Terapia check

Kahden vuoden terapiapolku on tullut päätökseen. Kelan tukemaa terapiaa olisi voinut hakea vielä yhden vuoden ja alunperin olinkin varma, että haen kaikki kolme vuotta. Nyt oli kuitenkin jo jonkin aikaa ollut sellainen fiilis, että ehkä olen tältä erää valmis. Huom! Tältä erää. Varaan oikeuden muuttaa mieltäni milloin tahansa. Ja ilmeisesti sitä kolmatta vuotta voikin vielä myöhemmin hakea jos tulee sellainen tuntuma.

Kuljin kuvan portaikkoa kahden vuoden ajan melkein joka viikko. Nyt fiilis on vähän haikea. Toisaalta tosi kivaa, että voi senkin ajan viikossa käyttää johonkin muuhun. Toisaalta, oon kyllä ehdottomasti nauttinut matkasta. Oon koittanut ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Terapiasta tuli itselleni niin nopeasti juttu, joka kuuluu viikkoon eikä se tuntunut missään vaiheessa taakalta. Tottakai joskus olin vähän, että: "Jaahas, tänään olis tämäkin!", mutta missään vaiheessa ei ollut erityisen raskasta.

Viimeisinä kuukausina tapaamiskerroista meni enemmän aikaa kuulumisten vaihtoon. Terapeutista tuli niin tuttu, että huomasin höpöttäväni kaikenlaista arkista, mitä puhuisin ystävillenikin. Kaikenlaista, mitä olin jo puhunutkin ystävilleni. Mietin välillä, kannattaako sellaista jauhaa maksetuissa tapaamisissa, mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ilmeisesti jauhamiselle oli tarve, kun kerta otin asiat esille.

Loppuajasta terapiassa käsiteltiin esim. perhesuhteita. Työskenneltiin jonkin verran korttien kanssa. Onkohan ne nyt sitten suggestiokortteja tai itsetuntemuskortteja nimeltään? Aika mielenkiintoisia juttuja niilläkin sai aikaiseksi. Tehtiin myös hypnooseja. Ihan viimeisimpinä kertoina toivoin, että hypnoosissa käsiteltäisiin lento- ja matkustusahdistusta ja niin tehtiin. Mietin, että saatan ehkä mennä kertakäynnille samoissa merkeissä ennen seuraavaa ulkomaan reissua.

Lopputestien tulokset osoittivat, että pitkä matka on kuljettu oikeaan suuntaan. Osa asetetuista tavoitteista on saavutettu ja osa on jo paljon lähempänä. Kaikkeahan me ei voida tavoittaa koskaan, mutta parempaan elämään ja vointiinhan voidaan aina kuitenkin pyrkiä. Helpompaa se on, kun on työkaluja ja kun tiedostaa sekä tunnistaa omia käyttäytymismallejaan ja syitä niiden taustalla.

Kirjoittaja kulki oman matkansa psyko- ja hypnoterapeutti Tiina Laakson kanssa. Tiina tuntui mukavalta ja turvalliselta heti ensitapaamisella. Oli sellainen fiilis, että voi olla täysin oma itsensä. Nyt, kahden vuoden jälkeen tunnen edelleen, että valitsin oikein.

Yksi vaihe elämässä on ohi. Yhtä muuttuvaa vaihettahan tämä onkin kaiken aikaa.

Saapa nähdä, koska oon kolkuttamassa Tiinan ovea seuraavan kerran.

Sannis 

Terapiaa: Hypnoosi

Terapian toinen vuosi on about puolessa välissä. Syksyllä olotila vähän notkahti ja olin aikamoisen rauhaton ja stressaantunut jonkin aikaa, mutta tämä vuosi ollaan menty taas aika tasaista tahtia. Ehkäpä siihen on terapiakin tehnyt oman osansa, että syksyn tilanne ei jäänyt pidemmäksi aikaa päälle.

Viime aikoina ollaan tehty hypnooseja. Jo silloin, kun aloitettiin koko homma, kertoi terapeutti olevansa myös hypnoterapeutti (en oo varma oliko tämä se nimike, jota hän käytti ja onko se oikea) ja että mahdollisuus on myös hypnooseihin jos oon kiinnostunut. Olin kyllä ja ensimmäinen taidettiin tehdä siinä, kun toinen terapiavuosi oli pyörähtänyt käyntiin eli jossain kohdassa viime syksyn puolella. Se oli omasta mielestä aika sopiva aika. Olin käynyt Tiinan luona jo vähän yli vuoden ja hän tuntui tutulta ja turvalliselta.

Hypnoosi oli tietysti jännittävä ajatus. En tiennyt siitä oikein mitään ja ainoat mielikuvatkin oli siitä jostain telkkariohjelmasta, joka tuli joskus.. ehkä 90-luvulla (?) jossa jengiä hypnotisoitiin ja sitten esittivät jotain, tyyliin kanaa näyttämöllä. Arvelin, että ehkä ihan sellaisesta ei ole kyse, mutta en oikein tiennyt mitä odottaa. En oikein tiennyt edes mitä varten hypnoosia tehdään. Terapeutti on sitten asiaa tietysti selittänyt ja avannut.

Hypnoosista kerrotaan Wikipediassa näin: Hypnoosi on sosiaalinen vuorovaikutustilanne, jonka yhteydessä hypnotisoitavalle annetaan suggestio, jonka päämääränä on tuottaa muutoksia subjektiivisissa kokemuksissa, havainnoissa, aistimuksissa, tunteissa tai käyttäytymisessä. Hypnoosia käytetään monenlaisten hoitojen yhteydessä, kuten psykoterapiassa, kivun hoidossa ja anestesiologiassa. Lisäksi hypnoosia on käytetty esimerkiksi rikostutkinnassa ja oikeudessa keinona palauttaa muistikuvia.

