Too fast

Alkaa olla jo siinä rajoilla. Että onko sopivaa kirjoittaa. Vähän nykyään enää kasiveestä kirjoitan, koska just ne somerajat. Ettei ny vaan lastaan nolaisi. Kun eihän me aikuiset ymmärretä, mikä lasten maailmassa on noloa. Mutta nyt on sanottavaa. Enkä edes kysynyt lupaa. Päätin mutsin, yksinvaltiaan ominaisuudessa vielä yhden kerran jakaa asioita ennen kuin lapseni kasvaa niin isoksi, että joudun vaieta.

Tänään mietin minkälaista on elää maailmassa, jossa kaikki liikkuu vähän liian nopeasti. Maailmassa, jossa  aina hoputetaan ja usein hermostutaankin, kun ei oo riittävän nopea. Monille lapsillehan tämä on todellisuutta, varsinkin aamuisin. Niin on meidän kasiveellekin.

Eilen aamulla oli vesirokkorokotus. Kasivee ei kestä lääkärikäyntejä. Ei vaan, vaikka kuinka niitä olis harjoiteltu ja etukäteen läpi puhuttu. Kalkkiviivoilla iskee aina paniikki. Eikä mikään pieni paniikki, vaan ihan oikea paniikki. Tila, jossa mun tyttäreni muuttuu eläimeksi ajovaloissa, jonka silmistä paistaa kauhu ja jonka mieli sulkeutuu ihan täysin hädästä. Niin kävi eilenkin. Terkkarille käveli reipas tyttö, joka oli edellisenä päivänä tiedustellut kaiken vesirokkorokotteesta ja sen laittamisesta, mitä vaan tiedustella voi, mutta viime hetkellä se paniikki iski. Loppujen lopuksi tilanne meni siihen, että kasivee huusi suoraa kurkkua ihan täysillä pakokauhusta. Hoitaja empi, mutta minä käskin laittaa rokotteen ÄN Yy Tee Nyt, että saadaan homma pakettiin. Tunnen tyttäreni ja tiedän, että huuto ei lopu ennenkuin rokote on laitettu. Terkkari joutui pitää kiinni ja minä jouduin pitää kiinni. VMP.

Jälkeenpäin olin ite jotenkin pahalla mielellä koko hommasta. Onhan sitä tässä kahdeksan vuoden aikana kaikenlaisia tilanteita tullut, mutta ei näihin ikinä totu. Onneksi kasivee toipuu sekunneissa. Eilenkin samantien rokotteen annon jälkeen, se meni jumppasaliin ihan lunkisti luokkakavereiden kanssa. Ite jäin, yllättäen, taas miettimään. Ennenkuin pakokauhuhuuto alkoi, pyysi typy itkien kaksi kertaa, että odotettaisiin. Olis kuulemma halunnut lopettaa itkemisen ensin. Me ei odotettu. Terkkarit oli ihania eikä olleet millänsäkään, vaikka muikkeli huusi kitarisat pihalla ja olisivat varmaan vielä odottaneet. Minä tiesin, että paniikki ei odottamalla lopu. Selitin, että oven takana jonottaa kaksikymmentä lasta ja meidän on nyt vain saatava se rokote laitettua. Ja just se otti jotenkin niin äidin sydämestä kipiää. Että toinen pyytää odottaa, mutta mutsilla ei oo siihen aikaa eikä hermoa. Toivon, että teen tyttärelleni palveluksen, opettamalla, että jotkin asiat on vaan hoidettava ja aina ei vain voi odotella, mutta silti. Silti.

Harmittaa niin välillä tuon meidän tokaluokkalaisen puolesta. Se on niin älykäs ja välkky. Sillä on mahtava mielikuvitus ja sen tuntosarvet hoksaa kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta aina se joutuu kiirehtiä. Sillä olis niin paljon kaikenlaista meneillään. Sen on niin vaikea valita karkkipäiväkarkkeja, kun valinnan varaa on koko hyllyllinen ja sillä olis niin paljon leikkimistä, piirtämistä ja puuhaamista aina, kun pitää tehdä jotain muuta. Koskaan ei oo aikaa odottaa, että se saisi lopettaa itkemisen ennen rokotteen antoa. No okei, kotona annetaan kyllä tilaa omille tunteille ja omille puuhille, mutta jotenkin tuntuu, että kyllä tämä maailma vähän liian nopeasti hyvin herkälle kahdeksanvuotiaalle pyörii. Tuntuu, että se on mutsillekin aina välillä ihan liian vauhdikasta ja se on sentään saanut harjoitella noin kolmekymmentä vuotta pidempään.

Mites teidän muiden rokotukset sujuu? Onko teillä herkkiä lapsia?

Sannis

P.S. Kasivee halusi ehdottomasti, että tällainen kuva otetaan. Sillä oli selkeä idea karkkikeppisydämestä, jonka sisällä näkyy kasvot. Sillä oli myös kymmenen muuta kuvausideaa. Ihana <3 Toivekuvan toteutti Lainekuva (klik).