Kymppivee

Tänä kesänä oon hermostunut kymppiveehen muutaman kerran oikein toden teolla. Ilmoilla alkaa olla teinin elkeitä. Oon vähän huolissani siitä, mitä on tulossa, kun tuntuu että nyt jo ottaa välillä niin aivoon. Ihan selkeästi nyt on alkanut uusi aikakausi, joka tietysti kuuluu asiaan, mutta kyllä mua ärsyttää se, että mikään ei riitä. Kymppiveenä ollaan näköjään vähän samanlaisia, kuin kolme- tai neljäveenä, ihan koko ajan vailla jotakin.

Kymppiveenä pitää saada limsaa ja jätskiä. Pitää saada uusi kannettava ja puhelimeen joka ikinen päivä uusia sovelluksia ja pelejä. Pitää saada YouTube-kanava ja SnapChat, koska kaaaaaaikilla muillakin on. Pitää saada kavereita yökylään tai mennä kavereille yökylään jatkuvasti. Pitää saada tehdä slimejä ja sotkea koko kämppä. Pitää saada ostaa koko ajan jotain ja mennä Jungle Juice Bariin. Pitää päästä Duudson Parkiin ja MiljoonaTivoliin. Pitää saada koira ja pupu ja mieluiten pari muutakin kotieläintä. Pitää saada mennä uimaan altaaseen, joka on kaksikymmentäkertaa luvattu olevan riittävän täynnä uimista varten SEURAAVANA päivänä.

Kymppiveenä jos ei saa jotain haluamaansa, jäädään istumaan naama vääränä kaikkien keskelle ja näkyville niin, että varmasti kaikki tietää, että yhdellä on tylsää ja ärsyttävää ja että varmasti kaikilla muillakin menee, jos ei päivä niin ainakin se hetki pilalle. Murjotus alkaa samantien jos pitää lähteä kävelylle tai vaikka ruokakauppaan. Aina jos jostain tulee sanomista, heittäytyy kymppivee marttyyriksi: "Niin, kun mä oon niin tyhmä etten osaa tehdä mitään oikein!". Kun ennen lähes kaikki äidin ehdottamat jutut sai kannatuksen, saa ne kymppiveeltä nykyään myrtsin naaman. Mikään ei oikein nappaa eikä huvita. Kavereiden kanssa tramppahetket ja ulkoilut on paaaljon entistä lyhyempiä ja aamusta iltaan huvittais vain lojua. Leikkipuistossakin kymppiveenä voi maata pitkin nurmikkoja, koska ei mitenkään jaksa olla jalkeilla. Ite niin tykkäisin ylisosiaalisen duunin vastapainona edelleen tehdä asioita vain meidän perheen kesken, mutta kymppiveenä vingutaan kavereita mukaan joka helkkarin retkelle. Välillä tottakai otetaankin kamut oikein mielellään mukaan ja sekin on hauskaa, mutta come on!! Ei kukaan voi koko aikaa haluta vieraita tenavia joukkoon.

Huuuh! Vielä se kuljettaa retkillä pehmolelua mukana ja ulkoiluttaa lelukoiraa oikean kaipuussa. Vielä se on niin reipas, auttaa siskoaan ja tekee kotitöitä. Vielä se tuo äidille metsästä kukkia ja kertoo silmät loistaen kavereiden kanssa tekemiään juttuja. Vielä se on niin hitsin pieni.. kymmenen vuotta. Ja silti se osaa olla niin hemmetin kiittämätön kakara, että mulla aivan ottasuoni pullistuu!

Semmosta.

Pitkän aikaa oon kirjoittanut tytöistä hyvin vähän, mutta nyt tilanne vaatii. Kymppiveelle saatan ehkä näyttää tämän kymmenen vuoden kuluttua. Tai kahdenkymmenen :D Sitten, kun oon saanut sen takaisin. Niin mä ajattelen.. että tästä eteenpäin mun rakas tyttöni loittonee musta, vaikka kuinka yritän pitää sitä lähellä. Itken karvaita kyyneliä sen takia. Mutta sitten kun on riittävästi ikää, se ymmärtää tulla takaisin. Ymmärtäähän?

Ymmärrättekö mitä tarkoitan? 

Sannis