Mehiläisen verkkosivuilla lukee näin: Hypnoosi on tietoisuuden tila, joka eroaa normaalista päivätietoisuudesta, ja siinä mieli on avoin uuden oppimiselle ja asioiden uudelleen määrittelylle. Hypnoosihoidossa asiakas johdatellaan hypnoosiin, jossa toteutetaan yhdessä suunniteltuja tavoitteita sanallisten suggestioiden ja mielikuvien avulla.

Kirjoittaja on nyt kokeillut useamman kerran sellaista hypnoosia, jossa itse oon ollut "passiivisena" eli pötkötellyt sohvalla hiljaa ja kuunnellut terapeutin puhetta. Viimeisimmällä kerralla tehtiin sellainen hypnoosi, jossa itsekin olin "aktiivisesti" osallinen ja puhuin hypnoosin aikana. Silloinkin makoilin rauhassa ja aktiivisuus tarkoitti puhetta ja nyökkäämällä merkin antamista, kun tietty asia on ajateltu loppuun. Kumpikaan tyyli tai tapa ei ole tuntunut mitenkään kummalliselta, oudolta tai edes erityisen jännittävältä. Ennemminkin mukavalta ja rauhoittavalta. Hypnoosi tuntuu kirjoittajalle vähän samankaltaiselta, kuin olotilat rentoutuksien aikana silloin, kun rentoutus menee kunnolla maaliin. Sitä on vähän kuin valveen ja unen välimaastossa. Välillä on enemmän läsnä ja välillä humpsahtaa johonkin pumpuliin. Itse asiassa hypnoosi on tuntunut aika luonnolliselta ja helpolta.

Hypnoosissa, jossa pitää puhua, tarkoitus on olla enemmän tietoinen ja transsitila tulisi olla kevyempi, jotta pysyy mukana siinä mitä terapeutti sanoo ja pystyy vastata mahdollisiin kysymyksiin. Passiivisemmissa sessioissa saa mennä syvemmälle. "Transsi"-sana kuulostaa jotenkin rankalta ja kirjoittajalle itselleen jopa vähän pelottavalta, mutta oon oppinut, että ei se oo mitään kielillä puhumista, heilumista ja huojumista ja täysin sekoamista, vaan just tommonen pudotus pumpuliin. Enhän voi toki tietää, minkälaisia tiloja muut kokee, mutta tämä on kirjoittajan kokemus ja tiukka epäilys on, että tällaisessa "normaalissa" hypnoosissa aika oikeanlainen ja toivottu sellainen.

Jokaisessa hypnoosissa, jota ollaan nyt tehty, on jonkunlainen pohja ja kehys. Terapeutti on kysynyt aiheita, joita haluaisin käsitellä hypnoosin avulla ja kun oon kertonut tiettyjä juttuja, ujuttaa hän näitä asioita mukaan valmiiseen kehykseen. Omalla kohdalla kyse on ollut esimerkiksi tilanteista, jotka koen arjessa vaikeina, joista haluaisin ahdistua vähemmän ja tilanteista, joissa haluaisin olla itsevarmempi. Toiveen mukaan terapeutti on hypnoosin aikana sanallisesti antanut "ohjeita", kuinka toimia vaikeissa tilanteissa ja luonut uskoa sekä itsevarmuutta. Kyse ei ole siis sellaisesta, että terapeutti mielivaltaisesti keksisi jonkinlaisia omia tarkkoja toimintaohjeita eri tilanteisiin, vaan ohjeet on tyyliin: "Pystyt olla varmempi ja rohkeammin oma itsesi tilanteessa xx." Hypnoosissa siis vähän kuin vahvistetaan tai jossain tapauksessa ehkä hillitään sitä, mikä meissä on jo sisällä eikä käsketä nokkia, kuin kana :D

Muistaako kukaan Frendeistä sitä, kun Chandler yritti lopettaa tupakanpolton ja kuunteli hypnoosinauhaa "Olet vahva, itsevarma nainen, jonka ei tarvitse polttaa" ja Chandler sitten omaksui aika vahvasti myös sen vahvan, itsevarman naisen roolin? :D 

Viimeisimmän, aktiivisemman hypnoosin tarkoituksena oli muuttaa traumaattisen muiston tuntumaa hitusen helpommaksi. Itse valitsin tähän tietysti muiston Tommin syntymästä ja kuolemasta. Oon tehnyt sen muiston kanssa rauhani ja pystyn jo elää sen kanssa, joten sitä ei ehkä ollut niin tarpeellista muuttaa kovin paljoa, mutta se tuli tietysti ensimmäisenä mieleen tätä hypnoosia varten. Mahdolliselle seuraavalle kerralle voi valita jotain vähän kevyempää. Nyt tuntui, että ekalle kerralle ainut vaihtoehto on se kaikista vaikein ja kipein asia.

Etukäteen mietin tätä hypnoosia ja pohdin, mistä tässä oikein on kyse. Pähkäilin, että eihän me voida muuttaa muistoa tapahtumien kulusta, joten jääkö sitten mitään muuta jäljelle, millä muuttaa tuntumaa? Jäipä hyvinkin. Homma meni niin, että ensin piti ajatella muisto läpi. Sen jälkeen terapeutti kyseli kysymyksiä tyyliin: "Oliko muisto mustavalkoinen vai värillinen?", "Kulkiko muisto hitaasti, nopeasti vai tavallista tahtia?", "Näitkö tapahtumat läheltä vai kaukaa?". Kun olin vastannut kysymyksiin, lähdettiin asioita yksitellen muuttamaan. Jos olin nähnyt muiston värillisenä, sain tehtäväksi muuttaa sen mustavalkoiseksi ja ajatella koko homman läpi uudelleen. Sen jälkeen mietittiin, tuntuiko helpommalta vai vaikeammalta. Jos tuntui vaikeammalta, unohdettiin se muutos ja palattiin ensimmäiseen versioon. Jos tuntui helpommalta, pidettiin muutos voimassa.

