Booklover: Siellä missä tuuli tuoksuu suolalta

Tälläkin kertaa päätin tarttua romaaniin, jota BookBeat suositteli. Kaipasin jotain kepeää, jotain aivan omasta elämästä irrallista ja tämä Selja Laakson kirja sai huomion, koska meri…meri kirjan kannessa ja vanha luotsiasema, sekä maininta rannikon karusta luonnosta kirjan kuvauksessa.

Kirjassa juuri valmistunut lääkäri Aava Aholähde ottaa työpaikan vastaan pienen Kellosaaren terveysasemalta ja muuttaa sitä myötä koko elämänsä. Tuntuu, että Aavan elämä onkin ollut jollain lailla vähän holdissa ehkä aina ja aika on muutokselle täysin kypsä. Kellosaarella Aava saa pari uutta ystävää ja elämä saa ihan uudenlaisia sävyjä.

Päähenkilön nyhverömäisyys rasittaa vähän jossain kohdassa, mutta aika lievästi. Kirjan loppu on aikamoisen cheesy jopa allekirjoittaneelle, joka rakastaa onnellisia loppuja, mutta menkööt nyt kuitenkin :D Parasta kaikessa on tietysti naapuri Antti, jonka kohtalo sai tämän lukijan kyynelet tirisemään useampaan otteeseen. Kuvaus merikotkasta ja siitä kuinka Antin ystävä katselee sen menoa lakki kourassa oli kirjan paras kohta.

Siellä missä tuuli tuoksuu suolalta sopi tälle lukijalle tähän kohtaan täydellisesti. Se ei ole suuren suuri romaani. Se ei täytä koko tilaa eikä vie kaikkea huomiota muulta elämältä, mutta on ihan ihana. Kirjan kuluessa ajattelin pariinkin otteeseen, että alkaakohan tämä kunnolla jo pian ja sitten tajusin, että siinähän se tarina kulkee koko ajan. Vähän verkkaisesti, ilman mitään yli suuria käänteitä. Se mikä hetken aikaa tuntui vähän tylsältä tai laimealta, olikin juuri se tämän kirjan ihanuus. Siinä, ettei aina tarvitakaan tämän enempää, tuntui yhtäkkiä olevan koko maailman viisaus.

Sannis

Booklover: Tyttö sinä olet keski-ikäinen

Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Tyttö sinä olet keski-ikäinen on aivan mukavaa työmatka/pyykinviikkauskuunneltavaa. Sain kuulla kirjasta ystävältäni ja koska keski-ikäisyys on tämän bloginkin kirjoittajalle täyttä todellisuutta päätin aloittaa kuuntelun. Kirjan ensimetreillä sanotaan näin: "Eräänä päivänä sen tajuaa; ei ole enää nuori eikä nuorene, vaikka mitä tekisi. Keho rapistuu, vanhemmat rapistuvat, lapset vittuilevat." Heti tässä kohdassa ilahduin aidosti ja olin aika varma, että tämän kirjan täytyy olla ihan jees!

Useimmat kirjat ovat toki täynnä tekstiä… se taitaa kirjojen se "juttu", oon käsittänyt, mutta tässä tuntuu välillä siltä, että tekstiä TODELLAKIN on. Sitä tulee välillä, kuin tykin suusta ja se saa miettimään, kuka hitto on nämä kaikki lauseet keksinyt ja kuka ne on sitten keksinyt laittaa keskenään peräkkäin. Jossakin kirjan alkuvaiheilla olin vähän turhan hengästynyt, mutta se helpotti kyllä, kun päästiin eteenpäin.

Kirjassa käydään läpi jos jonkinlaisia keski-ikäisen elämään liittyviä juttuja ja aika moniin sitä pystyy hyvin helposti samaistua. Kirjan vähän kuiva ja tilannekoominen huumori uppoaa tähän lukijaan ja räkätin puoli päivää esim. tälle lauseelle: "Kolmikymppiset puhuvat avoimesti vaikeista asioista ja esimerkiksi siitä jos ovat pahoittaneet mielensä. Se on hyvää kehitystä, paitsi jos sitä ei jaksa kuunnella."

Liikkumisen, hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen äärelle pysähdyttiin kirjassa joksikin aikaa ja sieltä löytyikin pari ylöskirjaamisen arvoista juttua. Tämä ensimmäinen melkein räjäytti aivot -> 

"Perfektionismi, tuo vanha konna estää edelleen joitain keski-ikäisiä hoitamasta kehoaan. On omaksuttu ajatus, että pitäisi olla oikeat vehkeet, kellot ja sykemittarit, optimaaliset vaatteet ja ammattilaisen laatima treeniohjelma. Oikeasti ei tarvitse olla ja aloittaa voi jostain vaan."

Miten nerokkaasti sanottu. Eli kirjoitettu. Aloittaa voi niin todellakin ihan jostain vaan. Niinpä!! Ja miten siistiä, ettei siinä lukenut "Aloittaa voi mistä vaan". "Aloittaa voi jostain vaan" on ainakin sata kertaa parempi ja hauskempi. Tämä (ja toki moni muukin) lause sai blogin kirjoittajan kadehtimaan Henrikssonin ja Leinosen kirjoitustaitoja. Osaisipa sitä itse olla yhtä taitava ja hauska.

Aihe jatkui seuraavalla tätä lukijaa miellyttävällä pätkällä:

"Keski-ikäisenä kuntoilussa on se hyvä puoli, että voi mennä aivan omana junttina itsenään ihan minne vain. Keski-iässä ei todellakaan tarvitse pohdiskella onko pohjimmiltaan ihmisenä vatsatanssija, vaan voi pokkana identifioitua maksavaksi asiakkaaksi ja kiertää läpi vaikka kylän koko liikuntatarjonnan. Todennäköistä on, että joku siellä tuntuu innostavalta ja miellyttävältä. Etukäteen ei voi aina tietää mikä se joku tulee olemaan. Kannattaa vain lähteä maksukortti taskussa kokeilemaan."

Eipä tästä taida paljoa muuta sanottavaa olla. Paitsi se, että kirjan kuunneltavaa versiota lukee näyttelijä Pirjo Heikkilä ja se tuo oman säväyksensä kuunteluun, koska Pirjohan on jo lähtökohtaisesti aika hauska tyyppi.

Ei tästä mitään elämää muuttavia mullistuksia synny, mutta kyllä tämä kannattaa kaikkien keski-ikäisten aikansa kuluksi lukea tai kuunnella. On aivan hyvä ja hauska.

Sannis

Booklover: Lisää Nälkäpeliä

No niin.. olisko tämä kirjasarja nyt tämän lukijan osalta paketissa? Kaksi viimeistä kirjaa on nyt kuunneltu. Molemmat ovat alkuperäistä trilogiaa myöhemmin ilmestyneet, mutta ovat esiosia trilogian tapahtumille. Blogin kirjoittaja tykkää ihan hirveästi tällaisesta.. että tarinaa avataan monen ihmisen näkökulmasta, siihen pääsee syvemmin sisään monesta eri suunnasta ja hahmojen toimille saa enemmän selitystä. Toki, tämä tarina on niin surullinen ja julma, etten oikein tiedä onko tähän ollut hyvä syventyä näin hitosti. Se on nyt kuitenkin tehty ja menetin about kaiken elämänhaluni kaiken tappamisen ja sadan hahmon kuoleman myötä. Tässä nyt siis vielä ajatukset kahdesta viimeisestä kirjasta. Ajatukset kolmesta ensimmäisestä osasta löytyy klikkaamalla tästä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo presidentti Snown nuoruudesta ja tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Katnissia ja Peetaa, aikaan n. 64 vuotta ennen ensimmäisen nälkäpeli-kirjan tapahtumia. Vyöhykkeiden kapinasta on kymmenen vuotta ja nuori Coriolanus Snow elää Capitolissa vanhan arvostetun suvun jälkeläisenä, mutta juuri ja juuri selviytyen. Rahat on loppu, mutta ulospäin pitää esittää, että kaikki on kuten ennen. Kymmenes nälkäpeli on alkamassa ja Snow valitaan siihen ohjaajaksi, koska tällä kertaa ohjaajat ovat opiskelijoita Capitolin akatemiasta. Coriolanuksen tribuutiksi valitaan Lucy Gray, arvoituksellinen tyttö vyöhykkeeltä 12 ja pelin edetessä nuoret rakastuvat toisiinsa.

Pidin tästä kirjasta. Ehkä jopa eniten. Siinä mielessä se noudatti samaa kaavaa muiden kanssa, että välillä raakuuteen ja julmuuteen turtui ja jotkut kohdat olisi voineet olla lyhyempiä. Erittäin makea idea oli kuitenkin valita päähenkilöksi juuri Snow, joka on vastakkaisella puolella alkuperäisten päähenkilöiden kanssa. Kun kuulee esim. sodasta toisen osapuolen näkökulmasta, ei kaikki tunnukaan ihan niin yksioikoiselta enää. On erittäin mielenkiintoista kuinka asiat voi olla niin erilaisia eri katsantokannoista ja kuinka paljon se vaikuttaa ihmiseen, miten, missä ja kenen kanssa on kasvanut. Capitolissa kasvaneelle Snowlle kapinalliset ovat ihan oikeita ja aitoja vihollisia, samoin, kuin Capitolilaiset sortajat vyöhykkeellä asuville.

Tosi hyvä idea oli käydä nälkäpeli läpi ohjaajan silmin. Itse peli on kirjoissa kaikista tylsin osuus, joten tämä kulma toi siihen vähän jotain uutta. Nälkäpelin kymmenentenä vuonna peli on vielä erilainen, kuin ensimmäisen kirjan aikoihin 64 vuotta myöhemmin eikä ihmiset seuraa sitä ollenkaan niin paljon, kuin olisi järjestäjien tahto, vyöhykkeillä ainakaan. Snow ja muut opiskelijat laitetaan keksimään kuinka peliä saisi mielenkiintoisemmaksi katsojille ja kirjassa selviääkin, miten vedonlyönti ja areenalle lähetettävät lahjukset ovat nuorten keksimiä juttuja.

Saattoi olla, että Coriolanus Snow oli tälle lukijalle kiinnostavampi hahmo, kuin alkuperäisen trilogian päähenkilö Katniss Everdeen. Coriolanus vaikuttaa välillä ihan symppikseltä tyypiltä, mutta on vain harvoja juttuja, jotka hän kuitenkaan tekee hyvyyttään. Suurimmaksi osaksi hän laskelmoi seuraukset ja sen, mitä hän itse hyötyy. Hän ei kuitenkaan nuorella iällä tunnu ollenkaan miltään varsinaiselta julmurilta, vaan hänen käyttäytymistään monissa kohdissa ymmärtää, vaikka kaikki ei miellytäkään. Jännä kuinka tietyissä asioissa hän pohtii, onko hän hyvä ihminen, mutta esim. capitolilaisten ylivertaisuutta vyöhykkeen asukkeihin hän ei kyseenalaista koskaan.

Kirjan loppu oli hyvä. Olisin varmasti harmistunut siitä jos en olisi etukäteen tiennyt, että Snow on loppuviimein paha, mutta nyt kun sitä tiesi odottaa, sopi viimeiset käänteet hyvin kuvioon ja pääsivät vähän yllättämäänkin. En arvannut, että pelinjärjestäjien päällikkö tohtori Gaul oli pelannut pelejään (myös) Snown vyöhykkeelle lähettämisen suhteen. En myöskään arvannut, että Coriolanus tappaisi Highbottomin tai että Coriolanuksen isä olisi nälkäpelin takana. Coriolanuksen hyvä onni, viekkaus ja voimistuva pahuus teki kuitenkin yllättäen lopussa vaikutuksen. Kuuntelin lopun jopa kaksi kertaa saadakseni kaiken siitä irti. 

Elonkorjuun sarastus

Elonkorjuun sarastuksen päähenkilö on Heimich Abernathy, alkuperäisen trilogian Katnissin ja Peetan juoppo ohjaaja. Heimich oli alusta lähtien tämän lukijan suosikki, joten pitihän se tämä viides osa lukea (eli kuunnella) tottakai. Elonkorjuun sarastuksessa sodasta on 50 vuotta, eletään siis aikaa n. 40 vuotta Coriolanus Snown ja Lucy Grayn pelin jälkeen ja 24 vuotta ennen Katnissin ja Peetan ensimmäistä peliä.

