Miten meni?

"Eiliset jumpat tuntee tänään. Siisti tunne, kun treeni menee vihdoin taas perille! Vuosien ajan jatkunut levon puute, olemattomat palautusajat, liian kova fyysinen sekä henkinen stressi, jatkuva oman kuntotason yläpuolella treenaaminen ja kausittain liian vähäinen ravinnon saanti johti siihen, että kroppa meni ihan sekaisin. I-H-A-N sekaisin.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen aloin tehdä taas peruskuntoharjoituksia, kevyitä settejä jotka puuttui raskaiden rinnalta kalenterista kokonaan (What the hell?) ja pitää iisimpiä treeniviikkoja tiukkojen joukossa. Muutos ei näy vielä missään enkä tiedä tuleeko näkymäänkään.. paitsi ehkä tossa muikeassa ilmeessa :D Se kuitenkin tuntuu ja se jos mikä on tärkeintä. Sanoi sitte kuka tahansa ihan mitä tahansa."

Päivitin eilen Instagramiin tuon ylläolevan tekstin ja ajattelin, että kirjoittelen asiasta myös blogiin. Oon miettinyt viime aikoina paljon elämää viimeisen kymmenen vuoden aikana. Oon miettinyt sitä, kuinka sokeaksi ihminen voi tulla omille puuhilleen. Oon myös miettinyt sitä, kuinka paljon ihminen pystyy heittää aikaa hukkaan tekemällä jotain, mikä vain pahentaa asioita. Ei tokikaan kannattaisi jäädä vellomaan menneisyyden virheissä. Niinhän se pääpiirteittäin menee, mutta joskus on ihan hyvä miettiä, että miten meni noin niinku omasta mielestä ja tarkistella niitä omia mokia sillä silmällä, että tulevaisuudessa onnistuisi paremmin. Mulle se aika tuli tämän asian suhteen vihdoin ja viimein.

Annukka syntyi kahdeksan ja puoli vuotta stten. Olin tiputtanut ennen raskautta painoa pitkästi yli kaksikymmentä kiloa. Raskausaikana pahoinvointi esti lähes kaiken liikkumisen ja paino alkoi kertyä takaisin. Babyn syntymän jälkeen ei kovin paljoa puhuttu siitä, kuinka raskauden jälkeen kannattaa aloittaa liikunta. Vaikkei siitä ole reilua kahdeksaa vuotta enempää, ei silloin tiedetty läheskään kaikkea mitä nyt ja tuntui ihan perussetiltä, että kolme kuukautta sektion jälkeen kävin vauva kainalossa kolmipäiväisen BodyStep-koulutuksen, jumppasin täysillä ja juoksin aivan tukehtumiseen saakka. Ravinto oli tietysti vähällä, että vauvakilot lähtee.

Uusi raskaus tuli nopeasti perään. Annukka oli vauva ja yöunet rikkonaisia. Tein töitä ja treenasin koko ajan raskauden loppuun saakka. Tommi kuoli ja matto vietiin jalkojen alta. Synnäriltä hyppäsin suoraan jumppasaliin. Tunsin oloni hyödyttömäksi ja turhaksi ja tuntui siltä, että treenejä pitää vain pystyä jatkaa. Palo jumppastagelle oli niin suuri, että en nähnyt syytä miksi en palaisi, kun kerran vauvaakaan ei ollut hoidettavana. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun löysin itseni tunnilta, jossa venyttelyjen aikana katselin ympärilleni ja mietin, mikä tunti mulla on menossa ja mikä viikonpäivä mahtaa olla. Ohjaukset oli pakko unohtaa muutamaksi viikoksi. Pakotin itseni kuitenkin omiin treeneihin. Vakuutin itselleni, että ne tekee mulle hyvää. En käynyt sunnuntaikävelyillä enkä käynyt kevyillä pyörälenkeillä. Tein treenit aina niin kovaa, kuin jaksoin. Jos en jaksanut piiskasin ja syyttelin itseäni. Valvoin kaikki yöt. Henkisesti voin ihan järkyttävän huonosti. Suru siitä, että Tommi vietiin meiltä oli niin suuri. Inhosin ja vihasin maailmaa. Ja kaikista eniten itseäni.

