäisen nälkäpeli-kirjan tapahtumia. Vyöhykkeiden kapinasta on kymmenen vuotta ja nuori Coriolanus Snow elää Capitolissa vanhan arvostetun suvun jälkeläisenä, mutta juuri ja juuri selviytyen. Rahat on loppu, mutta ulospäin pitää esittää, että kaikki on kuten ennen. Kymmenes nälkäpeli on alkamassa ja Snow valitaan siihen ohjaajaksi, koska tällä kertaa ohjaajat ovat opiskelijoita Capitolin akatemiasta. Coriolanuksen tribuutiksi valitaan Lucy Gray, arvoituksellinen tyttö vyöhykkeeltä 12 ja pelin edetessä nuoret rakastuvat toisiinsa.

Pidin tästä kirjasta. Ehkä jopa eniten. Siinä mielessä se noudatti samaa kaavaa muiden kanssa, että välillä raakuuteen ja julmuuteen turtui ja jotkut kohdat olisi voineet olla lyhyempiä. Erittäin makea idea oli kuitenkin valita päähenkilöksi juuri Snow, joka on vastakkaisella puolella alkuperäisten päähenkilöiden kanssa. Kun kuulee esim. sodasta toisen osapuolen näkökulmasta, ei kaikki tunnukaan ihan niin yksioikoiselta enää. On erittäin mielenkiintoista kuinka asiat voi olla niin erilaisia eri katsantokannoista ja kuinka paljon se vaikuttaa ihmiseen, miten, missä ja kenen kanssa on kasvanut. Capitolissa kasvaneelle Snowlle kapinalliset ovat ihan oikeita ja aitoja vihollisia, samoin, kuin Capitolilaiset sortajat vyöhykkeellä asuville.

Tosi hyvä idea oli käydä nälkäpeli läpi ohjaajan silmin. Itse peli on kirjoissa kaikista tylsin osuus, joten tämä kulma toi siihen vähän jotain uutta. Nälkäpelin kymmenentenä vuonna peli on vielä erilainen, kuin ensimmäisen kirjan aikoihin 64 vuotta myöhemmin eikä ihmiset seuraa sitä ollenkaan niin paljon, kuin olisi järjestäjien tahto, vyöhykkeillä ainakaan. Snow ja muut opiskelijat laitetaan keksimään kuinka peliä saisi mielenkiintoisemmaksi katsojille ja kirjassa selviääkin, miten vedonlyönti ja areenalle lähetettävät lahjukset ovat nuorten keksimiä juttuja.

Saattoi olla, että Coriolanus Snow oli tälle lukijalle kiinnostavampi hahmo, kuin alkuperäisen trilogian päähenkilö Katniss Everdeen. Coriolanus vaikuttaa välillä ihan symppikseltä tyypiltä, mutta on vain harvoja juttuja, jotka hän kuitenkaan tekee hyvyyttään. Suurimmaksi osaksi hän laskelmoi seuraukset ja sen, mitä hän itse hyötyy. Hän ei kuitenkaan nuorella iällä tunnu ollenkaan miltään varsinaiselta julmurilta, vaan hänen käyttäytymistään monissa kohdissa ymmärtää, vaikka kaikki ei miellytäkään. Jännä kuinka tietyissä asioissa hän pohtii, onko hän hyvä ihminen, mutta esim. capitolilaisten ylivertaisuutta vyöhykkeen asukkeihin hän ei kyseenalaista koskaan.

Kirjan loppu oli hyvä. Olisin varmasti harmistunut siitä jos en olisi etukäteen tiennyt, että Snow on loppuviimein paha, mutta nyt kun sitä tiesi odottaa, sopi viimeiset käänteet hyvin kuvioon ja pääsivät vähän yllättämäänkin. En arvannut, että pelinjärjestäjien päällikkö tohtori Gaul oli pelannut pelejään (myös) Snown vyöhykkeelle lähettämisen suhteen. En myöskään arvannut, että Coriolanus tappaisi Highbottomin tai että Coriolanuksen isä olisi nälkäpelin takana. Coriolanuksen hyvä onni, viekkaus ja voimistuva pahuus teki kuitenkin yllättäen lopussa vaikutuksen. Kuuntelin lopun jopa kaksi kertaa saadakseni kaiken siitä irti. 