En meinaa alussa pysyä housuissani, kun tekstissä vilahtelee tuttuja nimiä. Heimichin tyttöystävän Lenore Doven enot (vai sedät?) ovat edellisestä kirjasta tuttuja Lucy Grayn bändikavereita. En tietenkään voi olla miettimättä kuka on Lenore Doven äiti? Entä isoäiti? Lucy Gray? Ja kuka on hänen isoisänsä? Snow? Aivan pää pyörryksissä lasken aikajanaa ja yritän muistella edellisien kirjojen juttuja ja henkilöitä. Ja mitä ihmettä aiemmissa kirjoissa puhuttiinkaan Maysilee Donnerista? Ainakin hän oli Katnissin äidin ystävä.

Heimich joutuu juhlavuoden nälkäpeliin ja se onkin pitkä, kuin nälkävuosi. Tribuutteja on juhlapelissä neljä joka vyöhykkeeltä normaalin kahden sijaan ja vyöhykkeen 12 pelaajat olisikin mielenkiintoista sakkia, mutta jokainen heittää henkensä turhan nopeasti. Heimichillä on pelissä muutakin tehtävää, kuin vain pysyä hengissä, mutta jotenkin operaatio kuivuu vähän kasaan ja tämän lukijan mielenkiinto meinaa herpaantua.

Kuunnellessa mietin, miten valtion presidentti jaksaisi keskittyä yhteen 16(?)-vuotiaaseen ja järjestää kaikenlaisilla kommervenkeillä monimutkaisia rangaistuksia hänelle, vähän samoin kuin Katnissin kanssa edellisissä kirjoissa. Sitten muistuttelen itseäni, että tämä on fiktiota. Ja lapsellinen tuntu johtuu varmasti siitä, että tämä on suunnattu nimenomaan nuorille. Apua!! Tuntuu hullulta sanoa lapselliseksi kirjaa, jossa jengiä lakoaa, kuin viljaa, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa. Tämänhän ei siis tarvitsekaan olla realistista. Eikä todella ookaan. Mutanttejakin on pelissä taas kaikenlaisia ja ne ei vieläkään oo tämän lukijan juttu ollenkaan.

Jonkin verran tässä nyt tulee yhteyksiä muihin kirjoihin, mutta liian vähän. Kun peli vihdoin loppuu, on kirjaa enää niin vähän jäljellä, että arvaan sen loppuvan omaan makuun liian tylsästi. Tämä kirjailija ei muutenkaan selkeästi tee loppuja, kuten itse toivoisin. Snown kirjan loppu oli yllättävän hyvä, mutta kaikki muut on olleet omaan makuun liian plääh! Tässä oli ehkä pieni viittaus siihen, että Snow tappoi kuin tappoikin Lucy Greyn aikanaan, joten sitä ei ehkä tarvi enää miettiä, mutta Heimichin suhteen olisin halunnut enemmän. Toivoin tottakai hänelle onnellista loppua. Halusin, että lopussa käytäisiin vähän pidemmin läpi Heimichin ajatuksia ja tunteita esim. Katnissista ja Peetasta. Se olisi jotenkin makeammin sulkenut ympyrän. Tai ehkä tähän on tulossa vielä lisää osia. Ehkä tämä ei ollutkaan aivan Grande Finale. Ehkä tässä ei tarvinnutkaan olla vielä suuren suurta loppua. Kyllä tekstistä ymmärsi että ehkä Heimich sai jonkinlaisen rauhan, kun nälkäpeli vihdoin loppui, mutta liian vähän, liian vähän.. Toivon, että elokuva ymmärtää antaa lopulle hitusen enemmän painoarvoa.

***

Nyt menee nälkäpelihommat pitkälle tauolle. Marraskuussa sitten taas raotetaan arkun kantta, kun Elonkorjuun sarastus tulee elokuvateattereihin. Saa nähdä onko siihen mennessä tullut kirjoihin jo uusi osa. Toivon, että ei. Tämä riittäisi nyt, mutta jos uusia tulee, tiedän, etten pysty elää elämääni ennen kuin oon lukenut ne.

Sannis

Leffakriitikko + Booklover: Muistoja hänestä (Reminders of him)

Leffa:

Lähtiessä katsomaan elokuvaa Reminders of him, epäilin, että tuun pitämään siitä. Toivoin, että niin käy ja niinhän siinä kävi. Luin elokuva-arvosteluja ja kaikissa veisattiin samaa virttä: latteaa, ennalta-arvattavaa, tylsää höttöä. Tämä katselija pitää ennalta-arvattavasta ja edelleen onnelliset loput on must. Lattealta ei tuntunut, kuten ei tylsältäkään. Ei tämä mikään vuosisadan taideteos ollut, mutta tykkäsin, että hyvä kuitenkin. Jossain arvostelussa sanottiin, ettei elokuva saanut minkäänlaista tunnetta esiin. Liekö katseluaikaan takana olleella parin viikon migreeniputkella osuutensa asiaan, mutta uskon, että ilman sitäkin olisin tiristänyt kyynelen jos toisenkin. Nyt porajin varmaan puolet elokuvasta.

Blogin kirjoittaja jaottelee elokuvia kategorioihin aivan omalla mitta-asteikolla. On ne suuurimmat, joista pitää analysoida about jokainen hahmo ja arvostella joka ainut juonenkäänne. Enkä siis edes tiedä, millä lailla nämä leffat on "suuria". Jollain lailla vain tiedän, mitkä tähän kategoriaan kuuluu. Suurien jälkeen tulee seuraavan stepin leffat, joihin Reminders of him ja ne pari aiempaa Colleen Hooverin kirjoista tehtyä leffaa sijoittuu. Tuntui, että Hooverin It ends with us yritti sinne suurimpaan luokkaan, mutta kyllä sekin jäi auttamattomasti seuraavaan kategoriaan. Seuraava kategoria on kai sitten perustaso tai jotain sellaista. Herättää tunteita, mutta on vähän höttöisempi, kuin ne suurimmat.

Reminders of him kertoo Kennasta (Maika Monroe), joka vapautuu vankilasta, jossa hän on istunut kuusi vuotta poikaystävänsä Scottyn kuolemantuottamuksesta. Vankilassa Kenna on synnyttänyt tyttären ja nyt hän haluaa tavata lapsensa. Tytön huoltajat ovat hänen isovanhempansa (Lauren Graham ja Bradley Whitford), jotka eivät tapaamiseen suostu. Scottyn paras ystävä Ledger (Tyric Withers) on vahvasti läsnä tytön sekä tämän isovanhempien elämässä. Kennan ja Ledgerin tiet kohtaavat, he rakastuvat ja tilanne mutkistuu entisestään.

Reminders of him oli ihanan helppo elokuva katsella. Ei siinä mielessä helppo, että itketti hiton paljon, mutta siinä mielessä helppo, ettei tarvinnut analysoida niin kovasti. Joitakin leffoja katsellessa tämän blogin kirjoittajalla on jo valmiiksi joku ihmeellinen lataus päällä ja odotuksia niin moneen suuntaan. En ollut lukenut tätä kirjaa etukäteen ja se on aina itselleni hyvä juttu. Silloin elokuvan ei tarvi yrittää yltää omiin mielikuviin ja odotuksiin, vaan sitä voi katsoa ja arvostella vain itsenään.

Kaikki näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin. Mikään ei erityisesti pistänyt silmään tai korvaan. Ei mitään yli ihanaa eikä mitään yli ärsyttävää. Trailerista olin tsiigaillut, että Kenna on jotenkin rasittavan tyypin oloinen, mutta ei ollutkaan ärsyttävä elokuvassa. Pidän turvallisista, "kunnollisista" mieshahmoista leffoista ja Withersin Ledger oli juuri sellainen. Pikkutyttö Diem eli Zoe Kosovic oli aivan yli hellunen ja nimi Diem oli erityisen kiva. Lauren Graham isoäitinä häiritsi ihan hitusen, koska hänhän on kolmekymppinen cool teinin nuori mutsi. Koska sehän oli viime viikolla tai maksimissaan viime vuonna, kun katsoin Gilmoren tytöt about kolmekymmentä kertaa alusta loppuun. Vai? Jollain tasolla ehkä kuitenkin ymmärsin, että aika on juossut nopsasti sekä Laurenin, että tämän katselijan kohdalla ja isoäidin rooli on ihan paikallaan. 

Oon sanonut tämän ennenkin ja sanon taas; monet uudet leffat on visuaalisesti niin upeita. Tässä vähän häiritsi, kun vuoret näytti tietokoneella tehdyiltä, mutta muuten oli niin kivan näköistä. Maisemista tuli mieleen Kanadan ja Washingtonin näkymät. Rakastan! Jollain konstilla näissä uusissa rainoissa jopa baarin vähän rähjäinen takahuone ja sotkuinen keittiö saadaan näyttämään hienoilta. En tiedä onko kyse värien syvyydestä vai mistä ihmeestä?

Kohta, joka jäi erityisesti mieleen: Kun Kenna pääsee vihdoin tapaamaan tytärtään ja juttelee keittiössä anoppinsa kanssa. Siinä kohdassa erityisesti tunsin kaikki tunteet molempien naisten puolesta. Kun Grace sanoo "We go forward" (en oo varma oliko se juuri näillä sanoilla, mutta jotain tämän typpistä), kertoo se kaiken tarpeellisen. Se oli niin liikuttava kohta, että itken täällä jo sitä kirjoittaessakin. Siinä yhdessä lauseessa oli kaikki toivo ja tulevaisuus, tieto siitä, että nyt asiat järjestyy.

Mister A tsiigaili teatterissa pariinkiin otteeseen puhelintaan kesken elokuvan ja ajattelin, että sille ei oikein uppoa. Oli kuitenkin sitä mieltä, että oli sen verran hyvä, että vois hommata itellekin. Selevä. Tätä en ehkä lähde leffaan katsomaan uudelleen, mutta kotona pidetään leffailta varmasti, kun johonkin suoratoistopalveluun tulee näkyville.

Edit. Tottakai kävin katsomassa uudelleen, kun ystävä kysyi mukaan. Oli edelleen hyvä. Ja itketti edelleen monta kertaa. Ystävä oli samaa mieltä. Mietin nyt kuitenkin jopa, että tämä saattaa mennä siihen harvinaiseen kategoriaan, jonka hommaan itselleni dvd:nä. Oon myynyt jo vuosia sitten suurimman osan kymmenistä (vai sadoista?) dvd:istä, joita meillä oli ja säästänyt vain ne muutamat tärkeimmät.

Kirja: 

On aina vähän ongelmallista lukea/kuunnella kirjoja, jotka on nähnyt jo leffana ja toisinpäin. Blogin kirjoittaja elää ja eläytyy näihin hommiin niin vahvasti, että aina sen, johon perehdyn tokana, on vaikea päästä samalle tasolle, kuin sen ensimmäisen. Muistoja hänestä on kuitenkin ihan ok. Vähän kärsimätön fiilis kuunnella, koska vertaan koko ajan elokuvaan ja mietin, mitäs seuraavaksi tulikaan ja menikös tämä ja tuo nyt näin leffassakin, mutta ihan ok.

Kirjassa hoetaan vähän liikaa "vittu sitä ja vittu tätä". Ei haittaa jos se jossain repliikissä tulee, koska joskus on vain vähän kirottava, että pääsee elämässä eteenpäin, mutta tässä ajattelen muutamassakin kohdassa, että olis pärjätty ilmankin. Kirosanojen vastapainoksi on sitten aikamoista lässynläätä. Molemmat päähenkilöt on niin hemmetin oikeudenmukaisia ja niin hemmetin epäitsekkäitä, että loppua kohden on tämä kuuntelija jo vähän, että hohhelihoijjaa! Pidän ehdottomasti kunnollisista ja kivoista tyypeistä ja päähenkilöiden pitää sellaisia ollakin, mutta oikeesti.. liika on liikaa. Elokuvassa tämä asia ei tullut esille, kun ei henkilöiden jokaisia ajatuksia voi tietää. Siinä kävi ilmi, että tyypit on hyviä, mutta ei niin liikaa.

