25v

Tänä syksynä tulee täyteen 25 vuotta mun ryhmäliikuntaohjaajaurallani. Yhtäkkiä. Oon kirjoittanut tätä postausta useamman tunnin. Jotenkin aihe olikin niin hitsin tärkeä ja mulle itselleni suuri, että postauskaan ei ollut ihan läpihuutojuttu. Mietin, minkälainen sävy tähän jää, koska kerron vaikeitakin asioita, jotka liittyy tähän työhön. Jotenkin oli nyt tosi tärkeää, että lukijalle välittyy se, kuinka (mulle) isosta asiasta on kyse. Ryhmäliikuntaohjaajan duuni näyttää ehkä ulospäin siltä, että sitä käydään vähän pomppimassa ponnari heiluen salissa, mutta kyllä se on niin paljon muutakin. 

Aloitin vuonna 1996, kun olin 15-vuotias, just täyttämässä 16. Olin voikannut ja tanssinut Vaasan Vasamattarissa jo jonkin aikaa ja sieltä johtokunnasta joku soitti ja kysyi, haluaisinko alkaa ohjata tunteja. Selevä. Aloitin kahdella tunnilla. Ensimmäinen oli tyttöjen showtanssitunti ja toinen aikuisten kuntojumppa. Jännitti ihan hitosti! Kiva hei viisitoistavuotiaana lähteä ohjaamaan aikuisia naisia, mutta olihan se alusta lähtien mun juttu.

Ensimmäiset vuodet kannoin mukana isoa laukkua jossa oli mankka, lenkkarit ja juomapullo. Välillä laukussa oli satoja markkoja jäsenmaksuja, jotka kerättiin silloin alussa käteisenä. Ei ollut tietoakaan mikrofoneista tai värivaloista. Jossain vaiheessa kehitys kehittyi, maksut siirtyi tilisiirtoihin ja mun roudattavaksi tuli kassin lisäksi kannettavan mikrofonin vahvistin. Silloin jumpattiin aerobic-musan tahtiin, jossa biisit oli miksattu yhteen pötköön eikä ohjelmia suunniteltu ollenkaan yhtä tarkkaan, kuin nykyään. Askelsarjat ja liikkeet mietin tottakai valmiiksi,  mutta supertarkasti musiikkiin niitä ei tehty. Musiikin rytmissä liikuttiin tottakai. Siinä oon aina ollut pilkuntarkka, mutta aerobicmusiikeissa ei ollut samalla lailla vaihtelua, kun "oikeissa" kappaleissa eikä niissä ollut niin väliä missä kohdassa tehtiin ykkösiä ja missä superhitaita. 

Jonkin aikaa, kun olin ohjannut, alkoi tuntua siltä, että olis ihan kiva tietää, mitäs sitä onkaan tekemässä ja lähdin koulutuksiin. Kävin aerobicohjaajan peruskoulutukset, jossa opetettiin musiikin käyttöä ja sen laskemista, tunnin rakentamista ja ohjaamista. Olin opiskellut itse paljon ja koulutuksissa sain tekemiseen varmuutta. Ohjasin lihaskuntotunteja, steppiä ja muita aerobichommeleita ja jotain venyttelyjuttujakin. Jossain vaiheessa tyttöryhmä jäi pois ja jatkoin vain aikuisten ryhmien kanssa.

Siihen aikaan ei Vaasassa montaa kuntosalia ollut. Salit nimeltään Sports Gym ja LadyLine pitivät aikamoista monopolia ja kun LadyLinelta soitettiin mua töihin, olin kyllä ihan superotettu. Ja vielä otetumpi olin kun multa ei vaadittu edes näytetuntia, vaan pääsin remmiin suoraan mukaan suositusten perusteella. LadyLinen asiakkailla oli omat suosikkiohjaajansa jo pitkän ajan takaa ja hetken aikaa kesti, että jengi löysi myös mun tunnit.

