Aluksi: Tästä tulikin vähän enemmän, kuin kirja-arvostelu. Kirjoitin ja kirjoitin. Pyyhin pois ja kirjoitin uudelleen. Pyyhin taas pois ja siirsin tekstiä eri kappaleeseen. Sitten kirjoitin taas. Olisi ollut ehkä omankin kirjan verran sanottavaa, mutta tässä nyt se, jonka päätin olevan ihan maksimimäärä sanoja yhteen postaukseen.
Aloitin tämän kirjan kuuntelun vähän randomisti "No vaikka toi tosta"-ajatuksella. En oo lukenut tai kuunnellut oikein mitään tällaista kehorauha-henkistä hommaa. En kirjoja enkä podcasteja. Jotenkin se oma ylipaino on kai aina ollut niin vaikea aihe. On ehkä tuntunut ettei siihen tarvi enää enempää käyttää aikaansa, kuin mitä sitä jo oman päänsä sisällä miettii ja pähkäilee. En oo toki ihan tietoisesti päättänyt jättää tiettyjä juttuja lukematta tai kuuntelematta, mutta jostain syystä ei oo vaan tullut tartuttua aihetta käsitteleviin julkaisuihin. Kirjan kirjoittaja, Veera Papinojakin oli itselleni ihan vieras tyyppi. Nyt tiedän, että hän on somevaikuttaja, Kehorauhaa-podcastin juontaja ja nykyään myös Pilates-ohjaaja.
No joo, kirjasta siis.. Kohti kehorauhaa käsittelee ylipainoa, lihavuuden stigmaa, dieettikulttuuria ja Veeran omia kokemuksia maailmassa ja elämässä ylipainoisena naisena. Huomaan, että lihava-sana on itselleni edelleen jotenkin vaikeaa käyttää. Ylipainoinen tuntuu sopivammalta. Ajattelin kuitenkin monesti kirjaa lukiessa, että on hyvä, että Veera käyttää paljon tuota vaikeaa sanaa. Ehkäpä sen soinnille olisi jo aikakin tehdä jotain. Ei kai se kuitenkaan mikään kirosana ole? Samaa kategoriaa kuin "laiha" tai "isokorvainen" tai "pieninenäinen". Näistä varmasti kaikki tuntuu hankalalta hänelle, joka juuri kyseisen ominaisuuden omaa eikä pidä siitä itse. Blogin kirjoittajan korvaan kalskahtaa sekä lihava, että laiha. Kummassakin on itselleni negatiivinen sointi. Korvien tai nenän kokoa kuvaavista sanoista ei herää mitään ajatuksia, koska korvien ja nenän suhteen itselläni ei ole minkäänlaisia epävarmuuksia.
Kirja herätti tosi paljon ajatuksia. Itselläni ei ole moniakaan vastaavia kokemuksia nyt aikuisiällä, mitä Veeralla, jossa ihan tuikituntemattomat ihmiset kommentoivat hänen painoaan tai epäilevät, pystyykö hän siihen tai tähän tai tuohon juttuun lihavuutensa takia. Veera toki lähtee paljon rohkeammin asioihin, joihin itse en koskaan juuri painoni takia lähtisi. Lapsena ja nuorena kiusaaminen oli omalla kohdalla vahvasti läsnä ja kun katson vanhoja valokuvia on vaikea ymmärtää missä se "läski" on, jota koulun pojat aina huutelivat. Itse en sitä omissa lapsuuden ja nuoruuden kuvissa vielä näe. Paino alkoi nousta liikaa vasta vähän myöhemmin, mutta aikuisiällä en juurikaan ole kuullut kommentointia tai kokenut "syrjintää" ylipainon takia. Joku yksittäinen terkkarin säälivällä katseella varustettu "Pitäisköhän sun alkaa harrastaa jotain liikuntaa?" on toki jäänyt mieleen ja omien korvien ulottumattomissa on varmasti montakin kommenttia jaettu, mutta aika rauhassa oon kaiken kaikkiaan saanut olla. Ehkä se suojelee jonkin verran, että teen työkseni mitä teen, liikun paljon ja oon aktiivinen.