Kirjaa kuunnellessa mietin, että leffantekijät on kyllä taitavia. Reminders of him-elokuva on onneksi aika uskollinen kirjalle, mutta joitain juttuja on muutettu. Jokaisen kohdalla huomaan miettiväni syytä, miksi just se juttu on muutettu. Osalle keksinkin ihan ilmeisen syyn; veisi liikaa aikaa tai liikaa/turhia ihmisiä toteuttaa asiaa alkuperäisellä tavalla. Esim. Ledgerin vanhempien poisjättäminen elokuvasta oli aivan hyvä veto. En usko, että he olisivat tuoneet leffaan mitään lisäarvoa. Scottyn ostama sormus taas olisi voinut hyvinkin olla elokuvassa mukana. Toki, itkin ihan riittävästi jo ilman sitäkin.

Ihan kaikkiin muutoksiin en ihan suorilta käsin keksi syytä. Ainahan varmaan tuntuu, että se minkä ensin kuuli tai näki on se oikea vaihtoehto. Tässä ei kuitenkaan pienet muutokset oikein kovasti ota sieluun kipeää. Loppu oli itseasiassa elokuvassa kivempi, kuin kirjassa. Elokuvassa ei suoraan kerrottu, mikä perheen asuinjärjestely tulee olemaan ja oli kiva, että jokainen katsoja sai päätellä sen ite. Kirjassa loppu kerrottiin suoraan ja jotenkin tätä lukijaa ei miellyttänyt se, että Ledger myi uuden talonsa. 

Kirjan kuuntelun jälkeen huomaan, että haluaisin taas nähdä leffan. Muistankohan kuulkaa elää omaa elämääni enää ollenkaan, kun jään niin jumiin näihin kirjojen ja leffojan maailmoihin? :D

Sannis

Booklover: Nälkäpeli-trilogia (Hunger games)

En oo koskaan ollut kiinnostunut Nälkäpelistä. Se on sellainen kirja- ja leffasarja, jonka oon suorilta käsin tuominnut, että se ei oo millään tavalla tai tasolla mun juttu. Kaikki dystopiahomma inhottaa ja Battle Royale-pelikonseptilla on aina ollut tämän blogin kirjoittajan sydämessä erityinen paikka.. paikka, jossa kaikki toivo kuolee ja maailmassa on pelkkää pahaa. Siinä paikassa en missään tapauksessa oo vapaaehtoisesti tahtonut vierailla. Ja sitten yhtäkkiä jokin kuitenkin sai lähtemään matkaan.

Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja kertoo Katniss-nimisestä tytöstä, joka on kotoisin 12. vyöhykkeeltä Panemista, diktatuurista, joka on syntynyt entisen Pohjois-Amerikan tilalle luonnonkatastrofien hävitettyä meidän nykyään tietämämme maailman. Vyöhykkeet on kaikki erilaisia, kaikki tekevät hyödykkeitä maan pääkaupunkiin Capitoliin samalla, kun itse kärsivät nälänhätää ja muuta puutetta. 13. vyöhyke nousi aikanaan kapinaan hirmuhallitsijoita vastaan. Se hävitettiin maan tasalle ja sen jälkeen perustettiin vuosittainen nälkäpeli luomaan pelon ilmapiiriä, muistuttamaan kuka johtaa maata ja kostoksi.

Kerran vuodessa jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä valitaan arvalla kaksi 12-17-vuotiasta kilpailijaa eli tribuuttia peliin, josta vain yksi selviää hengissä. Peli on kammottava kidutusnäytelmä, jossa tribuutit laitetaan tappamaan toisensa. Samalla se on televisioviihdettä Capitolin kansalle, vähän kuin meidän realitysarjat. Peliä seuraa koko Panem. Vyöhykkeillä asuvat pakon edessä, Capitolin (josta ei kilpailijoita joudu mukaan) väki viihteen vuoksi. Jos pelin tapahtumat ovat liian tylsiä ja menee liian pitkä aika ilman taisteluita tai kuolemia, tuuttaavat pelin järjestäjät areenalle tulimyrskyjä, hermomyrkkyä tai muuta vastaavaa.

Nälkäpelin valintatilaisuutta kutsutaan elokorjuuksi. 74. elonkorjuussa vyöhykkeeltä 12 valitaan peliin nuori tyttö, jonka isosisko Katniss ei kestä ajatusta siskonsa joutumisesta peliin, vaan ilmoittautuu itse vapaaehtoiseksi. Vyöhykkeen toinen tribuutti kyseisenä vuonna on poika nimeltä Peeta. Yhdessä Katniss ja Peeta aloittavat matkansa ensin Capitoliin ja sieltä julmalle peliareenalle.

Itselleni selviää vasta aloitettuani lukemaan kirjaa, että se kuuluu genreihin "nuoret" ja "sci-fi" Kumpikaan ei missään nimessä kuuluu omiin suosikkikategorioihin ja koko kirjasarja onkin ihan erilainen, kuin olin ajatellut.. Ensimmäinen kirja on kuitenkin yllättävän kiinnostava. Alussa itkettää monta kertaa, mutta jollain tavalla kirja on onnistuttu kirjoittamaan niin, että pystyn sitä kuunnella sen sisältämistä kammottavista asioista huolimatta. Ehkä kuuntelen ne julmat jutut vähemmän herkällä korvalla ja keskityn niissä kohdissa enemmän pyörän ohjaamiseen tai pyykin viikkaamiseen. Tai ehkä kirjan sci-fi-jutut tekee siitä vähemmän toden tuntuisen ja siksi vähän iisimmän. 

Kaikista mielenkiintoisin on kirjan alku; Elämä vyöhykkeellä 12, elonkorjuu, aika ja ihmiset Capitolissa ennen peliä. Kammottavinta on se, kuinka Nälkäpeli on ajankulua kansalle ja kuinka se tuntuu olevan Capitolin väelle ihan kuten nykyrealityohjelmat meille; harmitonta viihdettä. Aikuisetkin kohtelevat nuoria Capitolissa ennen peliä niin, että vähän turhautuvat jos he eivät toimi, kuten odotetaan. Koska kai nyt jokainen toimii pyydetyllä tavalla, jotta pääsevät tappopeliin mukaan. Nerokasta ja järkyttävää on myös se, kuinka päähenkilökin ajattelee monessa asiassa, miten mikäkin toiminta areenalla vaikuttaa katselevaan yleisöön. Just tämä tekee kirjasta toisaalta helpomman ja toisaalta kammottavan. Välillä unohtaa kuinka sairaasta pelistä on kyse ja välillä taas näkee ihan selvästi, kuinka nykyinen some- ja realityohjelmakulttuuri voisi oikeastikin johtaa tällaiseen.

Itse peli on vähän turhan pitkä. Siinä alkaa mielenkiinto herpaantua ja kauheuksiin turtua. Pelin mutantit ja muu sci-fi-homma ei kiinnosta ollenkaan. Katnissin suhde Peetaan on vähän hähmäinen. Peeta on korviaan myöten rakastunut Katnissiin, mutta Katnissin tunteet vaihtelevat ja mitä milloinkin ovatkaan, tuntuvat liian laimeilta. Parin täytyy pelin neuvonantajien mukaan esittää rakastuneita eikä kirjassa oikein aina tiedä, mikä on oikeaa ja mikä esitystä. Kotona Katnissia odottaa vanha ystävä Gale, jota kohtaan tuntemukset ovat vähintään yhtä hähmäiset, jos ei nyt ehkä hitusen vahvemman oloiset. 

Katnissin stailaaja Sinna nousee yhdeksi suosikkihahmoista. Ja niinhän se on tainnut olla kirjailijan tarkoituskin.. että on joku ystävällinen ja ihana tyyppi, josta saa lohtua kaikessa kauheudessa. Omista suosikeista toinen on Katnissin ja Peetan peliohjaaja Heimich, mies, joka voitti nälkäpelin reilut 20 vuotta sitten. Jos Sinna on selkeä valinta suosikiksi, on Heimich toista maata, mutta uskon etten silti ole ainut, joka hänestä pitää. Mietin jopa, josko hänen juopottelunsa on vain huijausta ja esitystä Capitolille, mutta kyllä se ihan todellista hommaa oli.

Tiesin kirjan lopun etukäteen, koska tottakai olin lukenut juonen Internetin ihmeellisestä maailmasta. En olisi missään tapauksessa alkanut kuuntelemaan tätä jos en olisi tiennyt, että Katniss ja Peeta selviävät hengissä. Ehkä se teki lopusta vähän lattean, kun ei jännityksen tunnetta ollut. Tai ehkä loppu olisi joka tapauksessa ollut vähän liian pliisu. Tai ehkä olin jo niin turtunut kuuntelemaan, että se vain tuntui siltä. Tai ehkä se oli sellainen, kuin oli, koska sehän ei ollut tarinan loppu, vain ensimmäisen osan.

****

Vihan liekit on kirjasarjan toinen osa. Siinä Katniss ja Peeta asuvat voittajien kylässä vyöhykkeellä 12 ja rahahuolet sekä ruuan puute ovat kaukana takana. Muiden ihmisten olot eivät vyöhykkeellä ole parantuneet ja pahenevat vain kirjan edetessä, kun selviää, että Panemin hallinto syyttää Katnissia kapinahengestä. Itse presidentti Snow tekee vierailu- ja uhkailukäynnin Katnissin luona ja Katniss elääkin jatkuvassa pelossa ja paineessa, mitä hallinto hänelle tekee. Rakastuneen parin esittäminen Peetan kanssa kuuluu edelleen vahvasti kuvaan. Edessä on 75. Nälkäpeli ja aina 25 vuoden välein on luvassa juhlat. Tällä kertaa juhlan yllätys on se, että tribuutteja ei valitakaan nuorten joukosta, vaan edellisien vuosien voittajista. Loppuviimeinen Katniss sekä Peeta päätyvät areenalle uudelleen.

Tämän toisen osan alussa Katnissin suhde Peetaan (samoin, kuin Galeen) on ehkä vielä ärsyttävämpi, kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäisen kirjan loppua kohden Katnissin "valmistelutiimi" eli stailaajat ja apulaiset taas alkoivat tuntua erilaisilta ja tässä toisessa kirjassa tunne vahvistuu. Erittäin mieluista on se, että he alkavat saada enemmän inhimillistä luonnetta ja heistä alkaa lukijakin pitää ihan eri tavalla. Toisessa osassa muut pelin kilpailijat ovat peliohjaaja-Heimichille tuttuja vuosien varrelta ja ovat siinä mielessä erilaisia, etteivät ole enää teini-ikäisiä.

Tämän kerran peli on ehkä vielä enemmän sci-fi, kuin ykkösosan ja tuntuu hetkittäin aika pöljältä. Toka osa tuntuu muutenkin siltä, että kaksi osaa tätä on todellakin riittävästi enkä välillä meinannut jaksaa kuunnella loppuun. Mietin, että homma saa jäädä nyt tähän. Kolmas osa olisi jo liikaa.

Ja sitten huomaan etsiväni Matkijanärhen ja painavani "play". 

***

Matkijanärhi on alkuperäisen trilogian viimeinen osa. Uusia osia on sen jälkeen tehty vielä kaksi, mutta ne kertovat ajasta ennen Katnissia ja Peetaa. Matkijanärhessä Katniss on viety turvaan vyöhykkeelle 13, jonka piti olla tuhoutunut, mutta joka onkin superjärjestäytynyt sotilasyhdyskunta maan alla. Elämä vyöhykkeellä 13 ei ole erityisen mukavaa, vaan hyvin joustamatonta, tiukkaa ja ilotonta. Kapina nousee ympäri Panemia ja monilla vyöhykkeillä käydään jo sotaa Capitolia vastaan. Kansa ja vyöhykkeen 13 johto odottaa, että Katniss alkaa kapinan keulakuvaksi ja symboliksi, matkijanärheksi ja Katniss ottaa roolin vastaan.

Sota syttyy kunnolla vyöhykkeiden ja Capitolin välille ja monen monituisen käänteen jälkeen Katniss lähtee sotilastiimin kanssa kostoretkelle Panemin presidentti Snown luokse. Gale ja Peeta ovat matkalla mukana ja suhteessa molempiin on edelleen omat kommervenkkinsä. Kostoretkellä hyökkäävät mutantit saavat taas tämän lukijan haukottelemaan ja irvistelemään. Matkijanärhessä on muutenkin mitä uskomattomampia käänteitä sinne sun tänne ja kuuntelu alkaa tuntua työltä. Mielenkiinto hiipuu sitä myötä, kun tapahtumat ovat aina vaan oudompia ja porukkaa kuolee, kuin sieniä sateella. 