Aluksi oli tosiaan hiljaisempaa. Jossain vaiheessa sain jotain negatiivista palautettakin pariin otteeseen ja mietin, että onko musta kuitenkaan tähän hommaan. Palautteet kuuluu tottakai asiaan, mutta duunissa, jossa laitat itsesi ihan kokonaan peliin, negatiivinen tuntuu aika hiton murskaavalta. Siihen asti palaute oli ollut pelkästään positiivista ja piti opetella ottamaan muutakin vastaan. Opettelin. Ja opiskelin ohjaamista lisää. Korjasin ne jutut, jotka oli mun mielestäni korjattavissa ja koulutin itseäni siihen, että kaikkia en voi miellyttää koskaan, koska ohjaustaidon lisäksi ohjaajan persoona vaikuttaa tietysti asiakkaan kokemukseen. Tunneilla alkoi olla taas hyvin porukkaa ja ohjasin paljon. Tohon aikaan perustuntien rinnalle tuli Bosu- ja Fitness Pilates-tunteja, joita minä en ohjannut. Elli-tunteja taas ohjasin, jotka oli vähän kuin Spinning, mutta crosstrainer-laitteilla.

Jossain vaiheessa alkoi olla takki tyhjä. Ohjasin liikaa ja homma alkoi todellakin tuntua työltä. Ohjasin aamulla ennen töitä ja illalla töiden jälkeen. Täydelliseen aikaan polvi alkoi reistailla. Vedin monta steppituntia viikossa ja niillä tunneilla alkoi jalassa tuntua surkealta. Seuran tunneilla muuten stepattiin koulun salissa puisilla steppilaudoilla. Aikamoista! Kuntosalin jumpissa oli luxusta, kun alla oli oikea steppilauta. Loppuviimein polvi kuvattiin ja selvisi, että kymmenen vuotta aiemmin tapahtunut haaveri oli halkaissut polvilumpion eikä homma tulisi korjaantumaan ilman operaatiota. Jäin hetkeksi duuneista sivuun odottamaan polven tähystystä. Lumpiota ei voi enää korjata ja halki se on edelleen, mutta polvi puhdistettiin eikä oo vaivaillut sen jälkeen.

Polvioperaation lisäksi oon pitänyt pienen ohjaustauon myös kakstoistaveetä odottaessa, koska voin niin huonosti. Lähinnä makasin sohvalla ja söin pitsaa, muistelisin. Ounou!! Kun Vaasaan avattiin uusi LadyLine, pyydettiin mua sinne töihin ja lähdin BodyStep-koulutukseen kun baby oli kolme kuukautta. Nyt tähän kirjoitettuna koko homma tuntuu ihan huonolta vitsiltä. Kolme kuukautta?? Koulutus oli järjettömän raskas, varsinkin just sektion kokeneelle. Rääkkäsin kroppaani ihan hulluna aivan liian aikaisin. En meinannut jaksaa haastavaa lajia eikä babybrainissa meinannut ohjelmakaan pysyä muistissa ja sitä myötä en koskaan saanut BodyStepiä tuntumaan omalta. 

LesMills-koulutukset ja lajit oli jotain ihan uutta ja ihmeellistä, koska niissä ohjattiin jonkun toisen suunnittelemaa tuntia. BodyStep ei tosiaan ottanut tulta allensa, mutta BodyPumpista taas tuli nopeasti mun suosikki. Niihin aikoihin, kolmisentoista vuotta sitten alettiin myös omat tunnit suunnitella erillisiin biiseihin ja aerobicmusat jäi pois. Se toi koreografiaan ja ohjaamiseen aivan uutta fiilistä ja silloin alkoi hommat rokata ihan eri tasolla. Ennenkin oli ollut siistiä, nyt oli supersiistiä. Tohon aikaan aloin ensimmäistä kertaa ohjata myös Spinningiä ja vauvajumppaa.