Monen monta kertaa rullasin muiston läpi ja loppuviimein se muutos, joka sai oman muistoni tuntumaan helpommalta oli sen katselu kaukaa. Ensimmäisella kerralla katsoin muistoa ihan läheltä ja toden totta sen siirtäminen kauemmas ja katselu pidemmän matkan päästä sai sen tuntumaan jollain lailla erilaiselta. Tämä muistijälki jätettiin siis voimaan. Jäin miettimään tätä hypnoosia pitkäksi ajaksi jälkikäteen. Miten uskomattoman nerokas tapa saada kivulias asia tuntumaan edes hitusen helpommalta.

Onko kukaan lukijoista kokenut hypnoosia? Kertokaa ihmeessä omia kokemuksia. Kirjoittajan tutuissa ei oo vielä tullut vastaan ketään, joka olisi käynyt hypnoterapiassa ja kaipailen vähän muidenkin tuntemuksia.

Semmosta! Tänään on tämän viikon terapia-aika, joten lähdenpä tästä ensin Saimin kanssa ja hyppään sitten pyörän selkään. Mukavaa viikkoa kaikille!

Sannis

Elämänjanalla

Tulossa muutamia sanoja terapiasta ja siitä missä mennään nyt.

Kun aloitin terapian, about ensimmäinen juttu mitä murehdin oli se, oonko varmasti oikeutettu Kelan tukemaan terapiaan, koska vointi ei ollut niin huono. En tiedä missä minkäkin olotilan raja menee, mutta jotenkin koin huonoa omatuntoa siitä, että selviän arjesta ja päivittäisistä hommista ja saan kuitenkin valtion tukea terapiaani. Meni noin vuoden verran terapiapolun alusta ennen kuin varsinainen terapia alkoi ja sinä aikana olo oli kohentunut mukavasti. Terapeutti selitti, että tarkoitus nimenomaan on, että jengi pysyy työkykyisenä ja nyt myöhemmin tiedän ja uskon, että tämänkaltaisessa terapiassa on vointi oltavakin sillä mallilla, että pystyy tarkastella itseään, maailmaa ja omaa toimintaansa jollain lailla objektiivisesti ja realistisesti. Jos vointi on tosi huono, hoito kannattaa olla ensin ehkä jotain muuta, jotain akuutimpaa. Masentuneena kaikki asiat vääristyy ja on todella vaikea ymmärtää itseään ja muita.

Terapian toinen vuosi alkoi viime kuussa. Tein hakemuksen tälle toiselle vuodelle Kelaan ja se hyväksyttiin. Hakemusta varten tarvittiin lääkärin B-lausunto. Kävin siis ihan tuntemattoman lääkärin vastaanotolla ja homma meni about sillain, että hän kyseli suurinpiirtein samat kysymykset, jotka kysyttiin jo lomakkeissa, joita kirjoittajan sekä terapeutin piti täyttää ja sen jälkeen kirjoitti lapun, jossa suositteli terapian jatkoa. Tuntui aika turhalta tehdä tommonen välisteppi, mutta niin kai se menee, että pelkästään terapeutin lausunto jatkosuosituksesta ei ole riittävä. 

Tokan vuoden alkaessa vointi on vähän kyseenalainen. Tässä syksyllä on tullut (toivottavasti) hetkellinen notkahdus, joka johtuu luultavasti jatkuvan lääkityksen lopettamisesta ja siitä johtuvasta lähes jatkuvasta migreenistä. Stressitasot tuntuu kasvaneen samantien aikamoisen korkeaksi. Enemmän aikaa tapaamiskerroilla on mennyt nyt kuulumisten vaihtoon. Ollaan tehty läsnäolo-, tietoisuus- ja rentoutusharjoituksia helpottamaan omaa oloa. Tuntuu tosi kivalta, että terapeutti suhteuttaa tapaamisten sisältöä juuri sen hetkisen olotilan ja voinnin mukaan. Monta tapaamiskertaa syyskuun puolella keskityttiin rauhoittamaan levotonta mieltä. 

Nyt on useampi käyntikerta mennyt elämänjanatehtävään. Ollaan käyty ihan konkreettisesti omaa elämää läpi. Ensin aika ennen koulua. Sen jälkeen ala-aste, sitten yläaste, lukio, ammattikorkea-aika ja niin edelleen. On jännää huomata mitä asioita sitä nostaa esille, kun saa itse täysin valita mistä puhutaan. Ja mitä kaikkea tulee mieleen sitten, kun tapaamiskerta on ohi. Viimeisimpänä ollaan ehditty siihen aikaan, kun lapset on syntyneet ja näköjään kirjoittaja ei muistakaan juuri mitään muuta niiltä vuosilta. Tyttöjen syntymä ja Tommin kuolema on tietysti elämän suurimmat asiat, mutta jännä huomata, että kaikki muu on tosiaan vähän hämärän peitossa.

Semmosella mallilla on terapiapolku tällä hetkellä. Ensi viikolla hommat jatkuu siitä, mitä tapahtui minin syntymän jälkeen. Pikkusen matkaa sitä taidettiin ehtiä jo viime kerralla mennä eteenpäin, mutta onhan siinä sitten vielä kolmisentoista vuotta lisää elämää ennen tätä päivää. Tosi mielenkiintoinen on tämäkin tehtävä. Oon sanonut jo vuoden ja sanon edelleen: Kyllä terapia kuulkaa kannattaa!

