Eilen tehtiin jotain sellaista, mitä ei olla taidettu tehdä viimeiseen yhdeksään vuoteen. Lähdettiin keskellä viikkoa kavereiden kanssa nelistään ajelulle. Ajeltiin Raippaluotoon ja syötiin mahat täyteen Arkenilla. Ahvenburgeria ja suklaakakkua. Sen jälkeen tehtiin lenkki vielä Svedjehamniin auringonlaskua ja maisemia tsiigaamaan. Ja mä olin niin hitsin onnellinen. Miten voikaan käydä niin hyvä tsägä, että sattumalta kavereiden lapset on yhtäaikaa yökylässä ja ilman sen kummempia ponnisteluja päästiin yhtäkkiä muutaman tunnin irtiotolle. Niin paljon, kuin mä tyttöjä rakastankin ja niiden kanssa vietän aikaa ja haluan viettää aikaa, valehtelisin jos väittäisin ettei tämä oma aika tullut todelliseen tarpeeseen.
Tyttöjen yökyläily arkipäivinä on meille tosi harvinainen juttu. Viimeisen parin viikon aikana ollaan kuitenkin saatu muutamana päivänä nauttia töihin lähdöstä ja sieltä kotiin tulosta ilman kuskaamista. Oon fiilistellyt öitä, jolloin ketään ei pelota pahat unet ja aamuja, jolloin voin juoda kahvia vähän pidempään. Tytöt on olleet mummulla ne alkuviikon päivät, kun mun duuni on aamusta iltaan, joten vapautus huonosta omatunnosta on ollut ehkä se tärkein ja isoin juttu. Mun ei oo tarvinnut kiirehtiä kotiin sanomaan hyvää yötä samalla miettien, että aamulla ekana lähdetään taas. Oon saanut mennä töihin tietäen, että tytöt nauttii mutsin luona ja serkkujen kanssa. Loppuviikosta, kun duunia on vähemmän, ehditään sitten olla ihan oikeasti yhdessä.
Heinäkuun 26. päivä. Jossain siellä takaraivossa sen tietää taas, että alkaa olla aika. Alle viikko Tommin seitsemänteen syntymäpäivään. Heinäkuun viimeiset on aina vähän raskaampia, kuin muut päivät. Itku tulee herkemmin ja ajatukset harhailee. Mister A ilmoitti just, että illalla, kun mennään mumman luo käymään, tytöt jää sinne huomista hoitopäivää varten. Varsinaiset kyläluudat :) Hetken aikaa ajattelin jo, että ei kai ne nyt noin vain lennosta voi vaihtaa paikkaa mummun luota mumman luo, mutta sitten ymmärsin ottaa vastaan sen avun mitä tarjotaan. Koska joskus sen vain tarvii ja joskus se vain osuu niin just oikeaan kohtaan.
Tyttöjen yökyläily arkipäivinä on meille tosi harvinainen juttu. Viimeisen parin viikon aikana ollaan kuitenkin saatu muutamana päivänä nauttia töihin lähdöstä ja sieltä kotiin tulosta ilman kuskaamista. Oon fiilistellyt öitä, jolloin ketään ei pelota pahat unet ja aamuja, jolloin voin juoda kahvia vähän pidempään. Tytöt on olleet mummulla ne alkuviikon päivät, kun mun duuni on aamusta iltaan, joten vapautus huonosta omatunnosta on ollut ehkä se tärkein ja isoin juttu. Mun ei oo tarvinnut kiirehtiä kotiin sanomaan hyvää yötä samalla miettien, että aamulla ekana lähdetään taas. Oon saanut mennä töihin tietäen, että tytöt nauttii mutsin luona ja serkkujen kanssa. Loppuviikosta, kun duunia on vähemmän, ehditään sitten olla ihan oikeasti yhdessä.
Heinäkuun 26. päivä. Jossain siellä takaraivossa sen tietää taas, että alkaa olla aika. Alle viikko Tommin seitsemänteen syntymäpäivään. Heinäkuun viimeiset on aina vähän raskaampia, kuin muut päivät. Itku tulee herkemmin ja ajatukset harhailee. Mister A ilmoitti just, että illalla, kun mennään mumman luo käymään, tytöt jää sinne huomista hoitopäivää varten. Varsinaiset kyläluudat :) Hetken aikaa ajattelin jo, että ei kai ne nyt noin vain lennosta voi vaihtaa paikkaa mummun luota mumman luo, mutta sitten ymmärsin ottaa vastaan sen avun mitä tarjotaan. Koska joskus sen vain tarvii ja joskus se vain osuu niin just oikeaan kohtaan.
Sannis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3