sunnuntai 15. marraskuuta 2026
Puhutaanko säästä?
keskiviikko 11. marraskuuta 2026
Booklover: Seitsemän sisarta-sarja, neljä vikaa
Fiuhkis! Nyt on koko monseri selätetty ja kaikki kahdeksan kirjaa kuuneltu. Viides ja kuudes kirja jatkaa samaa rataa edellisien kanssa ja tarinassa kulkee kaksi erillistä kertomusta rinnakkain. Seiska ja kasi vähän toki mukailee tyyliä, mutta ovat kuitenkin omalla tavallaan erilaisia.
Ensimmäisten osien arvostelun voit lukea tästä linkistä.
Ihan ekana kysyisin, miksi jokaisessa kirjassa jengi on paikassa, jossa ei toimi kännykät ja netti? Onko sellaisia edes maailmassa enää noin paljoa? :D
Kuun sisar - Viides sisarista Taygete eli Tiggy asustelee Skotlannissa ja työskentelee eläimien sekä niiden suojelun parissa. Hänen tarinansa johtaa Espanjan Sacromonteen Gitanojen, espanjanromanien kulttuuriin. Tämä kirja oli Helmen sisaren lisäksi itselleni kiinnostavin. Gitanojen kulttuurista ja luolisssa asumisesta lukeminen oli tosi mielenkiintoista.
Auringon sisar - Kuudes sisar Electra asuu New Yorkissa ja hän tuntuu olevan heti käsittelyssä ihan erilainen, kuin muut sisaret; vihainen, ärsyttävä ja itsekäs. Siinä mielessä tietysti ihan kiva, että saadaan vähän vaihtelua jatkuvalle pokkuroinnille ja ylenpalttiselle kohteliaisuudelle, joka kirjoissa vallitsee. Electran koordinaatit löytyvät yllättävän läheltä, mutta tarina koukkaa kuitenkin Afrikkaan saakka.
Tässä kirjassa alkaa jotenkin ärsyttää se kirjojen toistuva kaava, että menneisyyden henkilöillä kaikilla elämä on ollut suurimman osan ajastaan jotenkin "tauolla" ja/tai ovat olleet yksinäisiä, Loppu on sitten onnellinen, mutta ärsyttää, että jokaisella on niin paljon vuosia mennyt hukkaan ja sitten vasta aivan viime tipassa löytävät onnensa.
Kadonnut sisar - Oon kuunnellut kaikki Seitsemän sisaren kirjat, en lukenut. Kadonneessa sisaressa on eri lukija, kuin aiemmissa ja ON ärsyttävä! Jossain vaiheessa huomaan kuitenkin olevani tottunut häneen ja kummalliseen tapaansa lukea hahmojen repliikkejä. Kadonnut sisar on jotenkin vähän levällään ja tosi paljon on toistoa toiston perään. Kirjassa matkataan ympäri maailmaa ja siinä esiintyy vuorotellen kaikki sisaret sekä hän perheineen, jota siskot epäilevät kadonneeksi sisareksi. Matkaa tehdään taas myös vuosien taakse jopa parin eri henkilön muistoihin ja tällä kertaa Irlantiin. Irlannin menneisyys kiinnostaa paljonkin, mutta muuten tuntuu, että en oikein jaksaisi enää. Kiirehdin kuuntelua vähän, jotta saisin saagan päätökseen. Neljä tai viisi sisarta olisi kyllä riittänyt, mutta sanopa se hei sille tähtikuviolle! :D Ihan tarkkaan tässä ei kadonneen sisaren, Meropen tarina sitten kuitenkaan selviä. Kirjan loputtua on sellainen olo, että voi plääh.. vieläkö yksi.