Elonkorjuun sarastus

Elonkorjuun sarastuksen päähenkilö on Heimich Abernathy, alkuperäisen trilogian Katnissin ja Peetan juoppo ohjaaja. Heimich oli alusta lähtien tämän lukijan suosikki, joten pitihän se tämä viides osa lukea (eli kuunnella) tottakai. Elonkorjuun sarastuksessa sodasta on 50 vuotta, eletään siis aikaa n. 40 vuotta Coriolanus Snown ja Lucy Grayn pelin jälkeen ja 24 vuotta ennen Katnissin ja Peetan ensimmäistä peliä.

En meinaa alussa pysyä housuissani, kun tekstissä vilahtelee tuttuja nimiä. Heimichin tyttöystävän Lenore Doven enot (vai sedät?) ovat edellisestä kirjasta tuttuja Lucy Grayn bändikavereita. En tietenkään voi olla miettimättä kuka on Lenore Doven äiti? Entä isoäiti? Lucy Gray? Ja kuka on hänen isoisänsä? Snow? Aivan pää pyörryksissä lasken aikajanaa ja yritän muistella edellisien kirjojen juttuja ja henkilöitä. Ja mitä ihmettä aiemmissa kirjoissa puhuttiinkaan Maysilee Donnerista? Ainakin hän oli Katnissin äidin ystävä.

Heimich joutuu juhlavuoden nälkäpeliin ja se onkin pitkä, kuin nälkävuosi. Tribuutteja on juhlapelissä neljä joka vyöhykkeeltä normaalin kahden sijaan ja vyöhykkeen 12 pelaajat olisikin mielenkiintoista sakkia, mutta jokainen heittää henkensä turhan nopeasti. Heimichillä on pelissä muutakin tehtävää, kuin vain pysyä hengissä, mutta jotenkin operaatio kuivuu vähän kasaan ja tämän lukijan mielenkiinto meinaa herpaantua.

Kuunnellessa mietin, miten valtion presidentti jaksaisi keskittyä yhteen 16(?)-vuotiaaseen ja järjestää kaikenlaisilla kommervenkeillä monimutkaisia rangaistuksia hänelle, vähän samoin kuin Katnissin kanssa edellisissä kirjoissa. Sitten muistuttelen itseäni, että tämä on fiktiota. Ja lapsellinen tuntu johtuu varmasti siitä, että tämä on suunnattu nimenomaan nuorille. Apua!! Tuntuu hullulta sanoa lapselliseksi kirjaa, jossa jengiä lakoaa, kuin viljaa, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa. Tämänhän ei siis tarvitsekaan olla realistista. Eikä todella ookaan. Mutanttejakin on pelissä taas kaikenlaisia ja ne ei vieläkään oo tämän lukijan juttu ollenkaan.

