maanantai 15. lokakuuta 2018

Ressimuija


Voi vitsi kuulkaa meinas taas mennä vähän yliajattelun puolelle eilen. Tai ei siis meinannut, vaan meni. Vuosien aikana oon päässyt monesta painolastista ja kivireestä eroon enkä ihan aina enää muista ressata aivan kaikesta. Yönikin nukun jo aika hyvin. Mutta sitten tuleekin yksi sunnuntai, jolloin jätän kävelylenkin väliin ja johan menee muijalla pasmat sekaisin. 

Eilen olin muutaman tunnin yksin himassa, koska mister A lähti tyttöjen kanssa siskonsa luo ja mun piti suunnitella jumppaa. Tein duunia jonkin aikaa, pesin pyykkiä, fiksailin tavaroita paikoilleen, siivosin terassia talvikuntoon, pesin olkkarin ikkunat ulkoa, vaihdoin ysiveelle verhot, imuroin, otin valokuvia ja tsiigailin hetken telkkaria. Ihan perfect aamupäivä siis. Sain vaikka mitä aikaiseksi eikä tuntunut, että olis ollut yhtään liikaa. Niin. Mutta, kun en lähtenyt kävelylle.

Mietin koko ajan, lähtisko kävelylle ja koska sinne lähtis. Mutta kun ei kiinnostanut lähteä. Tai olis kiinnostanut, mutta ei kiinnostanut poistua omasta kuplasta ja kotikolosta. Niin harvinaista herkkua on olla hiljaisessa kodissa ihan yksin, että päätin käyttää koko ajan hyväkseni. Joskus menee kuukausia ettei tuu tilaisuutta olla kotona ihan itekseen. Nyt tilaisuus tuli kahtena viikonloppuna peräkkäin ja ilmeisesti nuo muutaman tunnin pätkät oli nyt sitte mutsin omatunnolle liikaa. Kun eihän nyt tietenkään saa mitään omaa koskaan olla. Huono omatunto minäitteomasta-ajasta yhdistettynä kävelylenkin väliin jättämiseen oli nyt sitten semmonen yhtälö, että oli koko illan jotenkin turhautunut olo.

Kun A-tiimi tuli kotiin, siivottiin vielä vähän pihaa, tehtiin omppuhilloa, ompelin minille toiveiden mukaisesti ninjapäähineen, potkin typyn kanssa palloa ja vakoiltiin iskää. Ysivee leikki kaverinsa kanssa. Oli oikein mukava fiilis ja semmonen perus koti-ilta, kun ei oo kiire mihinkään ja jokainen saa puuhailla rauhassa. Semmonenkin on nykyään luksusta... kun ei oo mitään menoa eikä kukaan oo töissä tai harrastuksissa. MUTTA. Kun ei vieläkään menty sinne kävelylle. Voi jeeZUZ!!! 

Viime viikolla mulla oli poikkeuksellisesti jumppaa vain kahtena päivänä ja jos niin käy, on se oltava lepoviikko. Normaalistihan treeneihin suositellaan lepoviikkoja noin neljän viikon välein, mutta jumppapirkoilla se ei onnistukaan ihan niin. Silloin, kun tulee mahdollisuus, on se käytettävä jos aikoo jaksaa tehdä duuninsa vielä nelikymppisenä tai viiskymppisenä. Oon siis lepoviikollani jumpannut maanantaina pari tuntia ja tiistaina tunnin. Torstaina tein liikkuvuustreenin ja käytiin mister A:n ja minin kanssa n. 45 minsan palauttavalla kävelyllä. Perjantaina tehtiin fillarilenkki ja lauantaina köpöttelin tunnin reippaan lenkin. Ja sitte piti sunnuntaina turhautua koko ilta siitä etten oo lähtenyt kävelylle. Nyt OIKEESTI!!  


Ajatustyö tuosta kävelylenkin väliin jättämisestä olis pitänyt tehdä etukäteen. Olis pitänyt muistaa jo edellisenä iltana antaa itsellensä lupa olla menemättä ja luulen, että sitten ei olis ollut mitään ongelmaa. Mitenköhän ihmisestä tulee tällainen? Että aina pitäis olla niin asialla ja jos ei oo, on olotilat aikamoiset. Ja vaikka kuinka yrittää ymmärtää, että on ihan turha ressata, ressaa kuitenkin. Onko siellä ruudun takana ketään, joka ymmärtää mistä puhun? Vai ootteko te kaikki muut ihan rentoreiskoja?

Niin. Että älä ny ressaa, eikö?
*tähän se hymiö, joka pitää käsiä kasvojen edessä, koska OIKEESTI!!
Sannis

4 kommenttia:

  1. Ihan oli kuule kuin mun päästä tää(kin) stressinaihe. Ja mulla sentään on nykyään kaikki töitten ulkopuolinen aika periaatteessa sitä omaa aikaa. Mutta silti sitä pitää itselle asettaa jotenkin ne vapaapäivän tekemiset takaraivoon niin, ettei niistä yhtään muka voi tinkiä, ja jos tinkii, niin kaikki on muka pilalla.

    Mun piti ottaa viime viikonloppuna pitkästä aikaa kotona kuvia, muttei sitten huvittanutkaan ja sekös hiersi niin paljon, etten sit tehnyt mitään muutakaan järkevää. Paitsi lähdin pelaamaan, jota ei varsin pitänyt tehdä, koska kaikki liikenevä valoisa aika on muutenkin menny kentällä.

    Voi meitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi apua... toi valokuvaus!! Kun on valoisaa ja kun tekee vaikka hienon kattauksen, niin vähän sitte harmittaa jos ei jaksakaan just olla kameran kanssa asialla. Aivan, ku menis jotain ohi. Huuuuh! NYT otetaan rennosti vaan hei eikä ressata! Koska se on aina hyvä neuvo :D ;D
      Ja kentällähän pitää olla, koska pian ei voi olla, kun tulee lunta!

      Poista
  2. Joo, mä niin tiedän mistä puhut *itkunauruhuutoa* :D
    Kun on tottunut touhaan ja meneen on vaikea vain olla, edes luvan kanssa. Edes että järkeilee kropan tarttevan lepopäivää. Tsempataan me sit toisiamme kun tällainen ressi siunaantuu :X
    Halit Sannis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep.. vertaistukiryhmä pystyyn näissä tilanteissa :D

      Poista

Kiitos, kun kommentoit <3