Eniten tämän lukijan tunteisiin vetoaa Matkijänärhen kohtaus, jossa Katnissille selviää, että hänen valmistelutiiminsä on tuotu Capitolista ja vangittu vyöhykkeelle 13. En tiedä miksi juuri se meni niin syvälle tunteisiin. Porajin hiljaa itekseni, kun kuljin Saimin kanssa metsässä aamulenkillä. Trilogian loppu toi kyllä myös kyyneleet silmiin. Oon tyytyväinen, että homma loppui edes jotenkin onnellisesti. Tai siis, olihan se enemmän, kuin "jotenkin" onnellista, mutta harmittaa, että niin monen piti kuolla.

***

Aivan, kuin olisin saanut jonkin suuren työprojektin valmiiksi, kun sain Nälkäpeli-trilogian kirjat (ja leffat) urakoitua läpi. Kuuntelu ei ollut kovin kevyttä ja sen lisäksi leffat oli tälle katselijalle aikamoisen työläitä. Urakoitiin kolmesta kirjasta tehdyt neljä elokuvaa pääsiäisen aikaan ja päätin, että Nälkäpeli saa sen jälkeen riittää. Olin ihan varma, että saan peitellä tämän sarjan nyt ikuisille unille sekaantumatta siihen enää koskaan eikä todellakaan tarvitse tietää mitä kahdessa viimeisessä kirjassa tapahtuu.

Ja mitä hittoa sitten? "Pitäiskö vähän koittaa googlettaa "Balladi laululinnuista ja käärmeistä"? Selviäisköhän netistä, kerrotaanko Elonkorjuun sarastuksessa Heimichille onnellista loppua? Mitä jos kuuntelisin ihan hetken jompaa kumpaa kirjaa? Oi morjens! En erityisesti edes pitänyt Nälkäpelin tokasta ja kolmannesta osasta ja tässä sitä nyt ollaan, kuuntelemassa neljättä kirjaa. Obsessed much?

Sannis

Booklover: Kohti kehorauhaa

Aluksi: Tästä tulikin vähän enemmän, kuin kirja-arvostelu. Kirjoitin ja kirjoitin. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Pyyhin taas pois ja siirsin tekstiä eri kappaleeseen. Sitten kirjoitin taas. Olisi ollut ehkä omankin kirjan verran sanottavaa, mutta tässä nyt se, jonka päätin olevan ihan maksimimäärä sanoja yhteen postaukseen.

Aloitin tämän kirjan kuuntelun vähän randomisti "No vaikka toi tosta"-ajatuksella. En oo lukenut tai kuunnellut oikein mitään tällaista kehorauha-henkistä hommaa. En kirjoja enkä podcasteja. Jotenkin se oma ylipaino on kai aina ollut niin vaikea aihe. On ehkä tuntunut ettei siihen tarvi enää enempää käyttää aikaansa, kuin mitä sitä jo oman päänsä sisällä miettii ja pähkäilee. En oo toki ihan tietoisesti päättänyt jättää tiettyjä juttuja lukematta tai kuuntelematta, mutta jostain syystä ei oo vaan tullut tartuttua aihetta käsitteleviin julkaisuihin. Kirjan kirjoittaja, Veera Papinojakin oli itselleni ihan vieras tyyppi. Nyt tiedän, että hän on somevaikuttaja, Kehorauhaa-podcastin juontaja ja nykyään myös Pilates-ohjaaja.

No joo, kirjasta siis.. Kohti kehorauhaa käsittelee ylipainoa, lihavuuden stigmaa, dieettikulttuuria ja Veeran omia kokemuksia maailmassa ja elämässä ylipainoisena naisena. Huomaan, että lihava-sana on itselleni edelleen jotenkin vaikeaa käyttää. Ylipainoinen tuntuu sopivammalta. Ajattelin kuitenkin monesti kirjaa lukiessa, että on hyvä, että Veera käyttää paljon tuota vaikeaa sanaa. Ehkäpä sen soinnille olisi jo aikakin tehdä jotain. Ei kai se kuitenkaan mikään kirosana ole? Samaa kategoriaa kuin "laiha" tai "isokorvainen" tai "pieninenäinen". Näistä varmasti kaikki tuntuu hankalalta hänelle, joka juuri kyseisen ominaisuuden omaa eikä pidä siitä itse. Blogin kirjoittajan korvaan kalskahtaa sekä lihava, että laiha. Kummassakin on itselleni negatiivinen sointi. Korvien tai nenän kokoa kuvaavista sanoista ei herää mitään ajatuksia, koska korvien ja nenän suhteen itselläni ei ole minkäänlaisia epävarmuuksia.

Kirja herätti tosi paljon ajatuksia. Itselläni ei ole moniakaan vastaavia kokemuksia nyt aikuisiällä, mitä Veeralla, jossa ihan tuikituntemattomat ihmiset kommentoivat hänen painoaan tai epäilevät, pystyykö hän siihen tai tähän tai tuohon juttuun lihavuutensa takia. Veera toki lähtee paljon rohkeammin asioihin, joihin itse en koskaan juuri painoni takia lähtisi. Lapsena ja nuorena kiusaaminen oli omalla kohdalla vahvasti läsnä ja kun katson vanhoja valokuvia on vaikea ymmärtää missä se "läski" on, jota koulun pojat aina huutelivat. Itse en sitä omissa lapsuuden ja nuoruuden kuvissa vielä näe. Paino alkoi nousta liikaa vasta vähän myöhemmin, mutta aikuisiällä en juurikaan ole kuullut kommentointia tai kokenut "syrjintää" ylipainon takia. Joku yksittäinen terkkarin säälivällä katseella varustettu "Pitäisköhän sun alkaa harrastaa jotain liikuntaa?" on toki jäänyt mieleen ja omien korvien ulottumattomissa on varmasti montakin kommenttia jaettu, mutta aika rauhassa oon kaiken kaikkiaan saanut olla. Ehkä se suojelee jonkin verran, että teen työkseni mitä teen, liikun paljon ja oon aktiivinen.

Kirjassa käytiin läpi dieettikulttuuria ja sitä, minkälaisessa ympäristössä me nyt aikuiset ollaan kasvettu. 80- ja 90-luvulla piti olla laiha melkein hinnalla millä hyvänsä. Lehdet ja telkkari suolsi silloin dieettiohjetta toisensa perään ja ihannoi superlaihoja supermalleja. Hyvästä kunnosta tai lihasmassasta ei oo jäänyt mieleen, että olisi silloin ikinä puhuttu. Paremman voinnin takia ei toimenpiteitä tehty, ainoastaan ulkonäön. Itselleni mieleen tuli ensimmäiset lahdutuskuurit alakouluikäisenä. Alakouluikäisenä! Silloin keksin ensimmäistä kertaa, että on tarve laihduttaa. Dieetit jatkui siitä about kolmen vuosikymmenen verran. Ei rasvaa. Ei ruokaa kuuden jälkeen. Ei herkkuja. Ei leipää. Ei hiilihydraatteja. Överit. Vajarit. Täyskiellot. Herkkupäivät. Jumppaa. Jumppaa. Lenkkiä. Jumppaa.

Kun Veera kävi läpi kirjassa omia dieettikokeiluja ja haasteita painonhallinnassa, tuntui välillä siltä, että hän vähän kuin selittelee miksi on lihava. Uskon tuon tunteen johtuvan siitä, että monet meistä ylipainoisista ovat tottuneet sättimään itseään siitä, että kaikki haasteet ovat tekosyitä ja jos vain ottaisimme itseämme niskasta kiinni, odottelisi normaalipaino nurkan takana. Piti oikein hiljentää omat ajatukset ja pysähtyä ymmärtämään, että tässä kirjassa nimenomaan puhutaan näistä asioista, koska tämä kirja on kirjoitettu siitä syystä, että näistä asioista puhutaan. Ei olisi tätä kirjaa jos ei näitä "tekosyitä" eli varmasti oikeammin sanottuna lihavuuteen johtaneita valideja syitä tuotaisi esille. Oma ajatusmaailma taitaisi saada muuttua tässä(kin) kohdassa vähän terveemmäksi.

Veeran tarinassa on monia yhtymäkohtia tämän blogin kirjoittajan elämän kanssa. On myös monia asioita, jotka on menneet meillä eri tavalla ja asioita, joista oon eri mieltä. Samaa mieltä Veeran kanssa olen ehdottomasti siitä, että lihavien syyllistäminen on turhaa. "Me maksetaan sun lihavuus meidän verorahoilla." Epäilen hyvin vahvasti, että kaikista Suomen lihavista ihmisistä aika pieni prosentti haluaa olla lihava eikä tee mitään asian eteen. Suuri osa tekee jotain lähes koko ajan. Suuri osa tekee niin saakelisti jotain koko ajan. Ylipaino ja lihavuus ei ole kuitenkaan korjattavissa pelkästään iänikuisella "Syö vähemmän, kuin kulutat"-ohjeella. Se on nähty jo monen monta kertaa.

Suurimmalla osalla ylipainoisista ihmisistä ei ole oikeita työkaluja hallita omaa painoaan tai pudottaa sitä pysyvästi. Suurin osa alan palveluntarjoajista taas tarjoaa niin kovin yksinkertaistettua "apua" painonpudotukseen, että useimmiten se vie vain suurempiin ongelmiin. Painonhallinnan fysiologiset ja psykologiset syyt sekä tekijät on niin monimuotoiset, että niihin ei pääse ihan helposti käsiksi. Vaikka tuo yksinkertainen ohjehan onkin tottakai homman perusta, on se kuitenkin vähän sama, kuin antaisi masentuneelle ohjeeksi: "Nyt vaan piristyt etkä masistele!" tai riippuvaiselle "Nyt vaan lopetat sen röökin/viinan/huumeet. Ne tekee pahaa sulle!" Kun kokemus- ja tutkimustieto näistä aiheista lisääntyy, käy koko ajan selvemmäksi kuinka vaikeista ja monimutkaisista asioista on kyse.

Kun Veera kirjoitti kokemuksistaan liikunnan aloittamisesta useamman kerran ja useissa eri paikoissa, tuli tälle kirjoittajalle pieni epäusko, että noinko se nyt on voinut oikeasti olla vaikeaa ihan aina… että ainako vastaanotto kuntokeskuksissakin on ollut noin nuiva. Sitten jouduin taas hiljentää omia aivojani ja ymmärtää, että ihminen on tosi herkkänä, kun lähtee omalta mukavuusalueeltaan niin kauas ulos ja kokee asioita tietyllä tavalla. Ja sen tiedän kyllä itsekin, että on harmillisen yleistä, että huonokuntoiselle annetaan aivan liian haastavia ohjelmia ja lihavan kehon mittasuhteita sekä rajoitteita ei helpostikaan ymmärretä. Treenin ensimmäinen aloitus on tosi tosi herkkä tilanne, oli aloittaja sitten ylipainoinen tai ei. Siinä voi mennä monta juttua pieleen. Pitää olla aikamoista mielen lujuutta ja rohkeutta yrittää uudelleen jos takana on huonoja kokemuksia.

Jossain kohdassa kirjaa Veera yleisti kaikki valmentajat ja ohjaajat samaan nippuun, varsinkin ulkoisen olemuksen perusteella. Siinä kohdassa teki mieli puolustaa omia työkamuja.. että ei tämäkään ammattikunta mitään nukkeja tai klooneja toisistaan ole, vaan oikeita, keskenään erilaisia ihmisiä omine (keho)murheineen ja -iloineen. Ja meillä ei muuten valmentajat myykään koskaan pikadieettejä tai nopeita ratkaisuja, vaan LYKKEllä mennään aina kehorauha edellä kokonaisvaltainen ja pitkäaikainen hyvinvointi sekä terveys tähtäimessä.

Teki myös mieli huutaa ääneen, että kyllä täällä on yksi, joka on vuosia ja vuosia sinnitellyt tässä duunissa "vääränlaisena" ja "väärän kokokoisena" ja on päässyt näin pitkälle. Ja oikeasti tiedän, että en oo ollenkaan ainut. Luulen, että me isommat vain ollaan totuttu pitämään vähän matalaa profiilia. Itsekin pysyn mielummin omissa ympyröissäni vähän hissukseen, koska siellä tiedän, että ei tarvitse enää todistella. Siellä porukka jo tietää, että osaan ja tulee tunneille vuodesta toiseen. "Pieni on kaunista" on kuitenkin tämänkin blogin kirjoittajalle iskostunut niin tiukkaan, että aivan ahdistun, kun mister A:n mielestä kaikkea pitäisi olla aina niin paljon ja kaikki pitäisi olla suurta. Itse haluan jopa pienen auton, koska pitäähän aina olla mielummin vähän pienempi. Miten urpoa!!

