perjantai 29. lokakuuta 2021

Seliseli

Moikka ja kivaa perjantaita! Mulla on vapaa viikonloppu edessä. Toivottavasti muillakin on jotain kivaa tiedossa seuraaville päiville. Pikkusen kökösti oon ilmaissut itseäni tuolla aiemmassa kriisi-postauksessa ja vaikka siellä kirjoitinkin, että ei haittaa jos ei kaikille ihan aukea, niin kyllä se nyt kuitenkin vähän mua haittaa. Kirjoittaessa sitä kuvittelee olevansa niin selkeä ja sitten myöhemmin tajuaakin, että onhan tossa joo vielä enemmän katsantokantoja, kuin osasi etukäteen ajatellakaan. Hankalaa! Pelkkää diipadaapaa tuntuu turhalta kirjoittaa eikä se taida oikein lukijaa kiinnostaakaan ja sitten taas tommonen raadollisempi avoimuus herättää välillä negatiivisia tunteita. Kaikilla meillä on kaikenlaisia fiiliksiä ja hetkellisiä ajatuksia, joista kaikki ei oo niin kauniita ja "paperille" laitettuna ne taitaa näyttää vielä rumemmilta, kuin oikeasti ovat.

Esim. kateus on sellainen tunne, jota me kaikki varmasti tunnetaan joskus ja josta ei oikein haluaisi muille kertoa. Itse oon sitä mieltä, että kateus johtuu vain kadehtijasta itsestään. En tapaakaan kadehtia kovin usein, koska se on niin turhaa, mutta välillä kun on muutenkin vähän heviä, kateus saattaa nostaa päätään. En toivo, että kenelläkään muulla olisi mitään vähemmän. Toivon vain välillä, että mulla olisi jotain enemmän. Ite sanon sen usein ääneen, jos oon kateellinen. Ajattelen, että silloin se on paljon positiivisempaa eikä semmosta häijyä kateutta, jota märehditään vain oman pään sisällä.

Oman tilanteen vertaaminen muihin on aikamoista ajan haaskausta. Mutta näytäpä mulle ihminen, joka ei koskaan vertaile. Mun harmitukseni näissä vertailuissa kumpuaa useimmiten sellaisista asioista, joille itse olisin voinut tehdä jotain. Siksihän se kai eniten ärsyttääkin. Kun ei oo ketään muuta, ketä syyttää :D Raha-asiat esim, joista mainitsin aiemmassa postauksessa... Jos olisin itse tehnyt erilaisia valintoja joskus aikoinaan, olisi mun menorakenne nykyään erilainen. Ja ei, mistään ulosotoista ei oo kysymys. Mutta silti. Mutta toisaalta, who knows. Ihmisluonto vaan taitaa olla sellainen, että aina olis ihan kiva saada vähän jotain enemmän.  

Kuvittelen, että oon avoin ja jollain lailla vähän muka cool, kun sanoitan niitäkin tunteita, joita ei oo helppo sanoa ääneen tai hyväksyä. Niitäkin tunteita, joita en haluaisi koskaan tuntea ja joita tunnen vain kaikista surkeimpina hetkinä. En aina tajua, että saatan lukijasta vaikuttaa veemäiseltä, kiittämättömältä tai vaikkapa tyhmältä. Oikeasti en missään nimessä halua olla mitään noista mainituista. Enkä tahallani olekaan. Mietin tarkkaan mitä kirjoitan ja oon mielestäni ihan taitava tekstin tuottaja, mutta aina en onnistu. 

Elämä on tällaista. Jotkut asiat kolahtaa ja tietyissä elämänvaiheissa pienetkin asiat kolisee paljon kovemmin, kuin toisissa. Mulla on nyt menossa joku todella outo oman elämän arviointivaihe. Tsiigaan omia hommiani ja sitä mitä oon saavuttanut aivan hiton kriittisesti. Kriisi-postauksessa otin esille negatiivisia asioita. On olemassa miljoona positiivistakin, mutta niistä ei sillä kertaa ollut kyse. Postaan niistä joku kerta vielä erikseen. Kirjoitettuna kaikki on jotenkin niin kovaa ja rajattua ja kärjistyy helposti, kun esille otetaan vain tietyt asiat kerrallaan.