Aloin pian odottaa Tommia ja voin raskausaikana tosi hyvin. En ottanut paljoa vakkaritunteja, kun en tiennyt kuinka tuun voimaan, mutta tuurasin siellä sun täällä. Pyyntöjä tuli paljon, mutta läheskään kaikkiin en voinut vastata myöntävästi, koska tein päiväduuniakin. Jumppasin kuitenkin aivan loppuun saakka ja ohjasin Vaasan lisäksi Laihialla, jossa silloin asuttiin. Loppuaikoina oli vähän hankalaa keksiä, mihin kohtaan mikkivyön asettaisi, mutta muuten muistan, että kaikki sujui aivan hyvin. Ison mahani kanssa oon vetänyt esim. steppiä ihan suvereenisti. Jouduin muistutella itseäni usein, etten saa tehdä tiettyjä liikkeitä. Voin niin hyvin, että siinä mielessä meinasi raskausrajoitteet unohtua.

Raskaus päättyi Tommin kuolemaan ja sinä aikana porukka mun vanhoja työkamujani oli päättäneet perustaa Vaasaan ensimmäisen EasyFitin. Mua pyydettiin remmiin mukaan. Lähdin tottakai. Aluksi ohjaaminen Tommin jälkeen oli haastavaa. Lähdin taas lavalle ihan liian aikaisin ja jouduin välillä ihan tosissani miettiä, mitä hittoa siellä teen. Jonkin ajan päästä ohjaamisesta tuli itellekin terapiatuokio ja tapasin käydä infrapunasaunassa istumassa hetken ihan rauhassa tunnin jälkeen ennenkuin palasin kotiin taaperoarkeen. Kakstoistavee oli silloin about parivuotias.

Ensimmäisinä EasyFit-vuosina ohjasin vielä jossain muuallakin, mutta pikkuhiljaa muut paikat jäi pois. Tuntui niin ihanalta, kun ekaa kertaa ikinä jumppakamat sai olla kaikki samassa paikassa ja sain ohjata aina samoissa tutuissa saleissa. Tuntui helpolta ja jotenkin tosi kotoisalta. Tuntui, että aloin olla oikeasti varma ohjaamisestani. Aiemmissa paikoissa oli aina kiinnitetty paljon huomiota siihen, kuinka paljon kenenkin tunneilla on porukkaa ja se tottakai onkin tärkeää tietyllä tavalla, mutta tossa kohdassa lopetin itseni muihin vertaamisen. Olin löytänyt tyylini ja paikkani ja tiesin, että osaan hommani. Kävin Zumba-koulutuksen ja aloin ohjata myös tanssitunteja. 

Kun mini oli syntynyt, jätin silloisen päiväduunini ja siirsin kaikki hommat EasyFitille, kun mulle tarjottiin kokopäiväistä työtä ryhmäliikuntavastaavana. Siihen asti olin miettinyt, mitä sitä isona tekisin ja yhtäkkiä aloin ensimmäistä kertaa pohtia, josko jumppahommat voisikin olla pääduuni. Kovin kauaa ei tarvinnut miettiä ja lupauduin töihin. Kokopäiväduunissa omien tuntien lisäksi tuli yritys- ja tykyryhmät ja kuntosalin päivittäiset hommat. Kävin Hyvinvointi- ja Kuntosalivalmentajan koulutukset ja jossain vaiheessa opiskelin Joogaohjaajaksi. BodyPump-lisenssin jätin pari vuotta sitten pois ja nyt ohjaan vain tunteja, jotka rakennan itse. TRX tuli viimeisimpänä uutena lajina, mutta jostain syystä se aiheuttaa mulle migreeniä. 

Nyt EasyFit Vaasa on Liikuntakeskus LYKKE. Vastaan ryhmäliikunnasta sekä sosiaalisesta mediasta. Oon ihan hiton ylpeä siitä työstä, mitä oon meidän keskuksen somen, ryhmäliikunnan ja mun omien tuntieni eteen tehnyt. Meillä on huippu tiimi ja talo täynnä ammattilaisia. Ite suunnittelen tunnit pilkuntarkasti. Kaikki lähtee musiikista. Valitsen aina englanninkielisen musan mukaan jotain suomalaista ja jotain ruotsinkielistä. Uusia radiohittejä käytän vähemmän, koska nuoremmat käyttää niitä enemmän. Jonkun ujutan aina mukaan etten olisi ihan viimeinen dinosaurus :) Yritän valita musaa monelta eri vuosikymmeneltä ja mukana on aina eri tyylilajeja, vaikka tottakai perustunneilla yleensä parasta on ysärijumputus. Toivon aina, että joku tietty vanhempi kappale sykäyttää jonkun sydäntä ja monesti oon saanut palautetta, että niin onkin ollut.