Sannis

Terapiapolku

Muutama sana taas terapiasta. Lähinnä siitä, kuinka sinne hakeuduin ja muista käytännön asioista. Jos meinaan sattuu, että jollain muullakin siellä ruudun toisella puolella olisi terapiatarpeita. Tämä on ollut kirjoittajalle jo nyt niin tärkeä ja tarpeellinen juttu, että tosi mielelläni vastaan kysymyksiin jos sellaisia on. Oikeasta sivupalkista löytyy sähköpostiosoite jos et halua laittaa kysymystä kommenttikenttään.

Kirjoittajan terapia on kestänyt nyt 10 kuukautta. Koko terapiapolku on kestänyt kuitenkin paljon kauemmin. Ennen kuin voi hakea Kelan tukemaa psykoterapiaa, on käytävä tietty määrä kertoja psykologilla (tai vastaavalla?) ja saatava lähete.

Kelan sivuilla sanotaan näin:

Voit saada Kelan korvaamaa psykoterapiaa, jos olet 16–67-vuotias ja

• työ- tai opiskelukykysi on uhattuna mielenterveyden häiriön vuoksi
• olet saanut mielenterveyden häiriön toteamisen jälkeen vähintään 3 kk asianmukaista hoitoa
• psykiatrin lausunnon perusteella voidaan arvioida, että kuntoutuspsykoterapia on tarpeen työ- tai opiskelukykysi tukemiseksi tai parantamiseksi. 

Itse hakeuduin työterveyspsykologin vastaanotolle keväällä 2023. Olin kypsytellyt ajatusta mielessäni jo muutaman vuoden ja kun töissä alettiin kysyä onko kaikki ok, päätin että on aika. Olin ajatellut, että ehkä masennus ei näy ulospäin, mutta kyllähän se läheisille näkyi. Kerroin heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä, että tavoite on päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan pitkään kestäneen alavireen vuoksi. Silloin vasta olin vihdoin suostunut myöntämään, että se "alavire", mitä olin jo vuosia kutsunut kausittaiseksi uupumukseksi, oli kuin olikin masennusta enkä selvästikään tulisi selviämään siitä ilman apua.

Olin etukäteen suurinpiirtein tietoinen mistä terapiassa on kyse ja tätä psykoterapiaa oli kirjoittajalle suositeltu jo vuonna 2020, mutta en ollut silloin riittävissä voimissa sitä aloittaakseni. Vaikka olinkin työ- ja toimintakykyinen, masentuneena ja liian väsyneenä ajatus viikoittaisista terapiatuokioista tuntui aivan liian raskaalta. En osannut silloin nähdä riittävää painoarvoa terapialle, vaan ajattelin, että se saattaa kuormittaa liikaa.

Tuon ensimmäisen suosittelun jälkeen kypsyttelin ajatusta pitkään. Oma vointi meni vähän ylemmäs ja alemmas vuorotellen ja kun loppuviimein päätin että nyt on aika, helpotti jo pelkkä päätöksen teko. Otin yhteyttä Mehiläiseen ja psykologi kertoi, että tiedossa on ensin kolme käyntiä hänen luonaan ja sen jälkeen kolme työterveyspsykiatrilla. En tiedä onko tämä joku Mehiläisen oma homma vai yleinen käytäntö. Kesälomien ja muiden aikatauluhaasteiden vuoksi kesti noin vuoden verran, että sain nuo kuusi käyntiä kasaan. Kiire ei kuitenkaan ollut. Tiesin, että tämä on se tie, jonka haluan nyt kulkea ja ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Tuntui, että hötkyily ja kiirehtiminen ei auta yhtään mitään.

Kuuden käynnin jälkeen psykiatri kirjoitti tarvittavat paperit Kelaan ja sen jälkeen homma jäi kirjoittajan omiin käsiin. Tein vaadittavat hakemukset ja tutustuin terapeuttilistaan Kelan sivuilla. Etukäteen tiesin, että terapeutit on hyvinkin bookattuja, mutta tähdet oli kohdillaan ja ensimmäinen neljän lähetetyn sähköpostin sarja poiki yhden testikäynnin. Päätin, että käyn ensin testikäynnillä ja vasta sen jälkeen lähetän lisää viestejä jos on tarve. Ei ollut. Ensimmäinen ja ainut testikäynti vei mut Tiinan luokse, joka on rento, välitön, helposti lähestyttävä, ystävällinen ja about saman ikäinen, kuin kirjoittaja. Tiina oli kirjoittajalle ulkonäöltä tuttu, koska asuttiin samalla alueella lapsena ja käytiin samoja kouluja. Tuli heti tunne, että siinä on ihminen, jota varten ei tarvitse esittää mitään. En oo katunut kertaakaan, että valitsin aloittaa hommat juuri Tiinan kanssa.

Ilmoitin Kelaan, että terapeutti on löytynyt ja aloitusaika on lyöty lukkoon. Tiina teki terapeutilta vaaditut ilmoitukset. Ensimmäinen tapaaminen oli syyskuussa 2024 eli reilu vuosi sen jälkeen, kun olin laittanut koko homman liikkeelle. Olin etukäteen miettinyt, että olen terapiassa ensin yhden vuoden ja mietin sitten jatkoa. Ensimmäisten tapaamiskertojen jälkeen oli sanomattakin selvää, että kaikki kolme vuotta mennään, jotka Kelan tukea on mahdollista saada. Nyt tosiaan, kun ensimmäinen vuosi on kohta jo loppusuoralla, tuntuu että tässähän on vasta päästy alkuun.