Jonkin verran tässä nyt tulee yhteyksiä muihin kirjoihin, mutta liian vähän. Kun peli vihdoin loppuu, on kirjaa enää niin vähän jäljellä, että arvaan sen loppuvan omaan makuun liian tylsästi. Tämä kirjailija ei muutenkaan selkeästi tee loppuja, kuten itse toivoisin. Snown kirjan loppu oli yllättävän hyvä, mutta kaikki muut on olleet omaan makuun liian plääh! Tässä oli ehkä pieni viittaus siihen, että Snow tappoi kuin tappoikin Lucy Greyn aikanaan, joten sitä ei ehkä tarvi enää miettiä, mutta Heimichin suhteen olisin halunnut enemmän. Toivoin tottakai hänelle onnellista loppua. Halusin, että lopussa käytäisiin vähän pidemmin läpi Heimichin ajatuksia ja tunteita esim. Katnissista ja Peetasta. Se olisi jotenkin makeammin sulkenut ympyrän. Tai ehkä tähän on tulossa vielä lisää osia. Ehkä tämä ei ollutkaan aivan Grande Finale. Ehkä tässä ei tarvinnutkaan olla vielä suuren suurta loppua. Kyllä tekstistä ymmärsi että ehkä Heimich sai jonkinlaisen rauhan, kun nälkäpeli vihdoin loppui, mutta liian vähän, liian vähän.. Toivon, että elokuva ymmärtää antaa lopulle hitusen enemmän painoarvoa.

***

Nyt menee nälkäpelihommat pitkälle tauolle. Marraskuussa sitten taas raotetaan arkun kantta, kun Elonkorjuun sarastus tulee elokuvateattereihin. Saa nähdä onko siihen mennessä tullut kirjoihin jo uusi osa. Toivon, että ei. Tämä riittäisi nyt, mutta jos uusia tulee, tiedän, etten pysty elää elämääni ennen kuin oon lukenut ne.

Sannis

Äitienpäivä

Äitienpäivä sujui mukavasti. Toivottavasti teillä muillakin. Kuvista näkyy minkälaisia muistamisia sain. Mini oli askarrellut hamahelmijuttuja ja seitsemäntoistavee oli ostanut ihania kukkia. Sen lisäksi sain sekä tytöiltä, että mister A:lta vähän herkkuja. Mister A oli kai laskenut sen varaan etten oo ollut flunssassa pitkään aikaan ja laittanut settiin mukaan kirjoittajan lempparikurkkupastilleja :D 

Tyttöjen kortit oli ihanat! En tiedä onko seitsemäntoistavee vakoillut blogia, koska eihän siitä kauaa oo, kun kirjoittelin, että oon aina koittanut tehdä tytöille turvallisen kodin. Vai oonko ehkä onnistunut yrityksessäni? No, joka tapauksessa kortissa typy kiitti juurikin turvasta: "Kiitos, että oot tehnyt meidän kodista turvallisen ja rakkauden täyteisen paikan. Oot meidän upee ja paras äiti!" Ihania sanoja <3

Mini tilasi edellisviikolla itselleen Lego Ninjago-dvd:itä, koska on niitä katsellut ihan pienestä asti ja ovat ihan lemppareita. Sieltä oli sitten poiminut korttiin Sensei Wun lausahduksen, jossa ei voisi paljoa enempää viisautta olla. "Tasapaino on avain kaikkeen." Kysyin vähän leikilläni viittaako tuo noihin Geishoihin, jotka oli ostanut, johon typy vastasi iloisesti: "En tiedä!". Hellunen kakara! Ei oikein itekään tiedä miksi, mutta kuitenkin lause selvästi puhutteli, kun oli sen korttiin valinnut. Ja sen takanahan onkin niin paljon enemmän, kuin vain paketillinen suklaata. Ihan täydellinen ohje kaikille elämän osa-alueille.

Viisaita likkoja meillä kuulkaa. Olen niin ylpeä siitä, että saan olla juuri heidän äitinsä. Viime aikoina oon sanonut ääneenkin ystäville ja mutsille useamman kerran, että havahdun usein ihmettelemään, miten me ollaan saatu kasvatettua noin upeita nuoria naisia  <3

Oman äidin kanssa soiteltiin ja ollaan sovittu sekä mutsin, että anopin kanssa, että kaffitellaan äitienpäivää vasta tulevana torstaina, kun meillä kaikilla on vapaata. Myös kirjoittajan mummun luona käynti siirtyy eteenpäin, koska mummu on nyt flunssassa. Seitsemäntoistaveen tiukin aikataulupätkä jatkuu vielä tämän viikon puoleen väliin saakka ja saipa nyt sitten rauhassa huilailla, kun pääsi eilen duunista kotiin. Kukkapisteellä oli ollut aikamoinen hulina ja kiirus viikonlopun aikana. Kirjoittajallekin sopi ihan hyvin olla äitienpäivä omalla porukalla raskaan viikon jälkeen. 