Atlas, Papa Saltin tarina - Aloitan kuuntelemaan kirjaa vähän sellaisessa "hohhelihoijjaa, vielä tämä"-mielentilassa. Nopeasti homma muuttuu sellaiseksi, etten meinaa pysyä nahoissani ja annan mielessäni Rileylle aplodit nokkeluudesta. Kirjan edetessä ärsyttää, kun ei muista kaikkia aiempien kirjojen tapahtumia niin hyvin, kuin haluaisi. Loppua kohti alkaa taas tuntua siltä, että vähempikin riittäisi ja haluan vain saada homman valmiiksi. Liian monta kiemuraa ja kommervenkkiä. Myös Papa Saltin tarinassa on niiiiiin kohteliaita ja niiiiiin epäitsekkäitä ja niiiiiin hienoja ihmisiä. Se tuntuu toisaalta vähän liialliselta, mutta sitten kuitenkin toisaalta aika lohdulliselta. Loppuviimein vaihdan kuuntelun lukemiseksi, että saadaan siskot joskus jatkamaan elämäänsä.
**
Oon aloittanut jokaisen kirjan heti edellisen perään ja jokaisen kohdalla on ollut sama juttu; oon ollut vielä niin sisällä edellisissä tarinoissa, että on kestänyt hetken päästä seuraavaan sisään, mutta vähitellen sivujen kuluessa on uusikin tarina alkanut tuntua enemmän omalta ja mielenkiintoiselta.
Näissäkin kirjoissa, kuten neljässä ensimmäisessa, on jokaisessa ollut jotain kiinnostavaa tietoa historiasta, jota en ole aiemmin tiennyt. Kuun sisar oli tosiaan lemppari ja espanjan romanien kulttuurista lukeminen sai tämän lukijan googlettamaan lisätietoja. Auringon sisaressa jäin miettimään 1900-luvun alun seurapiirien elämää. Että noinko se oli yhtä seurustelua, päivälliskutsuja ja juhlimista oikeastikin. Kadonneessa sisaressa kiinnosti tosi paljon Irlannin vapaustaistelu ja sekin sai etsimään lisätietoa. Irlanti on ollut matkailun bucket listillä jo kauan ja nyt päätin siirtyä toiveista tekoihin. Kunhan saadaan Skotlanti alta pois, niin seuraavaksi aletaan säästää Irlantia varten. Viimeisessä osassa mietin, että Romanovithan olikin tosiaan se ainut asia, mitä ei tähän sarjaan oo vielä saatu mahdutettua :D
tiistai 10. marraskuuta 2026
Oodi pipareille
maanantai 9. marraskuuta 2026
Yhtä juhlaa
maanantai 2. marraskuuta 2026
Voimavuodet
sunnuntai 1. marraskuuta 2026
Leffakriitikko: Joker 1+2
Tämä postaus on ollut luonnoksissa tosi kauan. Se on jäänyt postaamatta, koska elokuvan kakkososan arvostelu on jäänyt tekemättä. Mietin tämä sopivan kuitenkin tähän Halloweenin jälkimaininkeihin, joten päätin arvostella kakkosleffankin lyhyesti ja ytimekkäästi, joten tässäpä tämä, olkaa hyvä ->
JOKER
En ole oikein varma mitä mieltä olin Jokerista. En oo katsonut sitä aiemmin, koska epäilin sen olevan liian synkkä ja pelottava, mutta jostain syystä se valikoitui kuitenkin katsottavaksi Netflixistä monta vuotta sen ensi-illan jälkeen. Synkkähän se sitten loppuviimen olikin, mutta ei onneksi niin pelottava, kuin olin etukäteen pelännyt. Jäi (yllättäen taas) kaikenlaista mietteitä leffasta ja kysymyksiäkin olisi tekijöille useampia.
Arthur Fleck on epäonninen ja erikoinen kaveri, joka asuu äitinsä kanssa aika surkean oloisessa Gotham Cityssä. Hän työskentelee koomikkona ja juhlaklovnina eikä homma meinaa oikein luonnistua. Arthur sairastaa neurologista sairautta, joka saa hänet välillä nauramaan hallitsemattomasti. Elokuva kuvaa Arthurin väkivallan värittämän tien pahamaineiseksi sekasorron symboliksi Jokeriksi.