Kirjassa käytiin läpi dieettikulttuuria ja sitä, minkälaisessa ympäristössä me nyt aikuiset ollaan kasvettu. 80- ja 90-luvulla piti olla laiha melkein hinnalla millä hyvänsä. Lehdet ja telkkari suolsi silloin dieettiohjetta toisensa perään ja ihannoi superlaihoja supermalleja. Hyvästä kunnosta tai lihasmassasta ei oo jäänyt mieleen, että olisi silloin ikinä puhuttu. Paremman voinnin takia ei toimenpiteitä tehty, ainoastaan ulkonäön. Itselleni mieleen tuli ensimmäiset lahdutuskuurit alakouluikäisenä. Alakouluikäisenä! Silloin keksin ensimmäistä kertaa, että on tarve laihduttaa. Dieetit jatkui siitä about kolmen vuosikymmenen verran. Ei rasvaa. Ei ruokaa kuuden jälkeen. Ei herkkuja. Ei leipää. Ei hiilihydraatteja. Överit. Vajarit. Täyskiellot. Herkkupäivät. Jumppaa. Jumppaa. Lenkkiä. Jumppaa.
Kun Veera kävi läpi kirjassa omia dieettikokeiluja ja haasteita painonhallinnassa, tuntui välillä siltä, että hän vähän kuin selittelee miksi on lihava. Uskon tuon tunteen johtuvan siitä, että monet meistä ylipainoisista ovat tottuneet sättimään itseään siitä, että kaikki haasteet ovat tekosyitä ja jos vain ottaisimme itseämme niskasta kiinni, odottelisi normaalipaino nurkan takana. Piti oikein hiljentää omat ajatukset ja pysähtyä ymmärtämään, että tässä kirjassa nimenomaan puhutaan näistä asioista, koska tämä kirja on kirjoitettu siitä syystä, että näistä asioista puhutaan. Ei olisi tätä kirjaa jos ei näitä "tekosyitä" eli varmasti oikeammin sanottuna lihavuuteen johtaneita valideja syitä tuotaisi esille. Oma ajatusmaailma taitaisi saada muuttua tässä(kin) kohdassa vähän terveemmäksi.
Veeran tarinassa on monia yhtymäkohtia tämän blogin kirjoittajan elämän kanssa. On myös monia asioita, jotka on menneet meillä eri tavalla ja asioita, joista oon eri mieltä. Samaa mieltä Veeran kanssa olen ehdottomasti siitä, että lihavien syyllistäminen on turhaa. "Me maksetaan sun lihavuus meidän verorahoilla." Epäilen hyvin vahvasti, että kaikista Suomen lihavista ihmisistä aika pieni prosentti haluaa olla lihava eikä tee mitään asian eteen. Suuri osa tekee jotain lähes koko ajan. Suuri osa tekee niin saakelisti jotain koko ajan. Ylipaino ja lihavuus ei ole kuitenkaan korjattavissa pelkästään iänikuisella "Syö vähemmän, kuin kulutat"-ohjeella. Se on nähty jo monen monta kertaa.
Suurimmalla osalla ylipainoisista ihmisistä ei ole oikeita työkaluja hallita omaa painoaan tai pudottaa sitä pysyvästi. Suurin osa alan palveluntarjoajista taas tarjoaa niin kovin yksinkertaistettua "apua" painonpudotukseen, että useimmiten se vie vain suurempiin ongelmiin. Painonhallinnan fysiologiset ja psykologiset syyt sekä tekijät on niin monimuotoiset, että niihin ei pääse ihan helposti käsiksi. Vaikka tuo yksinkertainen ohjehan onkin tottakai homman perusta, on se kuitenkin vähän sama, kuin antaisi masentuneelle ohjeeksi: "Nyt vaan piristyt etkä masistele!" tai riippuvaiselle "Nyt vaan lopetat sen röökin/viinan/huumeet. Ne tekee pahaa sulle!" Kun kokemus- ja tutkimustieto näistä aiheista lisääntyy, käy koko ajan selvemmäksi kuinka vaikeista ja monimutkaisista asioista on kyse.