Mukavaa tätä viikkoa ja oikein hyvää äitienpäivää vielä näin jälkikäteen kaikille huikeille äideille!

Sannis

Pyöräilyviikko

Valtakunnallinen pyöräilyviikko alkoi eilen. Viimeiset puolitoista vuotta on toki kaikki viikot olleet kirjoittajalle pyöräilyviikkoja eikä onni uudesta (eli nyt jo vanhasta) pyörästä oo vieläkään laantunut. Kylmää vain on ollut fillaroida vielä nyt toukokuullakin, mutta mukavasti on aurinko kuitenkin paistellut melkein koko ajan. Tälle viikolle tuli vielä vähän extrakierroksia, kun veivattiin tänään töissä parin tunnin sisäpyöräilymaraton. Se on aina kiva ja niin myös tällä kertaa. Ihan ilman kommelluksia ei tällä(kään) kertaa selvitty, mutta tylsääpä se oliskin jos ei vähän sattuisi ja tapahtuisi :D

About puolessa välissä maratonia huomasin, että housuissa on reikä vasemmassa sisäreidessä. Oh no! Onneksi officesta löytyi varahousut ja kävin ne nopsasti vaihtamassa palautuksien aikana. Maratonin loppusuoralla, kun tunsin myös niiden vaihdettujen housujen hajonneen samasta paikasta, tajusin, että fillarin tangossa olevan metalliosan reuna oli jotenkin mennyt tosi teräväksi ja hiersi housut hajalle. Loppuviimein sain myös aika makoisan haavan jalkaan, kun veivasin rikkinäisillä housuilla homman loppuun ja metalli hiersi housujen sijaan ihoa. Oh my! Saatiin hyvät naurut, kun ohjeistin asiakkaita, että mennään ny näillä, mutta älkää sitte kattoko mun haarukkaa :D Oikeasti repeämä taisi onneksi olla sellaisessa kohdassa, että se ei näkynyt kenellekään.

Semmonen pyöräilyviikon aloitus :)

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Sannis

Leffakriitikko + Booklover: Muistoja hänestä (Reminders of him)

Leffa:

Lähtiessä katsomaan elokuvaa Reminders of him, epäilin, että tuun pitämään siitä. Toivoin, että niin käy ja niinhän siinä kävi. Luin elokuva-arvosteluja ja kaikissa veisattiin samaa virttä: latteaa, ennalta-arvattavaa, tylsää höttöä. Tämä katselija pitää ennalta-arvattavasta ja edelleen onnelliset loput on must. Lattealta ei tuntunut, kuten ei tylsältäkään. Ei tämä mikään vuosisadan taideteos ollut, mutta tykkäsin, että hyvä kuitenkin. Jossain arvostelussa sanottiin, ettei elokuva saanut minkäänlaista tunnetta esiin. Liekö katseluaikaan takana olleella parin viikon migreeniputkella osuutensa asiaan, mutta uskon, että ilman sitäkin olisin tiristänyt kyynelen jos toisenkin. Nyt porajin varmaan puolet elokuvasta.