Kirjoittaja ei ole nähnyt ainoatakaan Batman-elokuvaa, mutta jonkinlaisen mielikuvan olin Jokerista etukäteen luonut. Ajattelin, että Jokeri on roisto, joka puuhastelee ties mitä pahaa lähinnä omaksi ilokseen ja itseään huvittaakseen. Niinhän asia ei sitten ollutkaan Joker-elokuvan mukaan ja jotenkin oli vähän vaikea suhtautua koko hommaan. Täähän on toki ollut vähän teemana viime vuosina.. että pahiksista tehdään hahmoja, joihin voikin ehkä samaistua jollain tasolla, tai ainakin ymmärtää vähän paremmin, miksi he ovat pahiksia. Tämä sopii kirjoittajalle toki siinä mielessä hyvin, että haluan kuitenkin tietää kaikista kaiken ja motiivin jokaisen hahmon tekoihin. Ja jollain tasollahan se helpottaa, että tyypit ei oo syntyneet pahoiksi, vaan on jotain, mikä on ajanut siihen. Toisaalta, onkohan se ajatus sitten kuitenkaan toista helpompi?
Olisin kaivannut enemmän henkilökuvaa Arthur Fleckistä. Jäi vähän epäselväksi kuinka normaali tai epänormaali hän ihan tavallisessa elämässä ja sen tilanteissa loppuviimein oli. En myöskään ihan aina ymmärtänyt, koska Arthurin nauru oli sairauteen liittyvää ja tuli hänen tahtomattaan ja koska Arthur nauroi tekonaurua, koska teeskenteli olevansa iloinen. Arthur vaikutti välillä niin oudolta, että kummastutti, kuinka välillä sitten oli kuitenkin niin normaalin oloinen.
Olisin kaivannut enemmän tietoa myös Arthurin äidistä. Toisaalta, ehkäpä se olisi vienyt turhaa aikaa elokuvassa. Noin kammottavat teot vaatii kuitenkin aina jotain taustatietoa, että kirjoittaja pystyisi jollain tasolla ymmärtää minkä seurauksena tai mistä syystä joku on kykeneväinen tommosiin kauheuksiin. Tiesikö ja muistiko äiti vielä iäkkäämpänä mitä oli tehnyt? Olisin kuitenkin toivonut, että Arthur olisi vaatinut äitiään tilille sanojen muodossa väkivallan sijaan.
Jostakin elokuvan kuvauksesta luin, että Arthur Fleck oli kylmäverinen, sadistinen murhaaja, mutta oliko hän kuitenkaan? Kyllä elokuva ainakin kirjoittajalle antoi jonkin verran oikeutusta Arthurin tekoihin sillä, että jokainen kohde oli joko itse ensin käynyt Arthurin kimppuun tai ainakin tehnyt jotain inhottavaa hänelle. Ja ei, ei tietenkään noihin tekoihin voi vastata ampumalla ketään päähän, mutta ehkä ymmärrätte mitä haen takaa. Äidin teot oli kyllä sitä luokkaa, että hän sai kyllä mitä ansaitsi, mutta muille olisi tainnut riittää vähän pienempikin rangaistus. Toki, Arthur ei tuntunut miettivän tekojaan kahdesti ja katuvan niitä, mutta silti kylmäverinen tuntuu jotenkin väärältä adjektiivilta. Sairas ja kykenemätön käsittelemään omia tunteitaan ehkä ennemminkin.
Elokuvassa jäi mielestäni vähän kevyeksi se, että Jokerin teot olisi yllyttäneet muita mellakointiin ja ties mihin. Jäi epäselväksi, miksi olisi yllyttänyt. Kohtaus, jossa kansanjoukko hurraa Jokerille oli tosi outo eikä tarina ollut ollenkaan kertonut riittävästi pohjaa sille, että Jokerista olisi tullut joku kummallinen kansansankari. Myöskään loppukohtaus, jossa Arthur tappoi sairaalan hoitajan ei ollut linjassa muiden tapahtumien kanssa. Hoitaja ei tehnyt mitään, miksi olisi ansainnut kuolla. Jäin miettimään, kuvasiko tuo teko ehkä Arthurin kehityskaarta Jokeriksi. Ensin tapoille oli joku loogisempi syy ja sitten yhtäkkiä sellaista ei enää tarvittukaan. Oliko viimeinen tappo nimenomaan vain omaksi iloksi?