Onneksi ihan kaikki ei oo itsensä pienentämiseen alistuneet ja somessakin näkee nykyään monen kokoisia valmentajia sekä ohjaajia. Kommentointi on toki aikamoisen hurjaa ja pistää miettimään, kuinka sitä kestää päivästä toiseen. Toisaalta, nousenhan itsekin joka viikko useamman kerran lavalle ihmisten eteen varmana siitä, että oon oikessa paikassa. Nämä(kin) on kyllä tosi monisyisiä juttuja. Aina välillä hiipii mieleen toive siitä, että olisinpa ulkoisesti enemmän sellainen, kuin ryhmäliikuntaohjaajan oletetaan olevan. Tiedän, että osalle asiakkaista se on just se paras juttu, että en ole. Se on kuitenkin välillä itselle raskasta ja joskus silloin tällöin mietin, onko juuri mun pakko olla se kiintiöerilainen. Oikeasti, en usko, että se on suurimmalle osalle asiakkaista enää yhtään mikään juttu, koska ovat käyneet tunneilla vuosia. Ja oikeasti, eniten toivon, että voin omalta osaltani auttaa siihen, että yleiset käsitykset muuttuu -> Liikuntapaikat ja kuntosalit on todellakin tehty kaikille ja niissä jokainen saa tehdä omaa omantasoista treeniään. Nykyään jopa treenivaatevalmistajat ovat vihdoin alkaneet ymmärtää, että isoja kokoja todellakin tarvitaan ja niissähän on markkinaa vaikka kuinka paljon.

Harmistuin kirjan lopussa, kun Veera otti puheeksi Ozempicin ja kertoi käyttävänsä sitä lihavuuden hoitoon. Olisin jotenkin toivonut, että hän olisi löytänyt toisen tien. Vaikka asia ei tämän blogin kirjoittajalle mitenkään kuulukaan. Siitä en kuitenkaan ole vielä Veeran kanssa samaa mieltä, että lihavuus ratkaistaan lääkehoidolla. Lihavuuslääkkeiden käytön yhteydessä ilmeisesti korostetaan terveitä elintapoja, mutta itse (aina yhtä lääkevastaisena) pelkään, että lääkehoidolla sekoitetaan jo valmiiksi epäterve ruokasuhde ja -tavat entisestään. Veera puhuu kirjassaan intuitiivisesta syömisestä ja sen osaamisen tärkeydestä. Intuitio ei kuitenkaan kerro oikeita asioita jos ruokasuhde on vuosia ollut vääristynyt ja epäilen, voiko lääkehoito korjata sitä kuntoon. Veera toki kärsi ahmimishäiriöstä ja saattaa hyvin olla, että siihen ainut apu on lääkehoito. Ahmimishäiriöstä, anoreksiasta, bulimiasta tai ortoreksiasta ei itselläni ole kokemuksia enkä missään nimessä osaa sanoa miten em. syömishäiriöt käyttäytyy tai mikä niihin on paras hoitomuoto. 

Omasta mielestäni on eri asia syödä Ozempicia nimenomaan diabetekseen, johon se on ilmeisesti alunperin kehitetty. En toki asiasta tiedä yhtään mitään ja varaan oikeuden muuttaa mielipiteeni jossain vaiheessa tulevaisuudessa, koska saatanhan olla hyvinkin vanhanaikainen ja väärässä. Nyt olen kuitenkin lihavuuden lääkehoitoa vastaan tällä tiedolla, jonka tällä hetkellä omaan. Ja se tietohan perustuu sitten lähinnä omaan tuntumaan. Olen toki myös lihavuusleikkauksia kohtaan hyvin vastahakoinen, joten voi olla että omissa aivoissani vain asuu joku vastarannan kiiski :D Ajattelen, että yleisesti painonhallinnassa ja -pudotuksessa suurin asia on ruokapelon poistaminen. Ensin pitää oppia syömään oikeaa, kunnollista ruokaa niin, että energiansaanti on kohdillaan. Vain silloin keho on turvassa, kun ravinnon saanti on taattu. Sehän on sitten monimutkaisempi juttu, miten siihen päästään. Toinen tärkein asia on uusien tapojen oppiminen. Painon jojoiluhan johtuu juurikin siitä, että sen pudotus on tehty oppimatta kuitenkaan mitään pysyvää. Pelkään, että juurikin nuo paremmat tavat jää oppimatta leikkauksen tai lääkehoidon yhteydessä.

Kirja herkisti monessa kohtaa. Huomasin yllättäen, että en oo tiennyt kaipaavani vertaistukea tässä asiassa. Tottakai lähipiirissäni on kaikenkokoisia ihmisiä ja jonkin verran vaihdetaan ajatuksia myös painosta, mutta loppupeleissä aika vähän. Aivan kuin olisin kirjaa kuunnellessa ensimmäisen kerran saanut ihan kunnolla keskittyä kuuntelemaan jonkun toisen kokemuksia ja ajatuksia lihavuudesta ja se meni kyllä syvälle ja herätti kai jotain, jota en oo itsessäni pitkään aikaan päästänytkään pinnalle. Veeralla oli myös joitain niin nerokkaita lausahduksia kirjassa, että puhuin niitä itselleni muistiin kävelylenkeillä. Yksi suosikeista on: "Paino voi pudota kestävästi vasta kun keho on turvassa ja kun painosta on turvallista päästää irti. Turva syntyy johdonmukaisuudesta, ravitsemuksesta huolehtimisesta ja luottamuksesta omaa kehoa kohtaan."

En tiedä josko oon nyt  maininnut enemmän niitä asioita, joista en kirjassa pitänyt tai joista en ollut samaa mieltä. Ehkä, mutta lopputulema kuitenkin on, että pidin kirjasta kokonaisuutena tosi paljon ja kuuntelin sitä melkein ahmimalla. Olen erittäin kiitollinen Veeralle, joka uskalsi avata itseään ja suoda meille muille tämän vertaistuen. Mietin jopa jos kuuntelisin kirjan vielä uudelleen jossain kohdassa.

Kehorauha-aate ja siihen liittyvät lieveilmiöt on saaneet ehkä vähän kummallisia muotoja. Osan mielestä ylipainoiset ovat pettureita eivätkä voi puhua kehorauhasta jos kuitenkin tahtovat pudottaa painoaan. Osa taas naureskelee kehorauhan olevan lihavien uusi trendi, jolla oikeuttavat ylipainonsa ja haluttomuutensa painonpudotukseen. Itse ajattelen kehorauhan tarkoittavan sitä, että jokainen meistä oppisi tekemään rauhan oman kehonsa kanssa ja hyväksymään sen, vaikka se ei olisikaan juuri sellainen, joka on omasta mielestä täysin optimaalinen.. että ymmärrystä ja rauhaa löytyy omalle keholle silloinkin, kun haluaa muuttaa siinä jotain ja mahdollinen painonpudotus tehdään järkevällä ja keholle oikeasti sopivalla, pysyvällä tavalla. Kehorauhaan kuuluu itselleni myös se, että toisten kehoja ei kommentoida negatiivisella tavalla. 

Omalla kohdallani on matka ollut vuosikymmenien mittainen kehon jatkuvasta rääkkäämisestä sen rauhaan. En tiedä oonko aivan perillä vielä, mutta tärkeitä etappeja on ylitetty. Dieetit on viimeinkin loppuneet ja dieettikulttuurin ote sekä sen syytökset on vihdoin hellittäneet otettaan. Täyskiellot, herkkupäivät, ruualla palkitseminen, ruuan pelkääminen, syömisestä rankaiseminen, laihdutusyritykset liialla liikunnalla ja lepopäivien sivuuttaminen on väistyneet vähitellen järkevämpien tapojen tieltä. Sitä myötä matka kohti normaalimpaa painoa, jonka koen terveyden kannalta hyvin tärkeäksi, on lyhentynyt mukavasti. Uusien tapojen opettelu ei ole helppoa. Jos sanotaan, että ihminen omaksuu uuden tavan muutamassa kuukaudessa, on se kyllä maailman suurin valhe. Tai sitten allekirjoittanut on vain harvinaisen kovapäinen. Kyllä se on omalla kohdalla vienyt ennemminkin vuosia, kuin kuukausia sisäistää uutta ja unohtaa vanhaa ruuan ja sen ympärille liittyvien tapojen suhteen.

Usein huomaan vieläkin, että taistelen itseni kanssa niinä päivinä, kun migreeni vaivaa ja joudun skipata omat treenit. Syytän helposti itseäni laiskaksi ja koen tosi hankalana sanoa mahdolliselle treenikamulle tai perheelle, että tänään ei onnistu. Yritän kuitenkin päästä itsesyytösten yli ja muistaa, että on mun tehtäväni pitää omasta kehosta huolta ja opettaa tytöillekin, että sairaana ei voi treenata. Laiskottaminenhan on sitten ihan eri juttu. Kaiken kaikkiaan rakastan ihan täysillä sitä, että oma suhde liikuntaan on muuttunut aivan täysin, samoin kun Veerallakin. Ennen liikuttiin, että kilot putoaisi. Nyt oon jo useamman vuoden liikkunut, että olisin terve ja että keho pysyisi toimivana. En tiedä kovin montaa parempaa asiaa, kuin pystyvä ja jaksava keho ja liikunnasta onkin tullut miljoona kertaa parempaa, kun oma kehorauha on päässyt valloilleen. Oma suosikki kirjan kaikista lauseista on: "Kun liikunta ei ole keino ansaita omaa arvoa, vaan tapa olla yhteydessä omaan kehoon." 

Huh.. tämän postauksen julkaisu jännittää. Outoa. Jaarittelenhan niin paljon kaikkea muutakin, että mikä tässä nyt on ihmeellistä? Tätä oon lukenut sata kertaa läpi enkä oo silti varma, onko tämä nyt done. En tiedä tuliko se Iisakin kirkkokaan koskaan valmiiksi, vai mentiinkö siinä loppuviimein sillä ajatuksella, että tällä rahalla tuli nyt tämmöstä. No, tällä rahalla tuli nyt tämmöstä, olkaa hyvä!

Kehorauhaa ja ihanaa naistenpäivää!

Sannis

P.S. Kysyin omilta tytöiltä, miksi ihmisen pitää liikkua. Toinen sanoi: "Että tulee hyvä mieli!" ja toinen sanoi "Että pysyy terveenä!" YESSSSS!!!!

Booklover: Aseman nainen

Aseman nainen on Heini Kilpamäen kertomus viisikymppisestä Sarista, joka on yli vuosikymmenen asunut Helsingin rautatieasemalla. Tai ei kai siellä varsinaisesti voi asua, mutta siellä asunnoton Sari useimmiten pitää majaa. Sarin elämän lisäksi kirja käsittelee asunnottomuutta ja siihen liittyviä asioita sekä ilmiöitä yleisellä tasolla. Kirja on myös eräänlainen tietokirja Helsingin rautatieasemasta. 

Pidin kirjasta todella paljon. Sarin elämä ja sen vaiheet oli todella mielenkiintoisia. Sari ei ilmeisesti ole varsinaisesti päihderiippuvainen, mutta jonkinlainen mielenterveyden häiriö hänellä on. Kirjassa Sarin sairaus tulee esiin hyvin pienistä asioista sivulauseissa. Oikeastaan vasta lopussa tälle lukijalle valkeni, että hän on kuitenkin sairaampi, kuin mitä olin ajatellut. Sari vaikuttaa aikamoisen erikoiselta persoonalta; toisaalta vähän ärsyttävän ymmärtämättömältä ja joustamattomalta ja sitten taas toisaalta ystävälliseltä, avuliaalta ja fiksulta. Pakko kai sitä on jollain tavalla vähän erilainen ja erikoinen, erikoisen kovanahkainen ollakin, että kestää kodittoman rankkaa elämää. 