Blogin kirjoittaja jaottelee elokuvia kategorioihin aivan omalla mitta-asteikolla. On ne suuurimmat, joista pitää analysoida about jokainen hahmo ja arvostella joka ainut juonenkäänne. Enkä siis edes tiedä, millä lailla nämä leffat on "suuria". Jollain lailla vain tiedän, mitkä tähän kategoriaan kuuluu. Suurien jälkeen tulee seuraavan stepin leffat, joihin Reminders of him ja ne pari aiempaa Colleen Hooverin kirjoista tehtyä leffaa sijoittuu. Tuntui, että Hooverin It ends with us yritti sinne suurimpaan luokkaan, mutta kyllä sekin jäi auttamattomasti seuraavaan kategoriaan. Seuraava kategoria on kai sitten perustaso tai jotain sellaista. Herättää tunteita, mutta on vähän höttöisempi, kuin ne suurimmat.

Reminders of him kertoo Kennasta (Maika Monroe), joka vapautuu vankilasta, jossa hän on istunut kuusi vuotta poikaystävänsä Scottyn kuolemantuottamuksesta. Vankilassa Kenna on synnyttänyt tyttären ja nyt hän haluaa tavata lapsensa. Tytön huoltajat ovat hänen isovanhempansa (Lauren Graham ja Bradley Whitford), jotka eivät tapaamiseen suostu. Scottyn paras ystävä Ledger (Tyric Withers) on vahvasti läsnä tytön sekä tämän isovanhempien elämässä. Kennan ja Ledgerin tiet kohtaavat, he rakastuvat ja tilanne mutkistuu entisestään.

Reminders of him oli ihanan helppo elokuva katsella. Ei siinä mielessä helppo, että itketti hiton paljon, mutta siinä mielessä helppo, ettei tarvinnut analysoida niin kovasti. Joitakin leffoja katsellessa tämän blogin kirjoittajalla on jo valmiiksi joku ihmeellinen lataus päällä ja odotuksia niin moneen suuntaan. En ollut lukenut tätä kirjaa etukäteen ja se on aina itselleni hyvä juttu. Silloin elokuvan ei tarvi yrittää yltää omiin mielikuviin ja odotuksiin, vaan sitä voi katsoa ja arvostella vain itsenään.

Kaikki näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin. Mikään ei erityisesti pistänyt silmään tai korvaan. Ei mitään yli ihanaa eikä mitään yli ärsyttävää. Trailerista olin tsiigaillut, että Kenna on jotenkin rasittavan tyypin oloinen, mutta ei ollutkaan ärsyttävä elokuvassa. Pidän turvallisista, "kunnollisista" mieshahmoista leffoista ja Withersin Ledger oli juuri sellainen. Pikkutyttö Diem eli Zoe Kosovic oli aivan yli hellunen ja nimi Diem oli erityisen kiva. Lauren Graham isoäitinä häiritsi ihan hitusen, koska hänhän on kolmekymppinen cool teinin nuori mutsi. Koska sehän oli viime viikolla tai maksimissaan viime vuonna, kun katsoin Gilmoren tytöt about kolmekymmentä kertaa alusta loppuun. Vai? Jollain tasolla ehkä kuitenkin ymmärsin, että aika on juossut nopsasti sekä Laurenin, että tämän katselijan kohdalla ja isoäidin rooli on ihan paikallaan. 

Oon sanonut tämän ennenkin ja sanon taas; monet uudet leffat on visuaalisesti niin upeita. Tässä vähän häiritsi, kun vuoret näytti tietokoneella tehdyiltä, mutta muuten oli niin kivan näköistä. Maisemista tuli mieleen Kanadan ja Washingtonin näkymät. Rakastan! Jollain konstilla näissä uusissa rainoissa jopa baarin vähän rähjäinen takahuone ja sotkuinen keittiö saadaan näyttämään hienoilta. En tiedä onko kyse värien syvyydestä vai mistä ihmeestä?

Kohta, joka jäi erityisesti mieleen: Kun Kenna pääsee vihdoin tapaamaan tytärtään ja juttelee keittiössä anoppinsa kanssa. Siinä kohdassa erityisesti tunsin kaikki tunteet molempien naisten puolesta. Kun Grace sanoo "We go forward" (en oo varma oliko se juuri näillä sanoilla, mutta jotain tämän typpistä), kertoo se kaiken tarpeellisen. Se oli niin liikuttava kohta, että itken täällä jo sitä kirjoittaessakin. Siinä yhdessä lauseessa oli kaikki toivo ja tulevaisuus, tieto siitä, että nyt asiat järjestyy.