En voi sanoa, että olisin erityisesti nauttinut elokuvasta, koska väkivalta ja noin vahva synkkyys vaikuttaa omaan mieleen hyvin negatiivisesti. Leffasta tuli vähän sellainen Unelmien sielunmessumainen (Requiem for a dream) fiilis. Kuitenkin Joaquin Phoenixin Oscar parhaasta miespääosasta oli kyllä erittäin ansaittu. Myös se, kuinka elokuva otti kantaa yhteiskunnan ongelmakohtiin meni tälle katselijalle ihon alle. Kohtaus, jossa Arthur kyselee, mistä nyt saisi lääkkeensä, kun mielenterveyttä tukevat palvelut lopetetaan ja siihen saamansa avuton vastaus: "I'm sorry!" oli jotenkin hyvinkin vaikuttava.
JOKER - FOLIE A DEUX
En jaksanut katsoa loppuun, koska oli niin tylsä ja koko hommeli lässähti siihen. Plääh!
***
Sannis
lauantai 31. lokakuuta 2026
Happy Halloween
torstai 29. lokakuuta 2026
Halloween-bileitä
sunnuntai 25. lokakuuta 2026
Perhekuvia ja Vinted-kauppoja
torstai 22. lokakuuta 2026
Scotland calling
keskiviikko 21. lokakuuta 2026
Booklover: Seitsemän sisarta-sarja, neljä ekaa
Tartuin Seitsemään sisareen suositusten perusteella sen kummempia miettimättä ja oh my god, mikä monsteri tämä Lucinda Rileyn saaga on. Jossain kolmannen kirjan vaiheilla mietin, kuinka ihmeessä ikinä pääsen tarinan loppuun. Kirjojen pituudet on kuunneltuna semmosta kahtakymmentä tuntia, kun ehkä joku 12 riittäisi tarinankin kannalta aivan loistavasti.
Genevenjärven rannalla Atlantis-nimisessä kodissaan asuva erikoinen miljonääri Papa Salt on kuollut. Hänen kuusi tytärtään palaa lapsuudenkotiinsa suremaan isäänsä, kuulemaan tämän testamentin ja vastaanottamaan isän lapsilleen kirjoittamat kirjeet. Isä on jo toiveidensa mukaan haudattu eikä tytöille jää mahdollisuutta hyvästellä häntä. Kaikki tytöt ovat adoptoituja, kukaan ei tiedä alkuperäänsä ja kuollessaan Papa Salt on jättänyt jokaiselle koordinaatit, jotka johtavat tyttöjen synnyinpaikoille.
Sisaret ovat kaikki nimetty Plejadien mukaan. Plejadit olivat Kreikan mytologiassa titaani Atlaksen ja merinymfi Pleionen tyttäriä, jotka Zeus muutti tähdiksi suojellakseen heitä metsästä Orionilta. Plejadien tähtikuvio on avoin tähtijoukko, josta erottaa yleensä kuusi tai seitsemän kirkasta tähteä. Tarujen mukaan kuusi sisarta naivat jumalat, mutta seitsemäs otti miehekseen kuolevaisen ja siitä syystä hänen tähtensä on himmeämpi eikä näy aina.
Sisarukset ovat aina ihmetelleet, miksi seitsemättä sisarusta ei tullut. He odottivat koko lapsuutensa, että Papa Salt toisi kotiin vielä yhden tyttären. Papa Salt tuntui olevan kaiken kaikkiaan aika arvoituksellinen mies. Kirjat antavat ymmärtää, että Papa Saltin kuolemassa on jotain erikoista ja/tai että Papa Salt ei olisi kuollut ollenkaan. Häneen tuntuu salaperäisesti liittyvän Kreikkalainen liikemies Kreeg Ezsu, jonka poika Zed tulee myös esille kirjoissa useampaan otteeseen.
