Vietiin tytöt eilen kiipeilemään Zip Park - seikkailupuistoon. Oon vähän vältellyt tota paikkaa, koska en itse halua kiivetä ja oon ajatellut, että yksitoistavee on samoilla linjoilla mun kanssa. Eniten se kuitenkin innostui, kun kysyin josko tytöt haluaisivat lähteä. Sää oli jo syksyisen viileä, mutta aurinkoinen ja tuntui, että olis ihan täydellinen keli viettää ilta ulkona.
Tytöt lähti superinnoissaan lasten radalle ja selvittivät sen hienosti. Aikuisten radat tuntui aikamoisen pelottavilta ja haastavammilta, kuin olin odottanut. Kakkosrataa tytöt koitti kaksi kertaa, mutta ihan läpi asti ei päästy. Kyyneliltäkään ei kokonaan vältytty, mutta superhienosti molemmat taiteili menemään. Varsinkin ykstoistaveestä olin yllättynyt. Typy ei todellakaan oo mikään korkeiden paikkojen ystävä ja voitti kyllä pelkonsa mahtavasti.
Palattiin lasten radalle ja tytöt olis viettäneet siellä vaikka kuinka pitkään, mutta parin tunnin päästä tuli sulkemisaika vastaan. Pikkuhiljaa molemmat sai enemmän varmuutta valjaiden käyttöön ja hoksasivat kuinka liukua niiden varassa vaijeria pitkin. Mietittiinkin, että pitääpä mennä uudelleen joku kerta, kun tuo liukutekniikka on paremmin hallussa, niin sillä saattaa päästä vaikeampien esteiden yli.
Ite aloin kelata itsensä haastamista. Kuinka pakollista tai tarpeellista se on? Mua ärsyttää, että en voi mennä tommosia hemmetin kiipeilyratoja ja samalla mua vähän ärsyttää, että miksi edes pitäisi. Ärsyttää, että mukavuusalueesta on tehty nykyään vähän negatiivinen juttu ja koko ajan pitäisi kehittää ja haastaa itseään. Miksi ei joskus saisi vain olla rauhassa just sellainen kuin on, just siinä missä on? Ja niin, oikeasti tottakai saakin jos ite niin päättää. Taitaa vain tilanteessa, jossa on ihan hyytynyt ja normiarjenkin läpivieminen tuntuu itsessään jo haasteelta, noi itsensä ylittämishommat tuntua lähinnä kettuilulta.
Vähän monipiippuinen juttu tämäkin... Kyllähän itsekin esim. treeneissä venytän omia rajojani, mutta esimerkiksi tommonen kiipeilyhomma on ihan nounou. Jos venyttäisin rajojani niin kauas, epäilen että en tuntisi oloani voittajaksi, vaan olisin vain ihan hajalla ja pelkäisin helvetisti. Taitaakin olla siis ehkä kyse omien rajojen tuntemisesta ja siitä, kuinka paljon sitä mukavuusaluetta voi kasvattaa. Luulen, että mulle haasteet pitää tapahtua tietyllä tavalla turvallisessa ympäristössä. Kiipeilyratoja lähtisin kokeilemaan jos tietäisin, että sieltä pääsee alas jos tahtoo. En yhtään pidä ajatuksesta, että on pakolla mentävä loppuun asti jos kerran lähtee matkaan. Ja ei, ei tietenkään oo vaihtoehto huutaa niiltä puiston työntekijöitä apua, vaan pitäis olla jotkin tikkaat, joita pitkin pääsee sillain huomaamattomasti alas :D
Lapsilleni tottakai opetin eilenkin, että ei oo mitään hätää ja tottakai voi pyytää apua. Kun ykstoistavee murehti, että on noloa jos kaikki näkee epäonnistumisen, lohdutin suureen ääneen kaikki ne perushommat. "Kaikki epäonnistuu joskus. Sillä ei oo mitään väliä jos ei onnistu.. tärkeintä on yrittää. Jos pelottaa liikaa, ei tietenkään tarvi mennä. Jos tekee virhearvion, ei haittaa.. sitten arvioidaan uudestaan. Jos joku nauraa, se osoittaa sillä oman hölmöytensä."
Ja silti, mä niin ymmärrän ykstoistaveetä.
Sannis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3