Yhden tunnin suunnitteluun menee useampi tunti, koska tärkeää on saada oikeaan biisiin oikeat liikkeet. Täytyy miettiä tarkkaan, kuinka liikkeet tehdään ja miten ne ohjataan. Se, että ohjatessa osaa ennakoida kunnolla, vaikuttaa paljon asiakkaan kokemukseen ja siihen, kuin jengi pysyy tunnilla mukana. Ohjaus, liikkeiden vaihdot ja kehonkieli tunnilla on oltava selkeää. On osattava antaa vaihtoehtoja eri tasoisille treenaajille. Oman tekniikan on pysyttävä kunnossa. Koreografia pitää muistaa vimpan päälle. Mokata voi, mutta sekin täytyy tehdä varmasti. Niin ettei asiakkaalle tule epämukava olo. Mokaaminenkin vaatii siis harjoittelua ja kokemusta. Täytyy myös muistaa, että aina voi kehittyä. Nyt kun omia tunteja videoidaan enemmän, on tosi tärkeää katsella niitä läpi, että voi korjata omia virheitään ja poistaa maneereja. Tässä(kään) työssä ei oo kyllä koskaan valmis.

Kuvat LYKKEstä on ottanut Katinka Kreativen Katja.

Nolointa: Silloin jossain vaiheessa, kun takki oli tyhjä ja ohjasin LadyLinen sekä Vasamattarien tunteja, mulla oli samalla meneillään avioero ja voin ihan superhuonosti. Yhtenä päivänä en vaan enää pystynyt. Olin kuoleman väsynyt ja itkin vaan eikä siitä tullut millään loppua. En saanut yrityksestä huolimatta tunnille ketään tuuraajaa ja vein lapun koulun salin ovelle, että tunti on peruttu. Laitoin viestin LadyLinelle, etten pysty tulla. Tämä keissi hävettää mua edelleen. LadyLinella sentään joku otti mun viestin vastaan ja ehkä pystyi järjestää jotain, mutta pitkitin ilmoittamista aivan liian myöhään, kun kuvittelin, että kyllä mä vielä pystyn. Seuran tunnilla jumpparit vaan tuli paikalle toteamaan, että ei vaiskaan, tänään ei ookaan jumppaa. Eihän silloin ollut mitään somehommia, jossa olisin saanut tiedon eteenpäin. Olin tietysti tosi nuori ja hölmö, mutta tämä hävettää mua edelleen. Olin kuitenkin jo nuorena vastuuntuntoinen eikä tommonen oo ollut mun tapaistani. Joskus kai tulee kuitenkin vain raja vastaan. Silti, noloa!

Oudointa: Vuosia sitten, vähän ennen tyttöjen syntymää olin raskaana ja aloin vuotaa verta muutama tunti ennen jumpan alkua. Verenvuoto ei lakannut ja olin vähän paniikissa, että mitä mun kuuluu nyt tehdä. Tiukasti oli vielä mielessä tuo, kun liian lyhyellä varoitusajalla peruin jumpat enkä kehdannut tehdä samaa toista kertaa. Lähdin salille hyvin oudoissa tunnelmissa. Silloinen työkaverini Mari oli paikalla ja kysyi onko mulla kaikki hyvin. Selitin tilanteen ja Mari kysyi oonko menossa ohjaamaan. Vastasin myöntävästi enkä kyllä koskaan unohda sitä, kun Mari katsoi mua tiukasti, käski lähteä kotiin, veti lenkkarit jalkaan ja pyytämättä lähti pitämään tuntia muutaman minuutin varoitusajalla. Minä lähdin kotiin ja sain keskenmenon. 