Mister A tsiigaili teatterissa pariinkiin otteeseen puhelintaan kesken elokuvan ja ajattelin, että sille ei oikein uppoa. Oli kuitenkin sitä mieltä, että oli sen verran hyvä, että vois hommata itellekin. Selevä. Tätä en ehkä lähde leffaan katsomaan uudelleen, mutta kotona pidetään leffailta varmasti, kun johonkin suoratoistopalveluun tulee näkyville.

Edit. Tottakai kävin katsomassa uudelleen, kun ystävä kysyi mukaan. Oli edelleen hyvä. Ja itketti edelleen monta kertaa. Ystävä oli samaa mieltä. Mietin nyt kuitenkin jopa, että tämä saattaa mennä siihen harvinaiseen kategoriaan, jonka hommaan itselleni dvd:nä. Oon myynyt jo vuosia sitten suurimman osan kymmenistä (vai sadoista?) dvd:istä, joita meillä oli ja säästänyt vain ne muutamat tärkeimmät.

Kirja: 

On aina vähän ongelmallista lukea/kuunnella kirjoja, jotka on nähnyt jo leffana ja toisinpäin. Blogin kirjoittaja elää ja eläytyy näihin hommiin niin vahvasti, että aina sen, johon perehdyn tokana, on vaikea päästä samalle tasolle, kuin sen ensimmäisen. Muistoja hänestä on kuitenkin ihan ok. Vähän kärsimätön fiilis kuunnella, koska vertaan koko ajan elokuvaan ja mietin, mitäs seuraavaksi tulikaan ja menikös tämä ja tuo nyt näin leffassakin, mutta ihan ok.

Kirjassa hoetaan vähän liikaa "vittu sitä ja vittu tätä". Ei haittaa jos se jossain repliikissä tulee, koska joskus on vain vähän kirottava, että pääsee elämässä eteenpäin, mutta tässä ajattelen muutamassakin kohdassa, että olis pärjätty ilmankin. Kirosanojen vastapainoksi on sitten aikamoista lässynläätä. Molemmat päähenkilöt on niin hemmetin oikeudenmukaisia ja niin hemmetin epäitsekkäitä, että loppua kohden on tämä kuuntelija jo vähän, että hohhelihoijjaa! Pidän ehdottomasti kunnollisista ja kivoista tyypeistä ja päähenkilöiden pitää sellaisia ollakin, mutta oikeesti.. liika on liikaa. Elokuvassa tämä asia ei tullut esille, kun ei henkilöiden jokaisia ajatuksia voi tietää. Siinä kävi ilmi, että tyypit on hyviä, mutta ei niin liikaa.

Kirjaa kuunnellessa mietin, että leffantekijät on kyllä taitavia. Reminders of him-elokuva on onneksi aika uskollinen kirjalle, mutta joitain juttuja on muutettu. Jokaisen kohdalla huomaan miettiväni syytä, miksi just se juttu on muutettu. Osalle keksinkin ihan ilmeisen syyn; veisi liikaa aikaa tai liikaa/turhia ihmisiä toteuttaa asiaa alkuperäisellä tavalla. Esim. Ledgerin vanhempien poisjättäminen elokuvasta oli aivan hyvä veto. En usko, että he olisivat tuoneet leffaan mitään lisäarvoa. Scottyn ostama sormus taas olisi voinut hyvinkin olla elokuvassa mukana. Toki, itkin ihan riittävästi jo ilman sitäkin.