Ei oo tullut koskaan mieleen, että asunnoton kävisi ehkä hotelleissa tai laivoilla. Niin Sari kuitenkin tekee. Hän on Scandicin kanta-asiakasohjelmassa aika korkealla tasolla, koska varaa huoneita niin säännöllisesti. Hän käy hotellissa tai laivalla saunomassa ja pesulla, pesemässä vaatteensa ja lepäämässä. Muun ajan Sari viettää suurimmaksi osaksi steissillä ja sen ympäristössä. Rautatieasema suljetaan muutamaksi tunniksi joka yö ja sen ajan Sari on hereillä ja usein liikkeessä. Nukkumisen hän hoitaa silloin, kun rautatieasema on avoinna.

Asunnottoman arki kiinnostaa ja se on kirjassa kuvattu hyvin. Sen lisäksi kirjassa on mielenkintoisia faktoja vaikka kuinka monenlaisista asioista. Rautatieaseman historia on yllättäen tosi kiinnostavaa ja se kuinka kirjailija kuvaa steissiä vähän kuin miniyhteiskuntana, on aika osuvaa. Jokaisesta käsitellystä aiheesta kirjailija tuo esiin faktoja, jotka vie aikaa Sarin tarinalta, mutta jotka juuri tekevät kirjasta vähän erilaisen. Esim. kun kirjassa kerrotaan, että asunnoton on kylminä öinä vaarassa paleltua, kerrotaan myös mitä paleltuminen tarkoittaa; mitä ihmisen kehossa tapahtuu, kun paleltuminen alkaa ja mitä tapahtuu, kun se etenee. Kirjailija on selkeästi käyttänyt vaikka kuinka paljon aikaa selvittääkseen erilaisia asioita, lukenut monia erilaisia lähteitä ja haastatellut isoa liutaa ihmisiä.

Kirja ei mässäile asunnottomien elämän kauheuksilla eikä oo millään lailla sensaatiohakuinen. Se ennemminkin avaa silmiä monesta asiasta ja monellakin tavalla. Kirja-arvosteluista luin, että osaa lukijoista on häirinnyt, että kirjassa käsitellään niin paljon muutakin, kuin vain Sarin tarinaa. Näin me ollaan erilaisia eikä mielipiteet kohtaa. Ja sehän onkin siistiä, että jokainen tykkää just siitä mistä tykkää. Tälle lukijalle se kaikki muu oli vain plussaa. Ainoastaan ihan lopussa olisin toivonut, että oltaisiin keskitytty vähän enemmän vielä Sariin eikä oltaisi puhuttu niin pitkää pätkää irtolaisuudesta ja muusta siihen liittyvästä. Loppusanoissa palattiin kuitenkin Sariin vielä aika pitkästi.

Huomasin, että olisin toivonut jonkinlaisen päätepisteen kirjalle. Että Sari olisi saanut ja ottanut vastaan asunnon ja elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti katto päänsä päällä. Tai jotain sellaista. Loppua ei kuitenkaan ole, koska sitä eletään koko ajan. Sarin elämä jatkuu, kuten meidän muidenkin. Sari ei sitäpaitsi halua asuntoa enkä usko, että hän ottaa sellaista enää vastaan. Hän kokee olevansa vapaa tällä tavalla.

Aseman nainen oli hyvä. Kannattaa lukea tai kuunnella.

Sannis

Booklover: Kotiapulainen

Varoitus: Pahoja juonipaljastuksia!

Trailerin perusteella tahdoin nähdä Kotiapulainen-elokuvan. En ollut ihan varma, kannattaako vai onko se liian jännittävä. Trailerista ei oikein saanut käsitystä, kuinka jännästä leffasta on kyse. Kirjoittaja ei voi katsoa tai lukea mitään jännittävää ilman, että se seuraa viikkokaupalla mukana ja aiheuttaa kaikenlaista ylivilkkaan mielikuvituksen liikatuotantoa. Näiden mietintöjen takia nappasin ensin kirjan kuunneltavaksi. Ajattelin, että kirjan perusteella tiedän mistä on kyse ja mietin, että kirja on helpompi lopettaa kesken, kuin leffa teatterissa, jos tarve ilmenee.

En tiennyt, että Frieda McFadden ja hänen kirjansa on tällä hetkellä isokin juttu, koska en pyöri lukupiireissä tai esim. kirjasomessa. En myöskään tiennyt, että Kotiapulainen ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Ensimmäisen kirjan kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että en jatka sarjan muihin teoksiin. En, vaikka pidin tästä ensimmäisestä osasta suurimmaksi osaksi tosi paljon. Sen verran kirja meni ihon alle ja mielikuvituskeskukseen, että uskon yhden osan olevan riittävästi tätä laatua. 

Kotiapulainen kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Milliestä, joka saa työpaikan Winchesterin perheessä. Aika nopeasti käy ilmi, että perheessä on jotain pahasti vialla. Äiti Nina on aivan seko, tytär Cecilia maailman ärsyttävin kakara ja isä Andy aivan liian kiltti nössykkä. Kirjassa ei tarkoituksella kerrota kovin aikaisessa vaiheessa, miksi Millie oli vankilassa, joten ihan varmana ei lukija voi pitää Millien(kään) tarkoitusperiä tai sitä, minkälainen hän on luonteeltaan.

Aika nopeasti ainakin tälle lukijalle kävi ilmi, että hommat ei ole sitä miltä niiden halutaan näyttävän. Nina oli liian seko ja Andy liian kiltti. Vähän kömpelöltä tuntui se, että Millien muuttaessa taloon, puutarhuri varoitti häntä vaarasta usempaan otteeseen ja vaikka varoitukset oli erittäin selkeitä, jäi Millie niiden jälkeen vähän kevyesti pohtimaan, että hmm.. mitäköhän tuo nyt tarkoitti.. mahdankohan olla jonkinlaisessa vaarassa. Niin, mahdatkohan nyt tosiaan olla? No, pitää muistaa, että fiktiotahan tämä kirja on eikä tarvikaan olla ihan just sellainen, mitä voisi oikeasti tapahtua. Vähemmän kömpelösti, mutta silti niin, että hienovaraiset merkit oli luettavissa, kirjoitettiin Ninan menneisyyden teoista sellaiseen tyyliin, että arvelin jo aika aikaisessa vaiheessa jutun olevan tekaistu. Jossain vaiheessa aloin myös arvella, että ehkä Andy on pahis. Toivoin toki, että ei olisi. Lopputulema oli niin karsea, että sellaista en osannut kyllä mitenkään odottaa. 

Kaikki Ninan elämän tapahtumat tuntui tottakai ihan hirveiltä. Melkein jo liian. Silti (ja siksi) en meinannut sulattaa sitä, että hän oli valmis asettamaan jonkun toisen tilalleen. Lopussa helpotti toki, että hän "korvasi" asian. Andyn kuolema ullakolle tuntui niin kammottavalta, että olisin mielelläni jättänyt sen mielikuvan väliin. Se tuli ajatuksiin monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeen ja se herätti myös parina yönä. Vaikka Andy olikin hirviö, ajattelisin ehkä, että noin järkyttävää kohtaloa ei ansaitse edes hirviö, varsinkin kun selvisi miksi hän oli hirviö. Olisin mielummin heittänyt hänet vaikka vankilaan loppuelämäkseen, mutta ymmärrän, että se olisi ollut liian tylsää. Oli kuitenkin jotenkin liikaa, että myös Millie pystyi yhtä kammottaviin tekoihin, kuin Andy. Toki, Millien kohdalla tilanne oli vähän eri.. ehkä tilanne vaan ajautui liian pitkälle hänen miettiessään mitä pitäisi tehdä. Odotan mielenkiinnolla, miten loppu on tehty elokuvassa.. onko Andyn tappaminen Millieltä laskelmoitua vai "vahinko".

Kotiapulainen oli tosi hyvä melkein loppuun saakka. Harmillisesti kuitenkin ihan loppu oli jotenkin tökerö. Aivan harmitti, että loppumetreillä piti mennä vähän metsään, kun sinne asti kirja oli niin hyvä. Tuli sellainen olo, että lukijaa vähän kuin aliarvioitiin. Kirjan tapahtumat oli tottakai muutenkin överejä, mutta lopussa mentiin, aivan kuin vähän huolimattomasti jonkin rajan yli. Arvasin, että Andyn sadistinen luonne oli seurausta hänen itse lapsena saamastaan kohtelusta, mutta silti Andyn hullun äidin viimeiset sanat poikansa oletetulle tappajalle tuntuivat liian typeriltä. Ja miten Millien rangaistus Andylle sattuikin olemaan juuri sama, kuin Andyn lapsena äidiltään saama? Millien suostumus auttaa seuraavaa kotirouvaa ongelmassaan, jolla tietysti avattiin peli jatko-osaa varten, teki koko kirjasta jotenkin "halvemman". Aina harmittaa jos hyvän tarinan loppu ei oo omaan makuun riittävän hyvä.

Toisaalta, en oo ihan varma odotanko elokuvan näkemistä. Pelkään, että se on kuitenkin vähän liikaa ja vilkuilen olkani yli seuraavat viikot. Joka tapauksessa, aion mennä katsomaan sen heti, kun se tulee teattereihin.

**

Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä epävarmempi nyt sitten kuitenkin olen, lähdenkö tätä katsomaan vai en. Haluaisin kyllä, mutta tulen koko ajan vakuuttuneemmaksi siitä, että ehkäpä tällä mielikuvituksella ja yliajattelukyvyllä ei kannata. Kirjoittaja on nyt pelkästään tätä postaustakin pyöritellyt tässä useamman päivän eestaas enkä saa sitä eli tätä jäsenneltyä mitenkään järkevästi. Jos olet lukenut kirjan, saat ehkä kiinni, mitä yritän sanoa. Jos taas et, ei tästä arvostelusta taida paljoa kostua. No, tehdäänpä nyt niin, että jätetään tämä nyt vain tähän.

Ootko lukenut tai kuunnellut jo Kotiapulaisen?

Sannis

Booklover: JHT - Missio vai mielenrauha

En oo koskaan pitänyt Cheekistä. En tokikaan oo tuntenut tai nähnyt hänestä, kuin pintaa, mutta se mitä oon nähnyt, siitä en pidä. Kirjan lukemisen jälkeen mieleni ei muuttunut. Cheek ON vain pintaa enkä edelleenkään pidä hänestä. Ällöttää hänen tyylinsä kutsua naisia ämmiksi ja ällöttää hänen diiva olemuksensa.

Kirjan luettuani sain mielipiteen Jaresta. Sellaista blogin kirjoittajalla ei vielä koskaan aiemmin ollutkaan. Jaressa on niin paljon enemmän, kuin Cheekissä ja hän on juurikin niin monimutkainen ja monisyinen, kuin me kaikki muutkin ihmiset. Huomaan kirjaa lukiessa, että välillä hän ärsyttää ja välillä oon ihan samaa mieltä kuin hän. Välillä mietin, että onpa fiksu tyyppi toi Jare sitten kuitenkin. Hän on epävarma, kuten me kaikki muutkin ja hän etsii mielenrauhaa, kuten varmasti ainakin melkein kaikki meistä muistakin. Hän ei ole Cheek. Cheek on hänen esittämänsä hahmo. Heissä on jotain samaa ja hyvin paljon eroavaisuuksia.

Missio vai mielenrauha kertoo siitä kuinka Jaren elämässä näitä kahta asiaa ei voinut olla yhtäaikaa ja kuinka missio oli ensin laitettava etusijalle, että sen jälkeen pystyi lopettaa kaiken Cheek-touhun ja keskittyä mielenrauhaan. Cheek oli kuopattava, että Jare pystyi jatkaa elämäänsä. Tätä kirjoittaessa Cheek on tainnut jo tehdä paluun. Kun Cheek aikanaan teki viimeisen keikkansa Lahden mäkimontussa, arvelin, että toi tyyppi on niin riippuvainen feimistä, että hän ei tuu poistuun täältä koskaan Huomaatteko sanaleikin? Oon kyllä taitava hei :D Kun luin kirjan, ajattelin olevani väärässä. Ajattelin, että lopettaminen oli niin tarkkaan suunniteltua ja niin tarpeellista, että ei Cheek enää palaa.

