Booklover ja Leffakriitikko: Ainoastaan sinä

Kuuntelin Colleen Hooverin Ainoastaan sinä-kirjan joitakin viikkoja (vai kuukausia?) sitten. Colleen Hoover ei oo blogin kirjoittajalle tuttu muuten, kuin Se päättyy meihin-leffasta. Sitä kirjaa en saanut kuunneltua, vaikka kahteen otteeseen yritin. Oli liikaa, että olin nähnyt leffan ensin.

Kuustoistavee nyrpisteli vähän mutsilleen nenää, kun kerroin mitä kuuntelen ja mitä oon menossa elokuviin katsomaan. Colleen Hoover on kuulemma  vähätellyt poikansa tekoja, joka on ilmeisesti ahdistellut ja/tai ollut väkivaltainen naisia kohtaan ja siitä syystä häntä ei kannattaisi tukea. Ihan mukava huomata, että tällainen asia herättää tunteita ja kuustoistavee kokee, että haluaa tehdä jotain asian hyväksi, jota pitää tärkeänä. Kirjoittaja itse tuli siihen tulokseen, että ei jaksa nyt tässä kohdassa ottaa kantaa, vaikka varmaan pitäisikin. Lähdin siis leffaan saamastani tiedosta huolimatta.

Ainoastaan sinä kertoo vuorotellen äidistä, Morganista ja tyttärestä, Clarasta. Morganin aviomies ja sisko kuolevat auto-onnettomuudessa ja selviää, että heillä on ollut suhde jo vuosia. Siskon aviomies Jonah taas on ollut rakastunut Morganiin jo kouluaikoina ja kirjan edetessä Morgan ymmärtää, että tunne on molemminpuolinen. Clara syyttää itseään isänsä ja tätinsä kuolemasta, on turhautunut äitiinsä ja aloittaa suhteen pojan kanssa, jota on silmäillyt jo pitkään.

Kirja oli aivan hyvä. Ehkä vähän turhan pitkä, mutta aivan hyvä. Siinä ärsyttää välillä Morganin saamattomuus ja nynnyys ja Claran kakaramaisuus. Välillä kirjoittaja myös mietti, että mitä jos homma ei päätykään niin kuin toivoisi. Täydellistä kuitenkin on, että loppuratkaisu on juuri se, mikä sen pitääkin olla. Vähän nauratti, kun jossain arvostelussa kirjoitettiin, että teos on yllätyksellinen. Mielestäni siinä ei yllätyksiä ole oikeastaan yhtään ja siksi se tuntuukin tälle lukijalle mukavan turvalliselta.

Leffa meni kuin pikakelauksella verrattuna kirjaan. Niinhän se menee.. elokuvissa aika on niin rajallinen. Vähän olin, että: "Jaahas, no nyt noi kuoli.. joo okei, nyt toi jätti ton vauvan tonne.. Ai okei, nyt se jo tulikin hakemaan vauvansa.. aa, tässä kohdassa noi alkoikin jo seurustella.." En ihan ehtinyt tuoda riittävästi tunteita mukaan moneenkaan juttuun. Leffa oli kuitenkin aivan katsottava. Monessa kohdassa porukka nauroi teatterissa ääneen ja siinä tosiaan olikin ihan hauskoja kohtia. Päähenkilöiden näytteleminen ei ihan täysin uponnut tähän katsojaan. Homma tuntui vähän nimenomaan näyttelemiseltä ja itse olisin toivonut enemmän aidon tunteen tuntua. Luulen, että just näissä jutuissa fiilis olisi ollut erilainen jos en olisi lukenut kirjaa ensin.

Vähän hassulta tuntui se, että Morganin sisko ja Jonah seurustelivat yhden kuukauden nuorena ja sen jälkeen Jonah häipyi melkein pariksikymmeneksi vuodeksi ja tuon yhden kuukauden perusteella Jonah on rakastanut Morgania siitä lähtien. Jonah jäi muutenkin elokuvassa vähän kylmäksi. Kirjassa ehkä ymmärsi paremmin, miksi hän on niin ihana. Muutaman minuutin enemmän olisi voinut käyttää Morganin ja Jonahin kouluaikoihin, että olisi paremmin ymmärtänyt kuinka vahva side heillä syntyi jo nuorena. Olisin hyvin jaksanut katsoa tätä leffaa kymmenen tai vaikka kaksikymmentä minuuttiakin kauemmin. Hahmoista myös pappa olisi kaivannut muutaman minuutin lisää ruutuaikaa. Kirjassa hän on niin terävä ja hauska, ihana hahmo. Leffassa taas hänelle ei ole annettu ollenkaan niin paljon nasevuutta, kuin olisi pitänyt.

Pidin tässä rainassa kuten myös Se päättyy meihin-leffassa elokuvan ulkoasusta. Perheen talo oli ihana.. 70-luvun (?) tyyliä ja tosi kivaa vaihtelua moniin muihin lavastetaloihin. Paikat ja elokuvan värit oli kauniita ja leffaa oli mukava katsella. Tunsin kuitenkin aivan luissa ja ytimissä saakka sen, etten yhtäkkiä enää samaistukaan perheen tyttäreen, vaan äitiin ja vähän mietin koko leffan ajan, että mitähänhittoonyttaas?! Tuntui hyvin hämärältä, että elokuvan mutsin nuoruuden kohtaukset oli vuodelta 2007, kun eikös ne mutsien nuoruushommat oo aina about 70- tai ihan maksimissaan 80-luvun alusta? Elokuvaa ennen näytettiin traileri, jossa Amanda Seyfried esitti yhtäkkiä selkeästi keski-ikäistä talon rouvaa. Öööö..Hänhän on Mamma Mia-tytär eikä rouva, joka palkkaa kotiapulaisia. Että don’t get me wrong.. vanheneminen sopii allekirjoittaneelle ihan hyvin (tai on ainakin tähän asti sopinut), mutta milloin tämmönen hommeli, joku omituinen aikajatkumon vääristymä tapahtui?

Semmosta. Kadotin jo vähän punaisen ja muunkin väriset langat. Lopputulema: Ei mitään maailmaa syleilevää upeutta, mutta aivan luettavaa ja katsottavaa. Ootteko samaa mieltä?

Sannis