Terapeuttien taksat vaihtelee varmastikin hieman. Kelan enimmäiskorvausmäärä yhdeltä istunnolta on 57,60€. Kirjoittaja maksaa laskun aina, kun neljä istuntoa on täynnä ja laskun summa on hitusen vajaa 110€. Yhdestä istunnosta tulee siis itselle maksettavaksi vajaa 28€. Yli satanen kuukaudessa tuntui aluksi isolta kynnykseltä edes hakea terapiaan. Järjestelin kuitenkin vähän muita menojani ja loppujen lopuksi tuo summa verrattuna siihen mitä sillä saa, tuntuukin aika pieneltä. Kela myöntää tukea kuntoutuspsykoterapiaan vuoden kerrallaan, joten ilmeisesti toisen hakemuksen tekeminen on pian ajankohtaista. 

Semmosia hommia terapiasta tällä kertaa. Oikeasta sivupalkista (mobiilissa sivun alareunassa) löytyy Terapiaa-tagi, jota klikkaamalla löydät aiemmat postaukset aiheesta. Niitä ei vielä kovin montaa ole, mutta muutama löytyy ja niissä on enemmän tietoa siitä, mitä yksittäisellä terapiakerralla tehdään ja minkälaisesta terapiasta on kyse. 

Sannis

Terapiasta

Syksyllä kun aloitin terapian, lupasin kirjoitella sen edistymisestä aina silloin tällöin, mutta on kyllä unohtunut koko homma ihan tykkänänsä. Ei terapia, mutta siitä kirjoittaminen. Jonkun sanan mainitsin tossa pääsiäisen aikaan ja siinäpä se taisikin olla. Tässäpäs siis jotain kuulumisia sen asian tiimoilta.

Aloitin kognitiivisen käyttäytymisterapian syyskuussa ja oon nyt kohta kahdeksan kuukautta siellä käynyt lähes joka viikko. Siitä tuli oikeastaan heti tapa ja juttu, joka vaan kuuluu arkeen eikä oo vielä kertaakaan ärsyttänyt sinne lähteä. Osan sessioista oon tehnyt etänä ja osan oon käynyt paikan päällä, kuinka milloinkin on parhaiten omaan aikatauluun sopinut. Ensimmäinen vuosi on pitkästi yli puolen välin ja aika on mennyt tässäkin hommassa tosi nopeasti.

Tähän mennessä ollaan käsitelty kaikenlaista.. tunnelukkoja, ajatuksia, ajatusansoja, itsemyötätuntoa, häpeää ja monia muita juttuja, joita en enää edes muista. Käyntien kaava on sellainen, että aina ensimmäisenä käydään kuulumiset läpi. Joskus kerrottavaa on 10 minuttia ja joskus 35 minuuttia ja se on kuulemma erittäin ok. Se tuntuu hyvältä… että otetaan joka kerta pieni katsaus siihen, missä mennään ja mitä on kuluneen viikon aikana tapahtunut. Siinä huomaa itsekin, kuinka tunteet ja fiilikset kulkee, minkälainen vointi on milloinkin ja kuinka kauan tietynlaiset olotilat vallitsee.

Kuulumisien jälkeen mennään päivän aiheeseen. Aiheet valitsee terapeutti. En tiedä onko näissä aina joku tietty kaava vai mennäänkö eteenpäin sen mukaan mitä kukin asiakas (vai potilas?) kaipaa. Aika usein terapeutti kysyy myös kirjoittajalta.. vaikka että: "Otettaisko kuule seuraavaksi nämä tunnelukot?" Kertaakaan en oo katsonut aiheelliseksi esittää vastalauseita, koska haluan käydä kaikki läpi ja järjestyksen voi hyvinkin ammattilainen päättää.

Tämä terapia ei oo sellaista, jossa vellotaan menneissä tai tartutaan kovin pitkäksi aikaa yksittäisiin tapahtumiin. Tässä ei syytellä vanhempia tai muitakaan ihmisiä, vaan koitetaan ymmärtää omaa käytöstä. Tottakai elämän aikana tapahtuneita asioita käydään jossain määrin läpi, koska menneet tapahtumat vaikuttaa meidän käytökseen ja tunteisiin vahvasti, mutta pääpiste on siinä, kuinka koen itseni nyt ja kuinka voisin oppia muuttamaan haitallisia käyttäytymis- ja ajatusmalleja. Kirjoittajalla nämä mallit on haitallisia lähinnä itselle ja tilanne on sama varmasti suurella osalla muistakin ihmisistä. Haitallinen käyttäytymismalli voi olla esimerkiksi omien tarpeiden sivuuttamista ja haitallinen ajatusmalli voi olla esimerkiksi itsensä jatkuva syyttely.

Pidän ehdottomasti siitä, että terapeutti selkeästi liidaa hommaa ja vie sitä eteenpäin asiakkaan ehdoilla. Joskus kun oon aiemmin käynyt juttelemassa lyhyemmillä seteillä psykologien kanssa, on tuntunut siltä, että pitää itse koittaa keksiä puhuttavaa koko ajalle ja se on ollut välillä kiusallista ja usein raskasta. Tässä hommassa terapeutilla on aina tehtäviä, joiden avulla mennään eteenpäin. Välillä mietitään missä kehonosassa mikäkin tunne tuntuu, välillä pitää valita listalta mitä kaikkia ajatusmalleja itseltä löytyy ja välillä tehdään rentoutusharjoituksia. Välillä tulee tehtäviä kotonakin tehtäväksi. Kognitiivinen käyttäytymisterapia ei tunnu raskaalta, vaan mielenkiintoiselta ja erittäin tarpeelliselta. Uskon täysin, että tällä on todella paljon positiivista vaikutusta elämään ja siihen, kuinka vaikealta tai helpolta se tuntuu. Jokaisen ihmisen pitäisi käydä tämä läpi.

Terapiasta en oo yksittäisiltä tapaamiskerroilta saanut mitään maatamullistavia superoivalluksia, mutta koko ajan huomaan pieniä juttuja, kuinka sieltä saadut opit puskee pintaan arjessa. Oon pystynyt jonkin verran niitä jakaa myös esim. Mister A:lle ja tuntuu, että meidän keskinäinen kommunikaatio tietyissä jutuissa on parantunut. On ollut helpompi jutella meidän arjen haasteista, kun on käytössä oikeanlaisia tapoja ilmaista asioita ja ehkä myös enemmän ymmärrystä haasteiden syyhyn. 