Oikein vähän harmitti, että ensimmäinen arvaus osui oikeaan. Olisin mielelläni nähnyt ja kuullut enemmän Jarea ja jättänyt Cheekin hautaansa. Tosiasia taitaa kuitenkin olla, että ehkä Cheek uppoaa suureen yleisöön Jarea paremmin. Nyt kun tätä kirjoitan alan miettiä, onko tämä comebackikin osa alkuperäistä suunnitelmaa. Jarella oli niin tarkka plääni siitä, kuinka Cheek lähtee, etten ihmettelisi vaikka sama suunnitelma sisältäisi kaikkivoivan Cheekin kuolleista nousemisen. Olisin kuitenkin toivonut, että Jare olisi tosiaan saavuttanut sen tavoittelemansa mielenrauhan siinä määrin ettei olisi tarvinnut enää Cheekiä.

Kirja on yllättävän kuunneltava ja se herättää monenlaisia ajatuksia. Se kertoo Jaresta ja Cheekistä paljon, mutta se saa myös miettimään omaa elämää. Omaa missiota ja omaa mielenrauhaa. Kirjassa on toistoa ja monia juttuja jankataan vähän tuhan monta kertaa, mutta sen pystyy antaa anteeksi, kun aihe on muuten ihan mielenkiintoinen. Jare itse kirjan lukijana on erittäin hyvä valinta. Se kuinka hän lukiessaan naurahtelee tietyissä kohdissa, tuo esille hänen kykyään itseironiaan ja saa hänet tuntumaan jotenkin inhimillisemmältä. Toki, en ihan kokonaan poissulje sitä, että naurahduksien paikat on laskelmoitu ja sovitettu juuri oikeaan paikkaan lukijan sympatiaa varten. 

Blogin kirjoittaja on aina ollut kirjoitetun sanan suuri fani. Joku yksittäinen lause tai lausahdus tuntuu aina silloin tällöin niin nerokkaalta, niin voimakkaalta ja uppoaa niin syvälle, etten oikein tiedä mitä sillä tekisin. Löysin tämän kirjan alusta, noin puolen minuutin kohdalta yhden sellaisen -> 

”Ne eivät ole universaaleja totuuksia tai välttämättä juuri sinulle soveltuvia. Ne ovat minun totuuksiani ja on hyvä pitää mielessä, että saatan olla väärässä.”

Nämä lauseet soi mun päässäni monta päivää sen jälkeen, kun olin ne lukenut. Varsinkin "on hyvä pitää mielessä, että saatan olla väärässä". Onkin tosiaan erittäin hyvä pitää mielessä, että suurin osa siitä mitä me luetaan, on jonkun oma totuus. Ja onkin tosiaan ihan saakelin hyvä pitää mielessä, että se joku saattaa myös olla väärässä. Jonkun muun totuus on erilainen, kuin jonkun toisen ja that's it. Jotenkin helppoa ja helpottavaa, vai mitä?

Sannis

P.S. Viimeinen dinosaurus on ostanut vihdoin langattomat kuulokkeet. Kehitys kehittyy kuulkaa. Black friday ja johdon tarttuminen pyörän eri osiin about seitsemän miljoonaa kertaa made me do it!

Booklover ja Leffakriitikko: Ainoastaan sinä (Regretting you)

Kuuntelin Colleen Hooverin Ainoastaan sinä-kirjan joitakin viikkoja (vai kuukausia?) sitten. Colleen Hoover ei oo blogin kirjoittajalle tuttu muuten, kuin Se päättyy meihin-leffasta. Sitä kirjaa en saanut kuunneltua, vaikka kahteen otteeseen yritin. Oli liikaa, että olin nähnyt leffan ensin.

Kuustoistavee nyrpisteli vähän mutsilleen nenää, kun kerroin mitä kuuntelen ja mitä oon menossa elokuviin katsomaan. Colleen Hoover on kuulemma  vähätellyt poikansa tekoja, joka on ilmeisesti ahdistellut ja/tai ollut väkivaltainen naisia kohtaan ja siitä syystä häntä ei kannattaisi tukea. Ihan mukava huomata, että tällainen asia herättää tunteita ja kuustoistavee kokee, että haluaa tehdä jotain asian hyväksi, jota pitää tärkeänä. Kirjoittaja itse tuli siihen tulokseen, että ei jaksa nyt tässä kohdassa ottaa kantaa, vaikka varmaan pitäisikin. Lähdin siis leffaan saamastani tiedosta huolimatta.

Ainoastaan sinä kertoo vuorotellen äidistä, Morganista ja tyttärestä, Clarasta. Morganin aviomies ja sisko kuolevat auto-onnettomuudessa ja selviää, että heillä on ollut suhde jo vuosia. Siskon aviomies Jonah taas on ollut rakastunut Morganiin jo kouluaikoina ja kirjan edetessä Morgan ymmärtää, että tunne on molemminpuolinen. Clara syyttää itseään isänsä ja tätinsä kuolemasta, on turhautunut äitiinsä ja aloittaa suhteen pojan kanssa, jota on silmäillyt jo pitkään.

Kirja oli aivan hyvä. Ehkä vähän turhan pitkä, mutta aivan hyvä. Siinä ärsyttää välillä Morganin saamattomuus ja nynnyys ja Claran kakaramaisuus. Välillä kirjoittaja myös mietti, että mitä jos homma ei päätykään niin kuin toivoisi. Täydellistä kuitenkin on, että loppuratkaisu on juuri se, mikä sen pitääkin olla. Vähän nauratti, kun jossain arvostelussa kirjoitettiin, että teos on yllätyksellinen. Mielestäni siinä ei yllätyksiä ole oikeastaan yhtään ja siksi se tuntuukin tälle lukijalle mukavan turvalliselta.

Leffa meni kuin pikakelauksella verrattuna kirjaan. Niinhän se menee.. elokuvissa aika on niin rajallinen. Vähän olin, että: "Jaahas, no nyt noi kuoli.. joo okei, nyt toi jätti ton vauvan tonne.. Ai okei, nyt se jo tulikin hakemaan vauvansa.. aa, tässä kohdassa noi alkoikin jo seurustella.." En ihan ehtinyt tuoda riittävästi tunteita mukaan moneenkaan juttuun. Leffa oli kuitenkin aivan katsottava. Monessa kohdassa porukka nauroi teatterissa ääneen ja siinä tosiaan olikin ihan hauskoja kohtia. Päähenkilöiden näytteleminen ei ihan täysin uponnut tähän katsojaan. Homma tuntui vähän nimenomaan näyttelemiseltä ja itse olisin toivonut enemmän aidon tunteen tuntua. Luulen, että just näissä jutuissa fiilis olisi ollut erilainen jos en olisi lukenut kirjaa ensin.

Vähän hassulta tuntui se, että Morganin sisko ja Jonah seurustelivat yhden kuukauden nuorena ja sen jälkeen Jonah häipyi melkein pariksikymmeneksi vuodeksi ja tuon yhden kuukauden perusteella Jonah on rakastanut Morgania siitä lähtien. Jonah jäi muutenkin elokuvassa vähän kylmäksi. Kirjassa ehkä ymmärsi paremmin, miksi hän on niin ihana. Muutaman minuutin enemmän olisi voinut käyttää Morganin ja Jonahin kouluaikoihin, että olisi paremmin ymmärtänyt kuinka vahva side heillä syntyi jo nuorena. Olisin hyvin jaksanut katsoa tätä leffaa kymmenen tai vaikka kaksikymmentä minuuttiakin kauemmin. Hahmoista myös pappa olisi kaivannut muutaman minuutin lisää ruutuaikaa. Kirjassa hän on niin terävä ja hauska, ihana hahmo. Leffassa taas hänelle ei ole annettu ollenkaan niin paljon nasevuutta, kuin olisi pitänyt.

Pidin tässä rainassa kuten myös Se päättyy meihin-leffassa elokuvan ulkoasusta. Perheen talo oli ihana.. 70-luvun (?) tyyliä ja tosi kivaa vaihtelua moniin muihin lavastetaloihin. Paikat ja elokuvan värit oli kauniita ja leffaa oli mukava katsella. Tunsin kuitenkin aivan luissa ja ytimissä saakka sen, etten yhtäkkiä enää samaistukaan perheen tyttäreen, vaan äitiin ja vähän mietin koko leffan ajan, että mitähänhittoonyttaas?! Tuntui hyvin hämärältä, että elokuvan mutsin nuoruuden kohtaukset oli vuodelta 2007, kun eikös ne mutsien nuoruushommat oo aina about 70- tai ihan maksimissaan 80-luvun alusta? Elokuvaa ennen näytettiin traileri, jossa Amanda Seyfried esitti yhtäkkiä selkeästi keski-ikäistä talon rouvaa. Öööö..Hänhän on Mamma Mia-tytär eikä rouva, joka palkkaa kotiapulaisia. Että don’t get me wrong.. vanheneminen sopii allekirjoittaneelle ihan hyvin (tai on ainakin tähän asti sopinut), mutta milloin tämmönen hommeli, joku omituinen aikajatkumon vääristymä tapahtui?

Semmosta. Kadotin jo vähän punaisen ja muunkin väriset langat. Lopputulema: Ei mitään maailmaa syleilevää upeutta, mutta aivan luettavaa ja katsottavaa. Ootteko samaa mieltä?

Sannis

Booklover: Samuli - Pimeydestä valoon

Samuli - Pimeydestä valoon oli aivan kuunneltava kirja. Ei siinä taida mitään niin erilaista olla, kuin muidenkaan alkoholistijulkkisten tarinassa, mutta ihmisten kohtalot kiinnostaa aina ja varsinkin siinä tapauksessa, kun loppu on onnellinen. Eihän se Samulin tarina loppu vielä oo, mutta kirjalla on onnellinen päätös. Ja siis onhan tässä tarinassa tosi ihmeellistä ja huikean siistiä se, että Samuli on pysynyt selvänä jo vuosia.

Kirjan on kirjoittanut Samulin ystävä, ortodoksipappi Johannes Lahtela. Ihan kivasti siinä tulee mukaan Johanneksen omia kokemuksia ja aivan sopivalla tavalla ne nivoutuu yhteen Samulin kokemusten kanssa. Uskon asioita tuodaan kirjan loppupuolella mukaan ehkä vähän enemmän, kuin mitä tämä lukija olisi tarvinnut, mutta ilmeisesti usko on Samulille nykyään tosi tärkeää ja siinä mielessähän sen tuominen kirjaan on luonnollista.

Pidin Samulista nuorempana. Kuuntelin Pienestä Kii-levyä (eli c-kasettia) hullun paljon ja rakastin Paratiisilinnut- sekä Maailmain-biisejä. Rakastan niitä vieläkin. Tätä kirjoittaessa kaivoin levyn biisilistan esiin ja kuuntelin useamman ensimmäistä kertaa vuosien ja vuosien jälkeen. Hillitön sunnuntai, Vieraat saapuu, Yön jälkeen, Me rakkaudesta lauletaan. Tuli aivan itkua silmään ja aivan kuin olisin tuntenut vähän jotain mitä tunsin silloin 90-luvun alussa. Osa biiseistä kuulostaa jotenkin aivan erilaisilta, kuin mikään muu. Ei ihme, että upposi silloin (ja nyt) niin kovaa.

Myöhemmin en oo digannut Samulia kovin paljoa. Joku biisi on kolahtanut, esim. Levottomien tunnari, mutta ennemminkin oon vähän ihmetellyt jättisuosiota. Viime vuosien rauhalliset hönkäilyhenkiset biisit ei oo olleet tämän blogin kirjoittajan juttu. En oo osannut niissä nähdä Samulin laulutaituruutta tai kokenut, että hänen tulkintansa olisi millään tavalla erikoinen. Loiriinhan Samulia on usein verrattu ja Samulin tavoin Veskun suosio laulajana jää allekirjoittaneelle mysteeriksi.

Samulin leffarooleista useampi on ollut ällöttävä ja vaikka (tai ehkä juuri siitä syystä) Samuli on ne taitavasti näytellyt, oon ehkä yhdistänyt roolihahmon ällöttävyyden Samuliin. Oon myös usein ääneenkin ihmetellyt, olisko mitenkään mahdollista, että Samuli Edelmann tekisi elokuvan, jossa sillä pysyisi vaatteet päällä :D Vintiöthän oli aivan paras. Olin nuorempana täysin sketsiohjelmafani ja Vintiöt oli kyllä sairaan hyvä. Siinä taisi kyllä toki Kari Hietala liidata hommaa hauskimpana tyyppinä.

