sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Frost


Rakastan näitä ensimmäisiä aamuja, kun maa on kuurassa. Auton tuulilasilla se ei tietenkään ole erityisen ihanaa, mutta kohmeinen nurmikko kenkien alla ja ensimmäiset huurteet terassin kaiteilla on jotain erityistä. Syksyn tuoksu, kauniit värit ja viileät säät saa aina mun mieleni hyrräämään.

Viime kuukausina oon miettinyt paljon perhettä. Sitä, kenestä se perhe loppuviimein muodostuu. Niistä ihmisistä kenen kanssa asuit lapsena vai niistä, jotka olet itse valinnut? Oon myös miettinyt, miksi jotkut asiat elämässä on niin järkyttävän kipeitä, vaikkei niistä haluaisi välittää niin paljon, että antaisi niiden satuttaa. Niin, ja sitä, miksi elämässä on asioita, joihin ei koskaan saa vastausta.. vastausta, joka ehkä toisi helpotuksen mietteisiin siitä, teinkö minä jotain vai onko syy jossain ihan muualla.

Raskaita mietteitä siis tänä viikonloppuna ja itku on ollut herkässä. Vaikka niin kai se aina mulla on. Dramaqueen. Se mä olen aina ollut. Mulla on niin paljon tunteita ja ajatuksia. Monien mielestä liikaa. Ärsyttävä ja kuluttava, liikaa tilaa vievä. Siinä mun perisyntini. Tunnen nahoissani, kun osun sellaisen ihmisen tielle, jolle mun olemukseni on liikaa. Se ei ole mukava tunne.

Raskaan mielen kaverina tässä viikonlopussa on ollut paljon hyvää. Oon saanut levättyä. Oon saanut raitista ilmaa. Oon saanut olla kotona. Oon saanut tavata ystäviä. Oon koittanut järjestää ajatuksiani ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen alkusyksyn hullun kiireen jäljiltä. Tärkein taitaa kuitenkin olla se, että oon saanut hiljaisuutta. Eilen ja tänään sain olla pienen hetken ihan yksin kotona täydessä hiljaisuudessa ja se oli kyllä juuri sitä, mitä kaipasin tällä hetkellä. Miten maailman meteli voi olla niin järkyttävän kova välillä ja miten se voikin sekoittaa ajatukset niin tehokkaasti?

Sannis


6 kommenttia:

Kiitos, kun kommentoit <3