Ihan kaikkiin muutoksiin en ihan suorilta käsin keksi syytä. Ainahan varmaan tuntuu, että se minkä ensin kuuli tai näki on se oikea vaihtoehto. Tässä ei kuitenkaan pienet muutokset oikein kovasti ota sieluun kipeää. Loppu oli itseasiassa elokuvassa kivempi, kuin kirjassa. Elokuvassa ei suoraan kerrottu, mikä perheen asuinjärjestely tulee olemaan ja oli kiva, että jokainen katsoja sai päätellä sen ite. Kirjassa loppu kerrottiin suoraan ja jotenkin tätä lukijaa ei miellyttänyt se, että Ledger myi uuden talonsa. 

Kirjan kuuntelun jälkeen huomaan, että haluaisin taas nähdä leffan. Muistankohan kuulkaa elää omaa elämääni enää ollenkaan, kun jään niin jumiin näihin kirjojen ja leffojan maailmoihin? :D

Sannis

Seinäjoella

Kevään ensimmäinen vaunureissu sujui ilman ongelmia. Vapun takia saatiin harvinainen kolmen päivän viikonloppu ja päätettiin mennä lähelle ettei matkoihin mene pitkää aikaa ja että on helpompaa jos sattuu, että vaunussa ilmenee jotain surkeita ylläreitä talven jäljiltä. Mitään epätoivottua ei onneksi ilmaantunut ja reissu oli oikein mukava.

Tämä oli nyt kolmas kerta meille Seinäjoen leirintäalueella. Joka kerta ollaan käyty siellä off-seasonilla, jolloin vessoista ja suihkuista on vain osa ollut avoinna, mutta hyvin on pärjätty vähemmälläkin, koska porukkaakin on ollut vähän. Tällä kertaa törmättiin kirjoittajan vanhaan työkamuun Prisman ajoilta ja olipa mukava höpötellä monen vuoden jälkeen.

Postauksen kaksi ensimmäistä kuvaa on Kyrkösjärven ulkoilualueelta. Käveltiin reilu tunti tosi kivoja polkuja rannassa, kallioilla ja metsässä. Ensimmäisen kuvan taukopaikka ja sen ympäristö oli aivan täynnä isoja, nyrkin kokoisia sammakoita. Laiturin ympärillä niitä uiskenteli kymmeniä ja vielä pitkään niitä näkyi myös reitin varrella taukopaikalta autoa kohti kävellessä. Kyrkösjärvelle pääsi leirintäalueelta autolla muutamissa minuuteissa ja sieltä löytyy ilmeisesti myös pyöräilyreittejä. Ensimmäiselle laavulle oli myös esteetön kulku.

Reissun ruokahommista sattui tallentumaan vain yksi kuva, mutta ollenkaan ei eletty pelkillä kasviksilla koko aikaa. Meille maistui kyllä oikein hyvin myös ne vappumunkit ja muut herkut. Tein tällä(kin) kertaa kotona valmiiksi tomaattisen jauhelihakastikkeen ja keiteltiin sen kaveriksi spagetit pari kertaa. Omassa grillissä valmistui tällä reissulla nakkien lisäksi grillijuustoa. Kaksi viimeistä kuvaa on leirintäalueen tulipaikalta ja siellä käytiin lämmittelemässä iltapalaksi vähän paremmat leivät. Seinäjoen leirintäalue on kivasti ihan lähellä keskustaa, joten kauppaankin on helppo poiketa jos eväät loppuu kesken. Vaunussa on sen verran pieni jääkaappi, että yleensä käydään kaupassa lyhyelläkin reissulla. Nytkin haettiin maitoa, lisää kasviksia, tuoretta patonkia ja vähän pullaa ettei vain pääse pullapula yllättämään :D