Kirjassa yllätti ja ihmetytti se, kuinka pohjalla Samuli on ollut. Tottakai jossain kohdassa.. ehkä vuosituhannen taitteessa (?) huomasi kotisohvalle saakka, että nyt ei mene kaverilla hyvin. Painoa alkoi tulla ja joitain lehtijuttujakin joistain sekoiluista aikanaan lueskelin. En kuitenkaan olisi koskaan arvannut millä mallilla tähden elämä ja riippuvuus on oikeasti ollut ja jo uran aika alkuvaiheilla ja nousukiidossa. Uskomatonta on, miten Samuli on kuitenkin ilmeisesti suhteellisen hyvin pystynyt hoitaa suurimman osan duuneistaan ja kuinka hänelle on niitä kuitenkin koko ajan tarjottu,

Riippuvuussairaudet on aina olleet itselleni pelottavia. Niissä järkyttävintä on se, kuinka ihminen muuttuu aivan toiseksi ja se, kuinka riippuvuuden kohde määrää elämässä kaiken. Ja tottakai se, että useinhan ne johtaa kuolemaan. Samulin tarinaa lukiessa, mietin monta kertaa, minkälaista elämä alkoholistin kanssa voi olla. Myös muita mietinnän aiheita kirja antoi. Samuli ajatteli aina, että kun saavuttaa vielä yhden etapin ja tai onnistuu vielä jossain tietyssä jutussa, koko elämän vaivannut ahdistus poistuu ja hän tulee onnelliseksi. Yksi kerrallaan urahaaveet täyttyi ja saavutukset tavoitettiin, mutta se ei poistanut ahdistusta. Tätä juttua mietin paljon.. on varmaan aika yleistä, että me ajatellaan sisäisen olon muuttuvan, kun vain saadaan kaikki ulkoiset kuviot kohdilleen. Harvoin se niin taitaa kuitenkaan olla. Sisäistä rauhaa taitaa olla mahdotonta saavuttaa ulkoisten asioiden perusteella.

Ihan uutena juttuna itselle tuli kuvaus alkoholistin raitistumisen jälkeisestä ajasta. Kirjassa puhuttiin siitä, kuinka kaikki olettaa, että raitistumisen jälkeen kaikki on hyvin ja niinhän sitä on itsekin olettanut. Nyt kuitenkin tiedän enemmän. Raitistumisen jälkeen astuu kuvioon ihan uudet haasteet eikä ne haasteet ollenkaan ole kaikki pelkästään viinanhimojen kanssa taistelua. Sen jälkeen pitääkin oppia kestämään ja tuntemaan omaa itseään, pitää oppia ottamaan lähellä olevat ihmiset huomioon ja pitää opetella elämään ihan toisenlaista elämää. Pitää opetella kohtuutta ihan kaikilla alueilla.

Ennen kirjan lukemista en pitänyt Samulia erityisen mukavana tyyppinä. Jostain syystä fiilis oli, että hän on ehkä hitusen ärsyttävä. Luettuani kirjan, allekirjoitan mielipiteeni edelleen. Sympatiat tottakai heräsi ja oon erittäin onnellinen hänen puolestaan siitä, minkälaisen käänteen elämä on tehnyt sen jälkeen kun alkoholi jäi. Sain kuitenkin kirjasta sellaisen fiiliksen, että tähden perusluonne ilman aktiivista riippuvuuttakin on aika itsekäs. Sehän toki voi olla starojen perusluonteenpiirre. Tai ehkä julkisuus muuttaa sellaiseksi. Se, että Samuli ei oo voinut olla lapsilleen kunnolla läsnä vaikuttaa kyllä omaan mielipiteeseen myös. Tietyllä tavalla ymmärrän, että alkoholihan tottakai estää kaiken normaalin elämän, mutta kuitenkin jotenkin (varmaan vähän lapsellisesti) koen, että rakkaus lapsiin olisi pitänyt olla sairautta vahvempi. Ja mistäpäs sitä tietää… ehkä juuri se olikin loppuviimein se, joka sai Samulin laittamaan korkin kiinni, mutta kirjassa se ei ainakaan ilmene. Ehkä tänä päivänä, kun toipumista on takana jo vuosia, on rosotkin luonteessa hieman tasoittuneet. Kirjassa kyllä kerrottiin myös Samulin hyvistä puolista, joita on paljon.

Nyt kun lueskelin arvosteluja kirjasta, törmäsin tottakai Samulin kuviin netissä ja voi miten tutulta tähti näyttääkään. Oon huomannut saman fiiliksen vallitsevan esim. Tom Hanksin tai Gary Barlown kohdalla. Nämä julkkikset on itselle ihan vieraita, mutta olivat niitä ensimmäisiä tähtiä, joita nuorena alettiin seurata ja sitä myötä tuntuu nyt, kuin olisivat tuttuja vuosien takaa. 

Samulin kirja oli kyllä aivan hyvä.

Sannis

Booklover + Leffakriitikko: You

Sarja (ensimmäinen kausi): 

You oli niin hyvä. Olin ihan koukussa ja mietin, etten oo pitkään aikaan katsonut mitään näin hyvää. Vähän toki ällötti osa kohtauksista, mutta Joen hahmo oli niin nerokas, etten meinannut pysyä nahoissani. Miten voi olla, että tyyppi on umpihullu ja kuitenkin katsoja on ihan täysin hänen puolellaan? Toki Joen kannattaminen vähän himmeni sarjan edetessä, mutta jotenkin oli kuitenkin tosi vaikea päästää irti siitä, että ehkä ehkä ehkä Joe olisi kuitenkin hyvä tyyppi. Vaikka kaikki todisteet on suoraan kasvojen edessä, että eipä ole, niin silti aivot vääntyy ihan solmuun, kun miettii, mitä jos kuitenkin. Käsittämättömän taidokasta teeveetyötä. Ehkä You ei oo kaikkien kuppi teetä, mutta kirjoittajaan taisi upota just täysin niin, kuin oli tarkoitettukin.

Beck oli ärsyttävä alusta lähtien ja mietin monta kertaa, mikä hänessä on niin mahtavaa, että Joe on valinnut juuri hänet. Toki tommonen tyyppi valitsisikin varmasti oikeastikin just naisen, joka on vähän sekaisin omassa elämässään. Silti, monessa kohdassa kävi Joeta vähän sääliksi, kun Beck sääti sitä sun tätä. Ja jep.. kuulin tämän lauseen oikein hyvin omassa päässäni. Että oliko se nyt kuitenkaan Beck, joka sääti eniten?

Sarjan lopusta en erityisesti pitänyt. Jostain syystä vielä siinäkin kohdassa toivoin, että homma olisi päättynyt onnellisesti. Miten se olisi edes voinut? Silti sitä toivoin. Toki, eihän se olisi antanut mahdollisuutta lisäkausiin, mutta silti. Aika jännä, koska oikeassa elämässä oon ensimmäisenä katkaisemassa suhteen kuin suhteen, kun näen red flageja. Joessa oli ilmeisesti jotain hyvin hyvin erityistä. :D  

Sarja (jatkokaudet):

Toinen kausi oli kuivempi, kolmas vielä kuivempi, neljäs jo niin, että piti ihan väkisin katsoa läpi. Vitonen aikamoisen pönttö. You:n viehätys perustui kyllä ihan täysin siihen tunteeseen, minkä Joe herätti ekalla kaudella ja muu sarja oli turhaa roskaa.

Kirja (käsittelee sarjan ekan kauden tapahtumat):

Tämän blogin kirjoittajalle toimii aina vähän huonosti kirjat, jotka on ensin nähnyt ruudulta. Ehkä siksi, että kirjassa pitäisi olla mielikuvitukselle tilaa ja sitähän ei ole, kun hahmoilla on kasvot ja paikoilla ääriviivat jo valmiiksi. Kun kuuntelin kirjan, oli sarjan katsomisesta jo pitkä aika ja moni juttu oli häipynyt muistin syövereistä. Mietin monta kertaa, oliko joku tietty juttu näin sarjassakin ja monen asian kohdalla olin, että: "Niin joo, täähän meni näin."

Kirjassa Joe on mulkku. Kirjasta puuttuu kokonaan sarjan nerokkuus, jossa Joesta tehtiin hahmo, jonka puolia katsoja huomaa pitävänsä, vaikka kaveri on ihan pimeä. Sehän on nimenomaan sarjan paras osuus ja kantava voima. Sen puuttuessa, on kuuntelukokemus paljon nuivempi, kuin sarjan ekan kauden parissa vietetyt hetket. Sarjan Paco-kuvio puuttuu kirjasta kokonaan ja koska näin sarjan ensin, tunnen, että se olisi kuulunut mukaan. Toisaalta, kirjan asshole-Joe ei olisikaan naapurin pikkupojasta piitannut mitään. Sarjassa se tuotiin kai mukaan tuomaan Joen hahmoon inhimillisyyttä ja lisäämään katsojan kiintymystä häneen. Onnistui hyvin.

Beck on hyvin samanlainen sekä kirjassa, että sarjassa. Ei mikään kaikista miellyttävin nainen. Vähän ärsyttävä. Kirjassa ehkä vielä ärsyttävämpi, kuin sarjassa, koska kirja venkslaa joka käännettä ja mielenmuutosta miljoona kertaa aivan liiallisuuteen saakka. Kirjan puoleen väliin asti odotin koko ajan, että Joen ja Beckin suhde siirtyy seuraavalle tasolle. Ei kai se näin hitsin kauaa kestänyt?

Kirjan loppu tuntui liialliselta. Joen ja Beckin taistelu ja Joen mielenliikkeiden eestaasveivaaminen oli jotenkin ihan too much. En ehkä osannut arvostaa loppua tarpeeksi, koska olin jo pitkään kuunnellut kirjaa sillä fiiliksellä, että äkkiä nyt vaan, niin saadaan tämä valmiiksi. Kaiken kaikkiaan loppupuolisko oli kuitenkin parempi, kuin alkupuolisko. En tiedä mikä olisi ollut mielipide jos en olisi nähyt sarjaa ensin.

Kirjan tekstissä on ärsyttävä Ja..ja..ja..ja - tyyli. Tiedättekö sellainen, jossa laitetaan viisi lausetta peräkkäin ja kaikki alkaa "Ja"-sanalla? Ymmärrän mitä sillä haetaan ja usein se onkin ihan mieleinen systeemi, mutta jotenkin ei kuitenkaan nyt toimi. Kuunnellusta tekstistä on myös välillä vaikea saada selvää, kenen repliikistä on milloinkin kyse. Aina ei tiedä sanotaako jonkun nimi siksi, että kyseinen henkilö sanoo jotain, vai mainitaanko nimi jostain muusta syystä. Joen karski kielenkäyttö taas toimii hyvin. Outoa kyllä, koska en yleensä pidä jos joku käyttää tosi karkeaa kieltä. Tässä se jostain syystä meni täydestä.

Sarja (ensimmäinen kausi): 

Katsoin sarjan ekan kauden uudelleen kirjan kuuntelun jälkeen ja jep...Kirja pilasi sarjan. Mietin koko ajan, että oliko tämä nyt se kuvio vai tämä kuvio ja montakos kertaa se Beck nyt heivasikaan Joen kirjassa versus sarjassa. Joe vaikutti nyt ällöltä, kun ekalla katselukerralla hän oli jollain sakealla tavalla aika kuuma. Toki, voi olla, että ilman kirjaakin toinen katselukerta olisi tuonut nämä fiilikset, koska sarjan uutuudenviehätys oli poissa. Paco-kuvionkin näin nyt uusin silmin ja olin harmissani, että sarjassa annettiin Pacon nähdä, kun Joe tappaa tyypin. Sitä en ollut muistanut ekalta katselukerralta. 

Sarjan toisesta katselukerrasta on nyt muutama viikko ja kysyin eilen mister A:lta, että katsottiinko me se loppuun? Miten voi olla etten muista? Jaksot tuntui tokalla kerralla jotenkin niin erilaisilta ja menin vähän sillä fiiliksellä, kuin kirjassakin; "Katotaan tää nyt alta pois". Nekin kohdat, jotka oli ekalla kerralla tosi hot, oli nyt vaan, että jaahas.. semmonen homma. 

Lopputulema: Eka kausi sarjasta oli ekalla kerralla superhyvä. Kaikki muu aikamoista ajanhukkaa.

Sannis