Vaikeinta: Vaikeinta on silloin, kun ohjaaminen tuntuu oikeasti työltä. Silloin, kun pitää antaa kaikki, vaikka ei olisi mitään annettavaa. Vaikeinta on myös silloin, kun ei jaksa. Aina ei vaan kunto (tai se mitä on korvien välissä) riitä. Kun tietää kuinka siistiä voi olla silloin, kun fitness magic on kunnolla läsnä, on joskus vähän vaikea tyytyä vähempään.

Minin odotusaikana ohjaaminen oli ihan supervaikeaa. Henkisesti. Raskaus Tommin raskauden jälkeen oli kyllä viedä mun mielenterveyden ja itkin kaikki matkat, kun ajoin jumppaan. Tuntui ihan mahdottomalta astua ihmisten eteen. Kaikki päivät oli kuitenkin vaikeita aamusta iltaan ja tiesin, että ainut hetki, kun mun oli hyvä olla, oli jumpan jälkeen ja sen takia pakotin itseni. Ohjaamisen lopetin loppuviimein joitain viikkoja ennen laskettua aikaa, mutta jumpata pystyin kyllä loppuun saakka.

Haaste: Vuosien jälkeen pitää omaa ja asiakkaiden mielenkiintoa yllä. Kuinka monella eri tavalla voi ohjata kyykyn tai miten monilla eri sanoilla voi muistuttaa jengiä hengittämään? Nämä on juttuja, mitä pitää miettiä koko ajan. Pitää tietää mikä tuo ihmiset vielä vuosien jälkeenkin samalle Reisi-Pakara-Vatsa-tunnille. Lajeja on vuosien aikana tullut ja mennyt, mutta perustunnit on tälläkin hetkellä meillä suosituimpia ja ne on myös mun omia suosikkeja.

Parasta: Se, että saa antaa asiakkaalle hyvän kokemuksen, edistää ihmisten terveyttä ja jakaa hyvää mieltä. Parasta on, kun oma ohjaus tuntuu selkeältä. Silloin tuntuu siltä, että pystyy antaa asiakkaille parhaansa ja jengi saa sen, mitä varten tuli paikalle. Asiakaspalautteet on parasta. Se, että mun tunnit on täynnä, vaikka välillä mietin onko mun aikani jo ohi, sekin on parasta. Ja parasta on, että yhtäkkiä yllättäen jonain tavallisena tiistaina vaan kaikki klikkaa.. ohjaus toimii, jengi tuntuu tykkäävän, musat kolahtaa ja tuntuu, että vois mennä vaikka katosta läpi. Fitness magic.

**********

Pari kertaa muistan myöhästyneeni. Auton oven lukko oli jäässä ja naiset joutui Vasamattarien tunnilla odottamaan vartin verran. Yhden kerran oli poliisiratsia matkalla ja siinä meni niin pitkään, että tulin muodikkaasti muutaman minuutin myöhässä. 

Yhden kerran oon unohtanut, että mulla on tunti. Lopettelin omaa tuntiani ja ihmettelin, miksi saliin tulee jengiä, kun ketään muuta ohjaajaa ei oo paikalla. Tsekkasin pikaisesti tilanteen... no aijaa, kirjoittajan nimihän se oli listassa. Selvä! Tietysti sellainen tunti, mitä mulla ei ollut valmiina. Miten ihmeessä voi edes unohtaa? Onneksi oli vanhoja aerobiclevyjä tallessa. Yksi soimaan ja let's go.

Yhden kerran oon kaatunut. Siitä ei oo vielä montaa vuotta. Kauan se odotuttikin itseään. Nykyisessä duunipaikassani yhden alkulämmittelyn päätteeksi päätin laittaa vähän hommaan eloa. Aika sievästi onneksi pyllähdin ja vähän meitä kaikkia nauratti koko lopputunnin ajan :)

Yhden kerran on housut rätkenneet. Se oli Pilates-tunnilla, kun istuttiin jalat auki ja housut prätkähti sisäsaumasta. Pidin vaan kättä repeämän päällä ja kerroin jumppareille, että tässä on nyt vähän tilanne päällä, tehkää te. 