Mister A ja mini kävivät tsekkaamassa Seinäjoen uuden Kärkkäisen ja porukkaa oli kuulemma kuin pipoa vappupäivänä. Vanhat autot ajeli rinkiä Ideaparkin parkkipaikalla eikä sekaan meinannut mahtua. Me hengailtiin Saimin kanssa vaunulla eikä viitsitty lähteä Ideparkin tungokseen. Mister A:n vuoro oli jäädä Saimin kanssa sitten lauantai-iltana, kun kirjoittaja lähti minin seuraksi leffaan. Itse olin ehtinyt jo Michaelin käydä katsomassa viikkoa aiemmin, mutta lähdin toki kaveriksi, kun mini tahtoi myös nähdä leffan. Ihmettelin ääneen, josko miniä kiinnostaa Michael Jackson ja siihen mini totesi: "Tottakai, Michael Jacksonhan on ihan bängeri!" Parhaimpia on kuulemma vanhemmat biisit. Selevä. Niitähän tässä leffassa onkin tarjolla.

Semmonen reissu. Taas olisi vielä päivän voinut olla. Mitään ei hoksattu, että olisi vaunusta puuttunut ja kaikki toimi kuten kuuluu. Jaa, mister A taisi tuumata, että jotain akkuhommeleita pitää siirtää edestä taakse, koska vaunun etupää tuntui turhan painavalta. Hobby tuntuu niin kotoisalta etten meinaa muistaa ettei olla sillä vielä montaa reissua tehty. Aika hyvin on tavarat löytäneet paikkansa eikä iso kokokaan oo ainakaan vielä ollut muuta kuin eduksi. Nyt onkin toukokuun viikonloput täynnä joko töitä tai koulua, joten seuraava vaunuretki saa odottaa kesäkuulle. Nopeestihan sekin taas tulee.

Mukavaa tätä viikkoa!

Sannis

Vappua

Moikka ja mukavaa toukokuuta! Edellisessä postauksessa mietin josko tekaisisin muutamat munkit ja kylläpäs vain jaksoin alkaa suuriin puuhiin. Viime vuosina en oo enää perusmunkkeja paistellut, koska oon niin laiska tekemään hiivataikinaa. Nämä leivinjauheella leivotut lusikkamunkit sopii huomattavasti helpommin kirjoittajan kärsivällisyydelle, koska taikinan saa sekoittaa lusikalla eikä sitä tarvi nostattaa. Resepti löytyy blogin reseptimuistiosta jos jollakulla vielä nyt vapun jälkeen munkkihammasta kolottaa.

Koulusta saapujat oli kyllä silmin nähden ilahtuneita, kun pääsivät kotiin munkkilautasen äärelle. Toivon aina, että tällaiset pienet jutut tuo jonkinlaista turvallisuuden tuntua ja kotoisuutta tytöille. Semmosta oloa, että likat muistaisi vielä joskus aikuisenakin, että meidän mutsi aina teki pieniä, suuria juttuja… muisti kaikki juhlapyhät ja sen sellaista vielä silloinkin, kun ei perheessä enää pikkulapsia ollutkaan. Kirjoittajalle on jäänyt omasta äidistä sellainen tuntu ja sen haluaisin siirtää eteenpäin. Esim. vappu ei oo koskaan ollut meillä mikään tärkeä juttu, mutta uskon, että jotain pientä juhlan tuntua on kuitenkin kiva saada.

Meidän vappu vierähti Seinäjoella. Tehtiin pieni rundi torille ja Seinäjoella näyttikin vappuhulinat vähän pienemmiltä, kuin Vaasassa yleensä. Se sopi meille ihan hyvin. Saimi oli mukana, joten aika nopsa kierros tehtiin vain hulinoiden laitamilla. Minin metrilakut oli reissun päätarkoitus ja kun se saatiin hoidettua, häippästiin takaisin leirintäalueen rauhaan. Grillattiin, nautittiin yllättävän lämpimästä säästä ja käytiin Saimin kanssa kävelyllä. Hyvin rauhallinen vappu oli meillä siis tänä(kin) vuonna.

Mukavaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon!

Ehkä me munkkien voimalla selvitetään se :D

Sannis