Neljä ensimmäistä kirjaa kertoo aina yhden tytön tarinan. Rinnakkain kulkee nykyisyys sekä menneisyys ja tytön omaa tarinaa seuraa aina jonkun vahvan sukulaisnaisen tarina edelliseltä vuosisadalta.
Seitsemän sisarta - Tarina alkaa. Lukijalle esitellään Atlantis ja sen asukkaat. Marina eli Ma on tyttöjen lastenhoitaja ja heidän ainut tuntemansa äiti. Claudia on Atlantisin taloudenhoitaja ja kokki. Christian on Atlantisin venekuski. Ensimmäinen kirja keskittyy vanhimman sisaren Maian tarinaan. Maian elämä tuntuu olleen vähän holdilla ja hän on sisarista ainut, joka on jäänyt asumaan Atlantisin alueelle. Maian tarina vie 1900-luvun alun Brasiliaan, jossa nykyisen Rio de Janeiron maamerkin Kristus-patsaan rakennustyötä aloitellaan.
Myrskyn sisar - Sisarista toisiksi vanhin Alcyone eli Ally on ammattilaispurjehtija, jolle selviää, että hän on ollut vain lyhyen matkan päässä omalla veneellään, kun Papa Saltin ruumista kuljettavasta aluksesta on laskettu vainaja toiveidensa mukaisesti mereen lepoon. Allyn tarina vie 1800-luvun lopun Norjaan, jossa upeasti laulava Anna Landvik saa tilaisuuden esiintyä Edward Griegin oopperassa.
Varjon sisar - Asterope eli Star on kolmas sisar, joka on elänyt erikoista symbioosia vain muutamaa kuukautta nuoremman siskonsa CeCen kanssa. Star on hiljainen ja vetäytyvä ja onkin tottunut, että CeCe puhuu ja päättää hänen puolestaan. Kirjeessään Starille Papa Salt muistuttaa, että olisi hyvä jos tytöt löytäsivät omat vahvuutensa ja itsenäistyisivät ja tarve siihen Starilla herääkin voimakkaasti. Tytöt ovat muuttaneet yhdessä Lontooseen ja Starin koordinaatit löytyvät aika läheltä.
Helmen sisar - Celaeno, CeCe on hukassa, kun Star, josta tämä on aina huolehtinut, on päättänyt tehdä pesäeron ja elää omaa elämäänsä. Sydän särkyneenä ja itsetunto pohjamudissa CeCe matkustaa Australiaan, josta hänen koordinaattinsa löytyy. Australiasta CeCe löytää sukulaisensa sekä tarinan Kittystä, helmenkalastajan vaimosta ja tämän aboriginaalista palvelustytöstä Kamirasta.
**
Neljä ekaa kirjaa oli aika tasalaatuisia; kaikki aivan hyviä ja kuunneltavia, mutta neljäs, Helmen sisar oli kuitenkin paras. Cecen tai oikeastaan Kittyn sekä Kamiran tarinat koskettivat eniten ja itkeskelinkin vähän siellä sun täällä pyykkien viikkauksen ja työmatkapyöräilyn lomassa. Sattuman kaupat oli toki vähän liian osuvia, mutta fiktiotahan nämä onkin ja kyllä ne meni sillä ajatuksella läpi. Aboriginaalikulttuuri ja - tavat oli tosi mielenkiintoisia.
Kaikkien kirjojen tarinoissa ja hahmoissa oli paljon yhtäläisyyksiä. Toisaalta vähän tylsää, mutta toisaalta jotenkin turvallinen ratkaisu. Jossakin kirja-arvostelussa sanottiin, että kaikki on niin hemmetin kohteliaita koko ajan ja siihen samaan kiinnitin huomioita. Varsinkin menneisyydessä kaikki pokkuroivat aivan jatkuvasti ja mietin josko ihan noin kohteliasta porukkaa olivat kaikki silloinkaan.






















