Kun Veera kirjoitti kokemuksistaan liikunnan aloittamisesta useamman kerran ja useissa eri paikoissa, tuli tälle kirjoittajalle pieni epäusko, että noinko se nyt on voinut oikeasti olla vaikeaa ihan aina… että ainako vastaanotto kuntokeskuksissakin on ollut noin nuiva. Sitten jouduin taas hiljentää omia aivojani ja ymmärtää, että ihminen on tosi herkkänä, kun lähtee omalta mukavuusalueeltaan niin kauas ulos ja kokee asioita tietyllä tavalla. Ja sen tiedän kyllä itsekin, että on harmillisen yleistä, että huonokuntoiselle annetaan aivan liian haastavia ohjelmia ja lihavan kehon mittasuhteita sekä rajoitteita ei helpostikaan ymmärretä. Treenin ensimmäinen aloitus on tosi tosi herkkä tilanne, oli aloittaja sitten ylipainoinen tai ei. Siinä voi mennä monta juttua pieleen. Pitää olla aikamoista mielen lujuutta ja rohkeutta yrittää uudelleen jos takana on huonoja kokemuksia.
Jossain kohdassa kirjaa Veera yleisti kaikki valmentajat ja ohjaajat samaan nippuun, varsinkin ulkoisen olemuksen perusteella. Siinä kohdassa teki mieli puolustaa omia työkamuja.. että ei tämäkään ammattikunta mitään nukkeja tai klooneja toisistaan ole, vaan oikeita, keskenään erilaisia ihmisiä omine (keho)murheineen ja -iloineen. Ja meillä ei muuten valmentajat myykään koskaan pikadieettejä tai nopeita ratkaisuja, vaan LYKKEllä mennään aina kehorauha edellä kokonaisvaltainen ja pitkäaikainen hyvinvointi sekä terveys tähtäimessä.
Teki myös mieli huutaa ääneen, että kyllä täällä on yksi, joka on vuosia ja vuosia sinnitellyt tässä duunissa "vääränlaisena" ja "väärän kokokoisena" ja on päässyt näin pitkälle. Ja oikeasti tiedän, että en oo ollenkaan ainut. Luulen, että me isommat vain ollaan totuttu pitämään vähän matalaa profiilia. Itsekin pysyn mielummin omissa ympyröissäni vähän hissukseen, koska siellä tiedän, että ei tarvitse enää todistella. Siellä porukka jo tietää, että osaan ja tulee tunneille vuodesta toiseen. "Pieni on kaunista" on kuitenkin tämänkin blogin kirjoittajalle iskostunut niin tiukkaan, että aivan ahdistun, kun mister A:n mielestä kaikkea pitäisi olla aina niin paljon ja kaikki pitäisi olla suurta. Itse haluan jopa pienen auton, koska pitäähän aina olla mielummin vähän pienempi. Miten urpoa!!
Onneksi ihan kaikki ei oo itsensä pienentämiseen alistuneet ja somessakin näkee nykyään monen kokoisia valmentajia sekä ohjaajia. Kommentointi on toki aikamoisen hurjaa ja pistää miettimään, kuinka sitä kestää päivästä toiseen. Toisaalta, nousenhan itsekin joka viikko useamman kerran lavalle ihmisten eteen varmana siitä, että oon oikessa paikassa. Nämä(kin) on kyllä tosi monisyisiä juttuja. Aina välillä hiipii mieleen toive siitä, että olisinpa ulkoisesti enemmän sellainen, kuin ryhmäliikuntaohjaajan oletetaan olevan. Tiedän, että osalle asiakkaista se on just se paras juttu, että en ole. Se on kuitenkin välillä itselle raskasta ja joskus silloin tällöin mietin, onko juuri mun pakko olla se kiintiöerilainen. Oikeasti, en usko, että se on suurimmalle osalle asiakkaista enää yhtään mikään juttu, koska ovat käyneet tunneilla vuosia. Ja oikeasti, eniten toivon, että voin omalta osaltani auttaa siihen, että yleiset käsitykset muuttuu -> Liikuntapaikat ja kuntosalit on todellakin tehty kaikille ja niissä jokainen saa tehdä omaa omantasoista treeniään. Nykyään jopa treenivaatevalmistajat ovat vihdoin alkaneet ymmärtää, että isoja kokoja todellakin tarvitaan ja niissähän on markkinaa vaikka kuinka paljon.