Kolmas raskaus tuli puolentoista vuoden kuluttua. Yöunet huononivat taas entisestään raskauden myötä ja minä itkin aina treeneihin ajaessani, mutta menin koska olinhan liian lihava ja liian huono. Raskaus tuli päätökseen, mutta vielä kolmannenkaan vauvan syntymän jälkeen en tunnistanut rajojani ollenkaan. Olin taas jumppasalissa liian nopeasti synnytyksen jälkeen. Rakastan mun työtäni ja kaipasin ohjauksia. En kuitenkaan taaskaan ymmärtänyt aloittaa iisisti. Ei vieläkään kevyempiä harjoituksia vaan täysillä ja taas ruokamäärät minimiin. Vertasin itseäni kymmenen vuotta nuorempiin, lapsettomiin kollegoihin ja tunsin, että kelpaan ehkä jos palaan treeneihin heti enkä laiskottele himassa. Muutaman kuukauden jälkeen seisoin jumppasalissa levytanko ja isot painot suorilla käsillä pään yläpuolella ja tajusin, että mulla ei ole mitään kontrollia keskivartalooni. Ymmärsin viheltää pelin poikki hetkeksi.

Pari kuukautta keräilin itseäni ja koitin hoitaa päätä ja kroppaa kuntoon. Palasin töihin ja samaan vanhaan kierteeseen. Jumpat hoidetaan täysillä ja vapaa-ajalla treenit tehdään täysillä tai ei ollenkaan. Aina, kun ajattelin, että teen rauhallisen treenin, aloin kuitenkin syyttää itseäni löysäilystä ja lopputulos ei ollut rauhallista treeniä nähnytkään. Aamua vaivasi atooppinen iho koko ajan ja päivät oli hullun raskaita. Yöt oli katkonaisia ja unen laatu oli surkea. Mua vaivasi paljon väsymyksen lisäksi pahoinvointi, oudot turvotukset ja harppaukset painossa. Hommat alkoi mennä alamäkeen. Kehityksen sijaan tuli takapakkia. Treenipainoja sai pudottaa koko ajan ja aloin pelätä sitä, kuinka jaksan jumpat. En lähtenyt juhliin, koska pelkäsin, etten jaksa tehdä töitä ja treenejä seuraavalla viikolla. Tiukensin koko ajan ruokavaliota, koska paino ei enää muuten pudonnutkaan, vaikka kuinka jumppasin. Kun tiukempi ruokavalio ei tuonut tulosta, heitin överiksi ja söin roskaa, joka pienissäkin määrissä tarttui heti kiinni, koska kroppa oli jo niin paniikkitilassa ilman ravintoa. Tätä kehää jatkui jonkin aikaa.

Reilu puolitoista vuotta sitten tuli herätys. Jalkoja pakotti öisin niin ettei pystynyt enää nukkua. Kroppa oli niin väsynyt, että ajatus kävelylle lähtemisestä tuntui ylivoimaiselta. Vapaapäivinä toisinaan pakotin itseni rättiväsyneenä kroppa tukossa treenaamaan ja toisinaan en liikkunut ollenkaan ja silloin syytin itseäni koko ajan laiskottelusta. Kaikki peruskuntoharjoitukset ja palauttavat treenit puuttui kalenterista edelleen ja tein aina vaan jo ties kuinka monetta vuotta liikaa raskaita harjoituksia liian lyhyillä palautusajoilla. Koska mun vaan piti pystyä kaikkeen. Koska raskaat harjoitukset sai mun olon hetkellisesti hyväksi. Mutta sitten en enää pystynytkään. En ollut kuitenkaan enää parikymppinen. Olin reilu kolmikymppinen äiti, jolla oli takana kolme raskautta lyhyessä ajassa, synnytykset, sektio, iso trauma, uniongelmia ja kaksi lasta hoidettavana.

