Aika

Nyt on aika. Enää se aika ja tarve tulee harvoin. Tarve kertoa, kirjoittaa, puhua muille. Nykyään useimmiten riittää, että minä ja mister A muistetaan. Kuitenkin vieläkin välillä tulee hetkiä, kun muistot tuntuu liian raskaalta yhden tai kahden ihmisen kantaa.

Nämä on mun kirjoituksiani ja ajatuksia lapsen menettämisestä. Siitä kuinka ihminen revittiin kappaleiksi henkisesti ja fyysisesti. Siitä miten synnytin lapsen tietäen, että en koskaan saa nähdä silmien väriä, kuulla ääntä tai tuntea kosketusta. Jos aihe ei kiinnosta tai se ärsyttää, kannattaa hypätä yli ja odottaa seuraavaa postausta.

Pian seitsemän vuotta. Niin lyhyt aika. Ja toisaalta taas, tuntuu, että näihin seitsemään vuoteen on mahtunut yksi ihmiselämä. Eilen, kun olin suihkussa, välähti yhtäkkiä jostain alitajunnasta mieleen Tommin syntymäpäivä. Välähdyksiä tuli nopeasti lisää. Minä autossa matkalla sairaalaan, kun Apulanta soi. Minä istumassa sängyn reunalla kuollut vauva mahassa. Mister A sulkemassa sälekaihtimia, kun halusin olla pimeässä. Kätilö istumassa lattialla sängyn vierellä. Minä sairaalahuoneen vessassa, kun supistukset löi niin kovaa ettei päässyt nousemaan. Minä oksentamassa inhottavaan oksennuspussiin. Tommi peittoon käärittynä, hengettömänä pöydällä. Mister A sanattomana sängyn vierellä. Istukka ja napanuora verisenä metallisessa kulhossa.

En pystynyt suojella vauvaani. En, vaikka olisi pitänyt. 40 viikkoa odotusaikaa oli täynnä ja vielä viisi päivää sen jälkeenkin Tommi kasvoi ja voi hyvin. Kuudentena päivänä Tommi kuoli. 56 senttiä ja melkein tasan neljä kiloa täydellistä, valmista ihmistä kuollut erikoiseen napanuorakomplikaatioon. Turhaa. Niin helvetin turhaa, että sanoja ei sinä päivänä löytynyt. Kaikki voima meni synnytykseen. Elävä vauva haluaa syntyä ja auttaa itsensä maailmaan. Tommi ei enää halunnut. Myöhemmin tuli huuto. Ja Raivo. Ja viha. Ja itseinho. Ja se tyhjyyden ja turhuuden tunne.

Epäusko valtaa vieläkin joskus. Miten meille voi käydä näin? Miten kenellekään voi käydä näin? Tyhjä syli tuntui järkyttävältä. Ranteet tulehtui ja selkä kipeytyi. Kädet koukistui väkisin siihen asentoon, missä vauvaa pidetään. Koko elämä muuttui selviytymiseksi ja yhdeksi pitkäksi, mustaksi elävien kuolleiden yöksi. Hiusten harjaaminen oli vaikeaa, liikkuminen oli vaikeaa, asioiden hoitaminen oli vaikeaa ja sängystä nouseminen oli vaikeaa. Uskon, että ulospäin näytti siltä, että selviän aika ookoo. Oikeasti oli vaikeuksia erottaa koska yö päättyy ja päivä alkaa. Valvoin kaiken aikaa ja öisin kävelin ympyrää.

Miten paljon toivonkaan, että tämä olis jäänyt meiltä kokematta. Että olisin autuaan tietämätön siitä, miltä tuntuu lähteä synnytysosastolta ilman vauvaa. Etten olisi koskaan nähnyt, kun mister A kantaa oman lapsensa arkun hautaan. Etten olisi kuullut, kun isosisko kertoo pikkusiskolle veljestä, joka ei koskaan saanutkaan tulla kotiin. Aika kuitenkin parantaa. Hiljalleen se paransi fyysiset haavat ja arpeutti henkiset. Suru jäi. Välillä se nappaa otteeseensa ja väläyttelee ne muistot, mitä on jäljellä. Olis mukava sanoa, että muistan kaiken kristallinkirkkaasti, mutta valehtelisin. Pikkuhiljaa asiat haalistuu ja muuttaa muotoaan. Toisaalta se on varmasti hyvä. En usko, että pystyisin jatkaa jos muisto tuosta elokuun ensimmäisestä ja Tommista pysyisi liian terävänä.

Ikävä. Se on yhtä kova aina.

Sannis