Viime kerralla aloitettiin aihe, joka on todella mielenkiintoinen; häpeä. Sitä jatketaan nyt tällä viikolla. Kirjoittaja on aina hävennyt itseään. Liian äänekäs, liian lihava, asuu huonomaineisessa kaupunginosassa ja on yleensäkin vain liikaa ja vääränlainen. Häpeä on helpottanut sitä mukaa, kun ikää on tullut lisää, mutta ei missään tapauksessa poistunut kokonaan. Tehtäväksi sain miettiä ensimmäisen muistoni häpeästä ja etsiä kuvan siltä ajalta. En muista häpeää ennen kouluaikaa. Ensimmäinen asia, joka tuli mieleen on koulukiusaajien huutelut ja äitipuoleni kommentointi. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin vasta kiusaajat herättivät häpeän tytössä, joka ei sitä ennen kokenut, että itsessä olisi jotain hävettävää? Niin kai se tosin aina menee. Lapset on niin ihanan itsevarmoja pienenä ja pikkuhiljaa ympäristö, ulkomaailma ja elämänkokemukset herättävät epävarmuuden.

Edellinen kappale on ehkä vähän overshare, jota en oo viime vuosina juurikaan harrastanut, mutta mietittyäni tovin ja toisen, päätin sallia sen tällä kertaa. En oo ihan varma herättääkö näin vaikeiden asioiden täällä kirjoittaminen lisää häpeää vai jonkinlaista voimaantumista. Ehkä vähän molempia. Vaikka kappale tuntuu ehkä luettuna aika helpolta, sitä se ei kirjoittajalle ole.

Häpeä ja asiat, joista sitä kokee on vaikeita aiheita puhua. Terapia taas ei. Kirjoittaja kokee terapian erittäin luonnollisena ja ehdottoman hyvänä asiana. Kerron siitä avoimesti ja oon jutellut myös tyttöjen kanssa lapsille sopivalla tavalla siitä, miksi äiti käy terapiassa. Oon kertonut, että jokaisella on asioita, jotka kokee vaikeina ja raskaina ja jokainen on välillä väsynyt.. välillä elämässä on stressiä ja surua ja terapiassa saa puhua siitä kaikesta ja sieltä saa konsteja, joilla murheista voi selvitä helpommin eteenpäin. En tietenkään oo avannut tytöille äidin uupumusta tai masennusta, koska siitä ei lasten tarvi joutua missään nimessä murehtimaan, vaan oon ennemminkin koittanut tehdä terapiasta sellaisen luonnollisen jutun. Sellaisen, joka olisi kaikille aivan hyvä apu elämän kiemuroissa.

Fiuh, aivan ny hengästyttää tämän kirjoitamisen jälkeen.

Ootko käynyt terapiassa? Tai mikä on se juttu, jota sinä häpeät?

Sannis

Pitkäperjantai

Huhhelihuijaa...ehkä maailman huonoin yö takana. Heräilin ihan koko yön. Eilinen päivä töissä oli tiukka ja koivissa tuntuu viimeisen viikon treenit. Käsi otti nokkiinsa ilmeisesti pyöräilystä eilen ja oli taas yöllä kipeämpi. Viimeisen viikon ajan se on antanut pieniä toivon merkkejä, koska kipu ei oo ollut ihan niin kovaa kuin viimeisinä kuukausina, mutta tosi harmillista on jos se ei tykkää pyöräilystä. Sitä en millään haluaisi jättää pois edes hetkeksi. Katsotaan, katsotaan..

Kuvat on viime vuodelta. Tänä vuonna ei olla tehty vielä mitään pääsiäisherkkuostoksia. En tiedä miten on nyt mennyt vähän lentäen nämä päivät. Eilen tajusin yhtäkkiä, että tässähän se pääsiäinen jo alkaa eikä oo tosiaan edes kaupassa käyty. Toisaalta ihan hyvä vaan, ettei herkuttelu ala heti alkumetreillä. Ehtii sitä varmasti syödä pääsiäismunia, vaikka aloittaisi vähän myöhemmin :D Ja toki, pääsiäinen on kirjoittajan lempipyhä juurikin siitä syystä, että sitä kohtaan ei oo mitään suuria odotuksia eikä mitään niin ihmeellisiä traditioita nyt kun tytöt ei enää lähde trullittelemaan. Ei oo siis pakkokaan tehdä yli hienoja ruokaostoksia tai mitään muutakaan.

Tänään oon sopinut, että mennään Saimin kanssa ystävän luona käymään. Suunnitelmissa on aamupäivän kaffit ja kävelylenkki. Ystävän äiti on kuollut ihan hetki sitten eikä olla vielä ehditty nähdä sen jälkeen. Oon muutaman vuoden aikana seurannut vierestä, kun useampi ystävä on menettänyt äitinsä ja se tuntuu kyllä tosi pahalta. Omat vanhemmat on vielä tiukasti pelipaikalla ja on todella vaikeaa ymmärtää, että joskus ei niin ole. 

Olo on väsynyt, mutta ihan positiivinen. Jopa käsikivun viisikuukautispäivästä huolimatta. Terapiassa on viime viikkoina käsitelty itsemyötätuntoa ja ajatusansoja ja miten siistiä on ollut huomata se ansojen määrä, jonka oon onnistunut jo omin voimin taklaamaan tässä vuosien kuluessa. On siistiä, kun saa apuja ja työkaluja niihin juttuihin, joissa vielä tarvitsee jelppiä ja on erittäin siistiä huomata, kuinka on omaa maalaisjärkeä apuna käyttäen onnistunut tekemään juuri niitä toimenpiteitä, joita ammattilaisetkin suosittelee.