Semmosta tälle päivälle. Selittelyn makua hei. No ei kai.. mutta vähä ny kuitenkin :D

Ja semmosen homman vielä ihan toisesta aiheesta kerron, että Saimi säikäytti mut tänään. Käytiin pikaisesti koirapuistossa. Siellä se oli mun näköpiiristäni poissa varmaan minuutin, kun kiersi ison kiven taakse. Aika vaisua oli meno koko ajan ja ihmettelin, kun ei yhtään oo vauhtia. Yhtäkkiä Saimilla oli suupielissä outo vaahto, mitä ei yleensä tapaa olla. Lähdettiin aika nopeasti kotiin ja autossa Saimi tuntui jo tosi huonovointiselta. Valkoinen vaahto ja kuola valui penkille saakka eikä se suostunut koko matkan aikana istua alas vaan seistä huojui takapenkillä ja hengitti tosi tiheästi.

Kotona huono olo jatkui ja Saimi käveli ja käveli ja käveli. Se ei suostunut pysähtymään ollenkaan, vaan vaelsi vaan ympäri kämppää. Hengitys tuntui olevan  vähän normaalimpi. Soitin jo eläinlääkäriin, että kannattaako meidän lähteä näytille, vaikka tiesinkin, että eipä tuossa auta muu, kuin odotella. Olin ihan coolina, että venaillaanpa tässä nyt ihan rauhassa, koska mini oli kotona enkä halunnut huolestuttaa. Oikeasti olin aivan hajalla ja tuntui, että sydän kääntyy ympäri.

Tommin jälkeen en oo osannut suhtautua tiettyihin tilanteisiin normaalisti ja nytkin päässä takoi vaan ajatus siitä, että taas me menetetään jotain. Ennen minin syntymää, kun vauvan liikkeitä ei hetkeen tuntunut, mietin, kuinka ihmeessä kerron kaikille, että en taaskaan onnistunut pitämään huolta vauvastani loppuun saakka. Nyt mietin, kuinka ihmeessä selitän tytöille, että en onnistunut pitämään huolta Saimista tämän pidempään. Ne ketkä mut tuntee, tietää, että minä todellakin pidän huolta, välillä liikaakin. Kohtukuoleman trauma on kai tietyllä tavalla ikuinen ja jossain alitajunnassa ilmeisesti syytän siitä itseäni, vaikka tiedän mitä silloin tapahtui ja tiedän, että en tehnyt mitään väärin. Epäilen, että koko tuo asia taitaa muutenkin vaikuttaa aika isolla kädellä noihin mun yleisiin huonommuuden tunteisiini.

No, jonkin ajan päästä hommat alkoi itsestään helpottaa. Pesin Saimin suun eikä vaahtoa sen jälkeen enää tullut. Kun Saimi söi ruokansa, tiesin, että nyt ei voi olla enää oikein paha. En tiedä mistä pahoinvointikohtaus johtui..söikö Saimi ehkä jotain siinä, kun oli pois mun näköpiiristäni vai mitä ihmettä. Tosi outo koko juttu oli joka tapauksessa eikä meillä oo aiemmin tommosta koirien kanssa sattunut. Eiköhän me nyt selvitty vain säikähdyksellä, mutta voi hemmetti mitä itsesyytöksiä siinä hetkessä; Miksi menin koirapuistoon? Miksi päästin Saimin vapaaksi? Miksi en katsonut perään joka sekunti? Söikö se jotain, mitä en huomannut? Miksi en vahtinut paremmin?

Need therapy much?

Että kivaa viikonloppua kuulkaa :)
Sannis

P.S. Kuvan jutut oon tällä viikolla saanut ihanalta ystävältä ja ihanalta anopilta. Tuntui erityisen hyvältä tässä kaiken yliajattelun keskellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit <3