Jotain todella mystistä tapahtuu näissä mun laitteissani. Muutamia päiviä sitten puhelin puuhasteli yöllä ihan omiaan. Viestejä lähti sinne sun tänne vaikka minkälaisia. Joko se meni totaalisesti jumiin tai sitten joku ohjasi sitä jostain muualta. Vaihdoin varmuuden vuoksi kaikki salasanat, mitä keksin. Suurin osa noista viestisekoiluista tapahtui Instagramissa ja sinne tulee nyt koko ajan seuraamispyyntöjäkin kaikenmaailman huuhaa-profiileista. Eilenkin joku seitsemän kappaletta niitä estin. Ärsyttävää!
Tänään, kun avasin blogin, oli useampi kuva mystisesti kadonnut ja tilalla vaan kieltomerkkejä. En keksi mitään säännönmukaista, miksi juuri ne tietyt kuvat oli kadonneet, mutta niin vain oli. Kovin pitkälle en selannut, mutta vaikuttais siltä, että ongelma oli uusimmissa postauksissa ja sen jälkeen on hommat ookoo. Alkaa olla laitteetkin ilmeisesti vähän poikkeustilassa. Outoa!
Tänään, kun avasin blogin, oli useampi kuva mystisesti kadonnut ja tilalla vaan kieltomerkkejä. En keksi mitään säännönmukaista, miksi juuri ne tietyt kuvat oli kadonneet, mutta niin vain oli. Kovin pitkälle en selannut, mutta vaikuttais siltä, että ongelma oli uusimmissa postauksissa ja sen jälkeen on hommat ookoo. Alkaa olla laitteetkin ilmeisesti vähän poikkeustilassa. Outoa!
Yleisestä olotilasta sen verran, että vaihtelevaa on edelleen. Todella vaihtelevaa. Jopa kirjoittajan asteikossa, jossa on aina vaihtelevaa ja tunteet tuntuu aina niin kovin korkealta ja kovaa, oli ne sitten hyviä tai huonoja. Tästä kirjoittelin Instagramissa ja aika paljon sain vastauksia, että samaa on ilmoilla myös muilla. On tää sen verran ennennäkemätön tilanne, että herättää todella paljon tunteita, hyvässä ja pahassa. Eihän kukaan meistä oo koskaan elänyt tällaisessa maailmassa. En usko, että oikein moni osasi tällaista maailmaa kuvitellakaan. Kirjoittaja miettii kyllä säännöllisin väliajoin esim. sotaa, mutta tämän luokan pandemia ei oo tullut mieleenkään.
Ajattelin etukäteen, että poikkeustilan aikana tulee olemaan luppoaikaa enemmän. Se ajatus on kuitenkin osoittautunut aika vääräksi. Jonkin verran on tietysti vähemmän menoja (kyläilyreissut ym.), mutta mun päiviini on tullut aika paljon lisäkuormitusta kotikoulusta, kouluruokien hausta, uusista koko ajan lyhyellä varoajalla elävistä työkuvioista ja rutiinien muuttumisesta. Meillä mister A on töissä joka päivä aamuvuorossa ja kaikki kouluun liittyvä on mun vastuullani. Hoidan aamupäivällä tyttöjen jutut ja siinä samalla osan omista duuneista. Yritän mahduttaa aamuihin myös treenin. Osana päivistä jatkan iltapäivästä vielä duunipaikalle tekemään hommia.
Jossain aiemmassa postauksessa puhuin ajan loppumisen pelosta. Se pelko ei oo vielä hellittänyt. Huomaan, että nyt pelkään poikkeusajan päättyvän, ennenkuin ehdin ottaa siitä kaiken irti. En oikein edes tiedä, mitä se tarkoittaa... Ehkä se liittyy siihen, kun alunperin luulin, että tänä aikana ehtii levätä enemmän. Nyt kun on käynyt ilmi, että niin ei ole, pelkään että on seinä vastassa, kun palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Joka paikassa toitotetaan, että nyt pitää nauttia tästä pysähtymisestä ja mä vaan mietin, että anteeksi mistä pysähtymisestä? Toisillehan se on sitä jos esim. työt on katkolla, mutta itse en oo kokenut, että mitään suurempaa pysähtymistä olis tapahtunut. Viikonloput on olleet vapaita ja oon nauttinut niistä, mutta uniongelmat ja kaikenlaiset ajatukset pitkin öitä verottaa liikaa.
Me ulkoillaan joka ikinen päivä, liikutaan ja treenataan, tehdään kaikki mitä koulusta tulee tehtäväksi, syödään joka päivä viisi ateriaa, tarkkaillaan herkkujen määrää ja hoidetaan työt. Me kävellään ja pyöräillään, tehdään yhdessä kaikenlaista ja yritetään ottaa jokaisen perheenjäsenen tarpeet huomioon. Me rakastetaan ja riidellään, hölmöillään, välillä puhua pulputetaan ja välillä ollaan hiljaa luurit korvilla. Koen, että oon hyvä äiti ja näen, että tytöt on onnellisia ja tyytyväisiä. Jos katselisin meidän perhettä sivusta, olisin kateellinen, koska meillä homma toimii hyvin. Ja silti...kun katson muiden some-päivityksiä, mietin koko ajan, että teenkö tarpeeksi ja oonko tarpeeksi.
Tytöt on uskomattomia. Ne on vetäneet koko tämän poikkeustilan aivan järjettömän hienosti. Ne tekee läksyt pyydetysti ja hoitaa oman osuutensa kotihommista. Ne leikkii ja puuhailee yhdessä ja keksii hommaa. Oon molemmista niin ylpeä, että välillä meinaan aivan haljeta. Reaktiot uuden elämän säännöistä ja rajoituksista on olleet niin minimaalisia, että sitä vähempää ei voisi mun mielestä ollakaan. Sen verran on käyty asioita läpi, että tiedän molempien kertoneen harmituksensa ja pelkonsa enkä usko, että tarvii miettiä patoaako ne poikkeustila-ahdistukset sisäänsä.
Itsehän en osaa puhua mulle tietyllä lailla kipeistä asioista. Kerron vasta sitten, kun pahin tilanne on ohi, vähättelen vähän ja käännän homman puoliksi vitsiksi. Onneksi voi kirjoittaa, kun ei osaa puhua. Törmään aina välillä siihen, että jengi olettaa mun laulavan kaikki asiat kaikille, koska oon niin kovin puhelias. Monista asioita on niin helppo puhua. Joistakin en puhu koskaan.
Mistäköhän riittämättömyyden tunteet johtuu? Miksi pitää suorittaa kaikkea? Kun oon niin tyytyväinen elämääni, niin mistä johtuu ainainen epävarmuus siitä, saanko tehdä asioita niin, että ne sopii parhaiten mulle ja meidän perheelle? Miksi aina pelkään, että loukkaan jotain? Miksi aina kyseenalaistan sitä, oonko oikeanlainen? Miksen tiedä, mihin oon oikeutettu ja miksi aina pelkään, että vaadin liikaa itselleni? Miksi koen niin usein huonoa omatuntoa? Miksi aina pelkään, että aika loppuu? Miksi pelkään, että menetän jotain? Kun nämä ajatukset jo aikanaan helpotti huomattavasti, miksi ne nyt palaa taas voimakkaampina?
Ajattelin etukäteen, että poikkeustilan aikana tulee olemaan luppoaikaa enemmän. Se ajatus on kuitenkin osoittautunut aika vääräksi. Jonkin verran on tietysti vähemmän menoja (kyläilyreissut ym.), mutta mun päiviini on tullut aika paljon lisäkuormitusta kotikoulusta, kouluruokien hausta, uusista koko ajan lyhyellä varoajalla elävistä työkuvioista ja rutiinien muuttumisesta. Meillä mister A on töissä joka päivä aamuvuorossa ja kaikki kouluun liittyvä on mun vastuullani. Hoidan aamupäivällä tyttöjen jutut ja siinä samalla osan omista duuneista. Yritän mahduttaa aamuihin myös treenin. Osana päivistä jatkan iltapäivästä vielä duunipaikalle tekemään hommia.
Jossain aiemmassa postauksessa puhuin ajan loppumisen pelosta. Se pelko ei oo vielä hellittänyt. Huomaan, että nyt pelkään poikkeusajan päättyvän, ennenkuin ehdin ottaa siitä kaiken irti. En oikein edes tiedä, mitä se tarkoittaa... Ehkä se liittyy siihen, kun alunperin luulin, että tänä aikana ehtii levätä enemmän. Nyt kun on käynyt ilmi, että niin ei ole, pelkään että on seinä vastassa, kun palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Joka paikassa toitotetaan, että nyt pitää nauttia tästä pysähtymisestä ja mä vaan mietin, että anteeksi mistä pysähtymisestä? Toisillehan se on sitä jos esim. työt on katkolla, mutta itse en oo kokenut, että mitään suurempaa pysähtymistä olis tapahtunut. Viikonloput on olleet vapaita ja oon nauttinut niistä, mutta uniongelmat ja kaikenlaiset ajatukset pitkin öitä verottaa liikaa.
Me ulkoillaan joka ikinen päivä, liikutaan ja treenataan, tehdään kaikki mitä koulusta tulee tehtäväksi, syödään joka päivä viisi ateriaa, tarkkaillaan herkkujen määrää ja hoidetaan työt. Me kävellään ja pyöräillään, tehdään yhdessä kaikenlaista ja yritetään ottaa jokaisen perheenjäsenen tarpeet huomioon. Me rakastetaan ja riidellään, hölmöillään, välillä puhua pulputetaan ja välillä ollaan hiljaa luurit korvilla. Koen, että oon hyvä äiti ja näen, että tytöt on onnellisia ja tyytyväisiä. Jos katselisin meidän perhettä sivusta, olisin kateellinen, koska meillä homma toimii hyvin. Ja silti...kun katson muiden some-päivityksiä, mietin koko ajan, että teenkö tarpeeksi ja oonko tarpeeksi.
Tytöt on uskomattomia. Ne on vetäneet koko tämän poikkeustilan aivan järjettömän hienosti. Ne tekee läksyt pyydetysti ja hoitaa oman osuutensa kotihommista. Ne leikkii ja puuhailee yhdessä ja keksii hommaa. Oon molemmista niin ylpeä, että välillä meinaan aivan haljeta. Reaktiot uuden elämän säännöistä ja rajoituksista on olleet niin minimaalisia, että sitä vähempää ei voisi mun mielestä ollakaan. Sen verran on käyty asioita läpi, että tiedän molempien kertoneen harmituksensa ja pelkonsa enkä usko, että tarvii miettiä patoaako ne poikkeustila-ahdistukset sisäänsä.
Itsehän en osaa puhua mulle tietyllä lailla kipeistä asioista. Kerron vasta sitten, kun pahin tilanne on ohi, vähättelen vähän ja käännän homman puoliksi vitsiksi. Onneksi voi kirjoittaa, kun ei osaa puhua. Törmään aina välillä siihen, että jengi olettaa mun laulavan kaikki asiat kaikille, koska oon niin kovin puhelias. Monista asioita on niin helppo puhua. Joistakin en puhu koskaan.
Mistäköhän riittämättömyyden tunteet johtuu? Miksi pitää suorittaa kaikkea? Kun oon niin tyytyväinen elämääni, niin mistä johtuu ainainen epävarmuus siitä, saanko tehdä asioita niin, että ne sopii parhaiten mulle ja meidän perheelle? Miksi aina pelkään, että loukkaan jotain? Miksi aina kyseenalaistan sitä, oonko oikeanlainen? Miksen tiedä, mihin oon oikeutettu ja miksi aina pelkään, että vaadin liikaa itselleni? Miksi koen niin usein huonoa omatuntoa? Miksi aina pelkään, että aika loppuu? Miksi pelkään, että menetän jotain? Kun nämä ajatukset jo aikanaan helpotti huomattavasti, miksi ne nyt palaa taas voimakkaampina?
Sannis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3