Hyvää pääsiäistä kaikille säädyille!

Sannis

Täytepostaus

Torstai. Kirjoittajan päässä on nyt about viikon soinut repeatilla: "Kuulin, että sul on häitä pidelly, mä luulin, et oisin siinä ite nyt sun kaa, mut sut saa joku kuka olikaan fuckin' Antti Järvinen.." Oon vielä vahvistanut korvamatoa ottamalla biisin yhteen jumppaan mukaan ja kuuntelemalla sitä myös työmatkoilla. Aivan hyvä biisi, eipä siinä mitään. :D

Nyt mietin, mitä kirjoittaisin. Oli semmonen olo, että haluaisin postata jotain, mutta ei taida olla mitään ihmeellistä kerrottavaa. Kuvakin on arkistosta eikä todellakaan tästä hetkestä. Kesän rippijuhlien ruusuja. Kesästä ei enää muuta ookaan jäljellä, kuin kuvat ja muistot. Syksy on tähän mennessä ollut lämmin. Vasta viime päivinä on tuntunut tuuli viileämmältä ja parina päivänä oon laittanut hanskat käteen pyöräillessä.

Jossain aiemmassa postauksessa mainitsin terapiasta. Vuoden jakso on nyt alkanut ja siitä oon kyllä todella innoissani. Aiemmin se on tuntunut liian suurelta ponnistukselta; käydä kerran viikossa tapaamisessa ja laittaa hommaan iso summa rahaa. Nyt, ainakin vielä näin alkuun, oon hyvin motivoitunut enkä ollenkaan ajattele, että kerran viikossa tuntuu raskaalta. Rahan menonkin oon nyt ajatellut niin, että yritän nipistää jostain muualta, koska tämä on satsaus muhun itseeni, jonka todellakin uskon olevan erittäin tärkeää. Toki ymmärrän, että sekin hetki vielä tulee, kun ei jaksaisi lähteä tai laskun maksaminen rasittaa, mutta kaiken kaikkiaan luulen, että nyt on oikein hyvä hetki ryhtyä tähän hommaan.

Kyse on Kuntoutuspsykoterapiasta, josta Kelan sivuilla sanotaan näin:

"Kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on edistää kuntoutujan työ- ja opiskelukykyä sekä tukea opintojen edistymistä, työelämässä pysymistä ja työelämään siirtymistä tai sinne palaamista."

Kirjoittajan terapia on kongnitiivista käyttäytymisterapiaa, josta käyttäytymisterapiat.fi-sivustolla kerrotaan esim. näin:

"Kognitiivinen käyttäytymisterapia on terapiamuoto, jolle on tyypillistä järjestelmällinen, tavoite- ja asiakaskeskeinen toiminta. Perustavaa laatua siinä on oletus, että inhimillinen käyttäytyminen laajimmassa merkityksessän on perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen perustuva suhde, johon kuuluu ajatukset, tunteet, toiminta ja fysiologiset reaktiot, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Ihmistä hoidetaan kokonaisuutena. 

Kognitiivisen käyttäytymisterapian tarkoituksena on usein parantaa ihmisten itsehallintaa ja -hoitoa antamalla ja opettamalla uusia valmiuksia ja taitoja. Tämä voi sisältää esim. uusien toimintatapojen omaksumisen (toimiminen luottaen paremmin omaan itseen), uusien tunteensäätelytapojen oppimisen (eläminen ilman jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa tai masennusta), uusien ajattelutapojen omaksumisen (myönteinen suhtautuminen omaan itseen ja muihin ihmisiin) tai terveysriskien ja sairauksien hoitotapojen omaksumisen ja hallinnan (kipujen vähentäminen, liikalihavuuden tai kohonneen verenpaineen hoito)."

Kolme kertaa on nyt takana ja monen monta kertaa edessä. Kerron jossain vaiheessa kuinka homma edistyy. Tällä hetkellä ollaan tottakai aivan alkutapaileella vielä. Ekalla kerralla juteltiin perheestä; nykyisestä sekä siitä perheestä, jossa kasvoin. Sain kotitehtäväksi laittaa rastia ruutuun omaa oloa käsittelevissä kysymyksissä. Pisteet kyselystä oli kuulemma aivan hyvät. Huomasin itsekin, että moneen kysymykseen olisin joskus vastannut toisella tavalla, tavalla joka olisi ehdottomasti tarkoittanut huonompia pisteitä. Ihana ihan konkreettisesti huomata, että monet asiat on helpompia nyt, kuin joskus ennen. Toisella käyntikerralla tehtiin ongelmaluetteloa ja kolmannella aloitettiin siihen perustuva "kartta".. mietittiin mikä on johtanut ongelmiin ja mitä niistä seuraa. Aivan mielenkiintoista kyllä.

Semmonen täytepostaus. Aika asiapitoinen tais kuitenkin tulla :D

Kivaa päivää kaikille!

Sannis

Terapiaa

Heinäkuu sujuu edelleen hyvin rauhalliseen tapaan. Lähinnä töitä, treenejä ja mökkeilyä. Viime päivinä on kosteusprosentti kiivennyt taas sellaisiin lukemiin, että kirjoittaja ei mieli oikein ihmeellisiin puuhiin. Eilen satoi oikeastaan koko päivän enemmän tai vähemmän. Tänään näyttää ainakin vielä tässä aamusta aurinko paistavan.