Harmistuin kirjan lopussa, kun Veera otti puheeksi Ozempicin ja kertoi käyttävänsä sitä lihavuuden hoitoon. Olisin jotenkin toivonut, että hän olisi löytänyt toisen tien. Vaikka asia ei tämän blogin kirjoittajalle mitenkään kuulukaan. Siitä en kuitenkaan ole vielä Veeran kanssa samaa mieltä, että lihavuus ratkaistaan lääkehoidolla. Lihavuuslääkkeiden käytön yhteydessä ilmeisesti korostetaan terveitä elintapoja, mutta itse (aina yhtä lääkevastaisena) epäilen hyvin vahvasti, että lääkehoidolla sekoitetaan jo valmiiksi epäterve ruokasuhde ja -tavat entisestään. Veera puhuu kirjassaan intuitiivisesta syömisestä ja sen osaamisen tärkeydestä. Intuitio ei kuitenkaan kerro oikeita asioita jos ruokasuhde on vuosia ollut vääristynyt ja epäilen vahvasti, ettei lääkehoito korjaa sitä kuntoon. Omasta mielestäni on eri asia syödä Ozempicia nimenomaan diabetekseen, johon se on ilmeisesti alunperin kehitetty. En toki asiasta tiedä yhtään mitään ja varaan oikeuden muuttaa mielipiteeni jossain vaiheessa tulevaisuudessa, koska saatanhan olla hyvinkin vanhanaikainen ja väärässä. Nyt olen kuitenkin vahvasti lihavuuden lääkehoitoa vastaan tällä tiedolla, jonka tällä hetkellä omaan. Ja se tietohan perustuu sitten lähinnä omaan tuntumaan. Olen toki myös lihavuusleikkauksia kohtaan hyvin vastahakoinen, joten voi olla että omissa aivoissani vain asuu joku vastarannan kiiski :D
Kirja herkisti monessa kohtaa. Huomasin yllättäen, että en oo tiennyt kaipaavani vertaistukea tässä asiassa. Tottakai lähipiirissäni on kaikenkokoisia ihmisiä ja jonkin verran vaihdetaan ajatuksia myös painosta, mutta loppupeleissä aika vähän. Aivan kuin olisin kirjaa kuunnellessa ensimmäisen kerran saanut ihan kunnolla keskittyä kuuntelemaan jonkun toisen kokemuksia ja ajatuksia lihavuudesta ja se meni kyllä syvälle ja herätti kai jotain, jota en oo itsessäni pitkään aikaan päästänytkään pinnalle. Veeralla oli myös joitain niin nerokkaita lausahduksia kirjassa, että puhuin niitä itselleni muistiin kävelylenkeillä. Yksi suosikeista on: "Paino voi pudota kestävästi vasta kun keho on turvassa ja kun painosta on turvallista päästää irti. Turva syntyy johdonmukaisuudesta, ravitsemuksesta huolehtimisesta ja luottamuksesta omaa kehoa kohtaan."
En tiedä josko oon nyt maininnut enemmän niitä asioita, joista en kirjassa pitänyt tai joista en ollut samaa mieltä. Ehkä, mutta lopputulema kuitenkin on, että pidin kirjasta kokonaisuutena tosi paljon ja kuuntelin sitä melkein ahmimalla. Olen erittäin kiitollinen Veeralle, joka uskalsi avata itseään ja suoda meille muille tämän vertaistuen. Mietin jopa jos kuuntelisin kirjan vielä uudelleen jossain kohdassa.