Yhtäkkiä aika oli valmis muutokselle. Sille, että huono omatunto ei soimannut ihan koko aikaa. Aloin tehdä tilaa ajatukselle, että saattaisi olla sallittua tehdä kevyempiä harjoituksia. Että se minkä tiesin todeksi ja opetin muille, pätisi myös mun kohdallani. Jätin ensin pois treenit, jotka tuntui jumittavan kroppaa entisestään ja yritin aikatauluttaa pidempiä palautusaikoja. Pitkään harjoittelin sitä. Etsin tasapainoa levon ja treenin välillä ja samalla yritin opetella syömään enemmän oikeaa ruokaa. Säännöllisesti syön aina ja perusruoka on puhdasta ja laadukasta. Määriä piti kuitenkin lisätä ja se vaatii harjoitusta ja totuttelua. Yritin opetella lomailemaan niin, että pysyn aktiivisena, mutta kroppa pääsee myös lepäämään.

Joitakin aikoja sitten otin vihdoin mukaan peruskuntoharjoitukset. Sykemittari käteen ja fillaroimaan tai kävelemään. Tarkistukset kaiken aikaa, että syke pysyy riittävän matalalla. Kun peruskuntotreenit oli sillä mallilla, että lähteminen tuntui luonnolliselta, otin mukaan mäkitreenit. Raskasta as hell, mutta erilaista, kuin mihin mun kroppa on tottunut. Mäkitreenit on olleet mun kalenterissani nyt kahdeksan viikkoa. Välissä oli yksi kevyt viikko, jolloin ei menty. Tein ajatustyötä pitkään ja vaati paljon, että pystyin jäämään hyvällä omatunnolla kotiin. Että pystyin ymmärtää sen, että kevyelle viikolle riittää kolme jumppaa ja pari kävelylenkkiä. Että kotiin jääminen on järkevää ja tarpeellista palautumisen ja jaksamisen kannalta, ei luovuttamista tai repsahtamista.

Tänään mä olen siinä tilanteessa, että ulos lähteminen ja kävelylle meno tuntuu pakolliselta. Ei pakkomielteeltä vaan hyvältä tavalta. Kaipaan kevyttä liikettä ja raitista ilmaa ja se tuntuu kropassa hyvältä. Enää en oo niin väsynyt, että tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen on pakko istua sohvalla ja pelätä seuraavaa päivää. Vihdoin mun pääkin ymmärtää, että on tarpeellista liikkua rauhallisesti välillä. Muutosta ei huomaa ainakaan vielä vaa'alla. Näiden vuosien jälkeen vaatii varmaan vuoden jos toisenkin, että bodi saadaan balanssiin ja vaaka heilahtaa yhtään mihinkään, mutta se tuntuu kropassa ja korvien välissä. Aerobinen kunto on parantunut. Vihdoin kehityssuunta on taas ylöspäin eikä kohti pohjaa.

Niin, että mitä mä nyt tällä romaanilla tahdon sanoa? Että suutarin lapsella ei tosiaankaan oo aina niitä kenkiä. Että vaikka kuinka tietäis, kuinka asiat pitää tehdä, joskus oma pää tekee tepposet ja asettaa itselle ihan erilaisia vaatimuksia, kuin muille. Että älkää ihmeessä unohtako, että treenejä on tehtävä erilaisilla intensiteeteillä. Älkää unohtako palautusaikoja ja kevyitä viikkoja sieltä treenikalentereista. Vaikka oma pää sanois mitä, muistakaa kuinka Sannikselle kävi, kun se unohti, että kaiken pohja on peruskuntoharjoitukset ja riittävä palautuminen.

Sannis

P.S. Kun luin tämän tekstin läpi, tuli fiilis, että onko mun elämäni ollut monta vuotta noin kamalaa. Eihän se tietenkään suuressa kuvassa oo. Ihania hetkiä ja onnen aiheita on ollut niin paljon, etten edes osaa laskea. Tämän asian suhteen on kuitenkin ollut hyvinkin takkuista ja toivon, että nyt pikkuhiljaa alkaa olla homma paremmalla mallilla.  Oon luottavaisin mielin, että oon just saanut lisää työvuosia niin rakkaiden ja tärkeiden jumppien parissa ja yleensäkin jatkoaikaa koko elämään.