Aamuisin oon saanut rauhassa istua ja juoda kahvini ja sen jälkeen oon pessyt pyykkiä ja koittanut saada kotia suurinpiirtein sen näköiseksi, että täällä viitsii taas asustella. Saimin aamu-ulkoilutusta on nyt viime päivinä hoitaneet tytöt, koska kumpikaan meistä; minä tai Saimi ei hinguta lenkille näin lämpimällä ja kostealla. Tytöt kestää tätä säätä paljon paremmin ja Saimi nousee niin myöhään, että likatkin on jo about ehtineet hereille. Teiniä saa toki vähän herätellä, mutta ykstoistavee herää kyllä itestään ihmisten ajoissa. Oikein pitkälle ei tyttöjen tarvi aamupäivästä hipsutella, koska Saimi kääntyy kyllä näillä keleillä hyvin nopsasti takaisin kotiin päin.

Duunissa oon jumppaillut ja tehnyt somehommeleita, ohjannut salin puolella ja tehnyt vähän siivoushommia. Sähköpostia tulee kesälläkin keskuksiin ihan reilusti, joten siihen menee joka päivä aikaa hyvä siivu. Lamppuja on vaihdeltu ja viemäreitä availtu. Sulatin toisessa keskuksessa pakastimen ja pariin otteeseen on tälle kuulle jo avantoaltaankin vedet vaihdettu. Tänään on luvassa ainakin uuden jumpan suunnittelua ja pieni pätkä asiakaspalvelua. Luultavasti päivän aikana ilmaantuu kaikenlaista muutakin hommaa.

Jumpissa on ollut kivasti porukkaa ja oon saanut vetää melkein täysille saleille. Kuntosalin puolella on selvästi kesällä hitusen rauhallisempaa. Oon neljän viikon ajan vakkareista ainut töissä muiden ollessa kesälomalla, joten puhelin piippaa aika usein viestejä ohjaajilta ja respatyöntekijöiltä. Aika paljon sitä on kaikenlaista hommelia kahdessa keskuksessa, vaikka kesäaikana porukka käykin vähän vähemmän treenillä.

Porrastreeneissä oon käynyt ahkerasti tänä kesänä huhtikuusta lähtien ystäväni Hannan kanssa. Viime viikolla taisikin olla kaikista kuumin rappuskeli tälle kesälle. Hiki vaan lensi. Minin kanssa ollaan käyty salilla kerran viikkoon. Mini ite treenaa aamutreeniänsä tälläkin hetkellä tuolla omalla terassisalillaan. On tehnyt taas kunnon treeniohjelman itelleen ja ottaa kylmiä suihkuja jumppailun jälkeen :) Kirjoittaja taas taitaa olla lepoviikon tarpeessa, koska viimeinen salitreeni kulki todella nihkeästi.

Tällä viikolla käytiin minin kanssa ihotautilääkärissä. Aina ihon kunto aaltoilee, mutta nyt viimeisen vuoden aikana on ilmaantunut vähän uusia probleemia. Mitään ihmeparannuskonstia ei saatu, mutta jotain apuja kuitenkin. Ja tietysti taas monta tuubia rasvaa kokeiluun. Aletaan kyllä olla niin kypsiä jo kaikenmaailman rasvoihin, että hohhoijaa, mutta eipä se nyt auta, kun yrittää taas vain saada hommia paremmalle mallille.

Kirjoittaja kävi testikäynnillä terapeutilla. Oon vihdoin monen vuoden pähkäilyn jälkeen hakenut kelan tukemaan psykoterapiaan ja se nyt sitten toivottavasti myönnetään. Terapeutit tuntuu olevan tosi bookattuja. Lähetin monelle viestiä ja sain tämän yhden käynnin. Päätin etten lähetä enempää kyselyjä, koska tunsin oloni hyvin rennoksi ja kotoisaksi tämän terapeutin kanssa. Työterveyden lääkäri, psykologi ja psykiatri on tarvittavat lausunnot kirjanneet ja homma alkaa toivottavasti nyt sitten syyskuulla. Tarkoittaa sitten sitä, että kerran viikossa istun terapeutin sohvalla ainakin seuraavan vuoden. Luultavasti paljon pidempäänkin. Koko prosessi on toki tähän mennessäkin kestänyt jo pitkästi yli vuoden siitä, kun ensimmäisen kerran otin tämän asian tiimoilta yhteyttä työterkkariin. Oon kuitenkin koko ajan sanonut, että mulla ei ole kiire. Kunhan tiedän, että asia etenee. Reilu vuosi sitten voin aika surkeasti ja nyt kun voin paljon paremmin, oon sitä mieltä, että tämä on varmasti paljon otollisempi aika aloittaa. 

Viistoistavee lähtee riparille ensi viikolla. Aika jännää. Rippijuhlatkin on sitten jo parin viikon päästä. Aika usein löydän itseni miettimästä, että pitäiskö jo jotain tehdä juhlia varten, mutta en oikein keksi mitä. Ollaan me lusikat ja lasit jo laskettu ja eilen ostin yhden kakkulautasen. Tein myös kauppalistan valmiiksi juhlia edeltävälle perjantaille. Kyllä kai ne juhlat tulee vähän vähemmälläkin ressillä?

Mister A on töissä lauantaina. Mietin, saisinko tyttöjä taas kaveriksi mökille jos ei sada. Yhdeksän(?) litraa oon saanut nyt mustikoita pakkaseen, mutta ei haittaisi saada vielä vähän lisää. Luulen, että yksi viikonloppu vielä ja sitten olisi kirjoittajan mustikkakiintiö täynnä tälle vuodelle. Sateita toki vähän luvataan, mutta saa nähdä. Aika vaihtelevaa on ollut tälle(kin) kesälle. Tällä kuulla kirjoittajalla ei oo ollut mitään hinkuja reissuihin, tapahtumiin tai muihinkaan menoihin, vaan on ollut aivan ihanaa hengailla mökillä mustikkapuskassa ja pulahtaa välillä mereen.

Mukavaa torstaita!

Sannis