Kehorauha-aate ja siihen liittyvät lieveilmiöt on saaneet ehkä vähän kummallisia muotoja. Osan mielestä ylipainoiset ovat pettureita eivätkä voi puhua kehorauhasta jos kuitenkin tahtovat pudottaa painoaan. Osa taas naureskelee kehorauhan olevan lihavien uusi trendi, jolla oikeuttavat ylipainonsa ja haluttomuutensa painonpudotukseen. Itse ajattelen kehorauhan tarkoittavan sitä, että jokainen meistä oppisi tekemään rauhan oman kehonsa kanssa ja hyväksymään sen, vaikka se ei olisikaan juuri sellainen, joka on omasta mielestä täysin optimaalinen.. että ymmärrystä ja rauhaa löytyy omalle keholle silloinkin, kun haluaa muuttaa siinä jotain ja mahdollinen painonpudotus tehdään järkevällä ja keholle oikeasti sopivalla, pysyvällä tavalla. Kehorauhaan kuuluu itselleni myös se, että toisten kehoja ei kommentoida negatiivisella tavalla.
Omalla kohdallani on matka ollut vuosikymmenien mittainen kehon jatkuvasta rääkkäämisestä sen rauhaan. En tiedä oonko aivan perillä vielä, mutta tärkeitä etappeja on ylitetty. Dieetit on viimeinkin loppuneet ja dieettikulttuurin ote sekä sen syytökset on vihdoin hellittäneet otettaan. Täyskiellot, herkkupäivät, ruualla palkitseminen, ruuan pelkääminen, syömisestä rankaiseminen, laihdutusyritykset liialla liikunnalla ja lepopäivien sivuuttaminen on väistyneet vähitellen järkevämpien tapojen tieltä. Sitä myötä matka kohti normaalimpaa painoa, jonka koen terveyden kannalta hyvin tärkeäksi, on lyhentynyt mukavasti. Uusien tapojen opettelu ei ole helppoa. Jos sanotaan, että ihminen omaksuu uuden tavan muutamassa kuukaudessa, on se kyllä maailman suurin valhe. Tai sitten allekirjoittanut on vain harvinaisen kovapäivänen. Kyllä se on omalla kohdalla vienyt ennemminkin vuosia, kuin kuukausia sisäistää uutta ja unohtaa vanhaa ruuan ja sen ympärille liittyvien tapojen suhteen.
Usein huomaan vieläkin, että taistelen itseni kanssa niinä päivinä, kun migreeni vaivaa ja joudun skipata omat treenit. Syytän helposti itseäni laiskaksi ja koen tosi hankalana sanoa mahdolliselle treenikamulle tai perheelle, että tänään ei onnistu. Yritän kuitenkin päästä itsesyytösten yli ja muistaa, että on mun tehtäväni pitää omasta kehosta huolta ja opettaa tytöillekin, että sairaana ei voi treenata. Laiskottaminenhan on sitten ihan eri juttu. Kaiken kaikkiaan rakastan ihan täysillä sitä, että oma suhde liikuntaan on muuttunut aivan täysin, samoin kun Veerallakin. Ennen liikuttiin, että kilot putoaisi. Nyt oon jo useamman vuoden liikkunut, että olisin terve ja että keho pysyisi toimivana. En tiedä kovin montaa parempaa asiaa, kuin pystyvä ja jaksava keho ja liikunnasta onkin tullut miljoona kertaa parempaa, kun oma kehorauha on päässyt valloilleen. Oma suosikki kirjan kaikista lauseista on: "Kun liikunta ei ole keino ansaita omaa arvoa, vaan tapa olla yhteydessä omaan kehoon."
Huh.. tämän postauksen julkaisu jännittää. Outoa. Jaarittelenhan niin paljon kaikkea muutakin, että mikä tässä nyt on ihmeellistä? Tätä oon lukenut sata kertaa läpi enkä oo silti varma, onko tämä nyt done. En tiedä tuliko se Iisakin kirkkokaan koskaan valmiiksi, vai mentiinkö siinä loppuviimein sillä ajatuksella, että tällä rahalla tuli nyt tämmöstä. No, tällä rahalla tuli nyt tämmöstä, olkaa hyvä!
P.S. Kysyin omilta tytöiltä, miksi ihmisen pitää liikkua. Toinen sanoi: "Että tulee hyvä mieli!" ja toinen sanoi "Että pysyy terveenä!" YESSSSS!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3