Yhden kerran oon joutunut lopettaa tunnin kesken. Odotin miniä, olin ohjannut jo yhden tunnin ja toisen alkulämmittelyssä olin ihan pihalla. Pyörrytti, oksetti ja huimasi niin kovaa, etten meinannut pysyä pystyssä. Laskin kellosta, että kolme minuuttia on mennyt, enää 57 jäljellä. Oli pakko viheltää peli poikki ja laittaa asiakkaille virtuaalitunti käyntiin. Seuraavana päivänä kävin äitiysneuvolassa. Matala hemoglobiini ja turhan matala verenpaine ilmeisesti syynä. Todella inhottava inhottava tilanne joutua katkaisemaan tunti kesken.

Mikä vielä odotuttaa itseään? Pierua en oo koskaan päästänyt enkä oo joutunut keskeyttää tuntia ripulin takia. Fingers crossed, että jäädäänkin odotusmoodiin.

Endorfiinit tunnin jälkeen on jotain aivan ihmeellistä. Olotila voi tehdä täyskäännöksen yhden treenin aikana ja vaikka kuinka olisi ottanut aivoon ennen jumppaa, on se yleensä historiaa jumpan jälkeen. Ohjatessa mieli on aivan tyhjä muista asioista ja keskityn vain siihen, mitä oon siinä hetkessä tekemässä. Luulen, että se on tietynlaista terapiaa ja saa mielen rauhoittumaan, vaikka treeni olisi kuinka rankka. Harvoin tässä niin nopeasti liikkuvassa nykymaailmassa on mahdollisuus keskittyä vain yhteen juttuun kerrallaan. 

Mun ohjaustyyli on rento ja hyvin mua itseäni. En oo mikään hullu käskyttäjä, vaan tsemppaan iloisesti ja positiivisesti. Hymyilen ja nauran paljon. Ohjaan selkeästi ja omasta mielestäni myös varmasti ja tehostan sanallista ohjausta käsimerkeillä. Saatan jutella ja vitsailla samalla. Kerron jos tuntuu hiton raskaalta ja kysyn, miltä muista tuntuu. Hikoilen about ämpärillisen joka jumpassa. Yleensä jo alkulämmittelyn aikana :) Välillä mietin, että puhun ehkä välillä liikaa. On ihan hyvä taito osata ohjatessa olla hiljaakin välillä.

Palo ohjaamiseen on kaksiteräinen miekka. Jokaisen raskausajan jälkeen oon lähtenyt liian nopeasti ohjaamaan ja saanut kroppani aivan sekaisin. Oon vuosikaudet ohjannut kuntotasooni nähden aivan liian paljon ja aivan liian usein. Oon tehnyt kaiken mitä asiakkailtani ja nuoremmilta ohjaajilta yritän kieltää. Oon ohjannut aivan liian puolikuntoisena enkä oo huolehtinut palautumisesta. Me ryhmäliikuntaohjaajat ollaan kummallinen ihmislaji.. niin kauhean korvaamattomia kaikki ;) Kaikki tämä on johtanut siihen, että nykyään jaksan paljon huonommin, kuin ennen.

Tällä hetkellä ohjaan vähän vähemmän ja yritän nyt pelastaa omasta kunnosta sen mitä pelastettavissa on, koska jotain musta puuttuisi jos ryhmäliikuntaa ei olisi. Ohjaaminen on osa mua ja jotain mikä vaan kuuluu muhun. Nautin siitä, että saan tehdä työtä, jossa koen olevani oikeasti hyvä. Kun poikkeustila alkoi ja live-ryhmäliikunta loppui hetkeksi, olin aika hukassa. Video- ja virtuaaliohjaukset ei todella oo ihan sama asia. Kaikki koronan tuoma epävarmuus ja rajoituksien kanssa säätäminen laski ohjausintoa silloinkin, kun saatiin taas jumpata livenä. Mutta siitäkin oon ylpeä, kuinka vaan saatiin revittyä itsestämme motivaatiota niin paljon, että sitä riitti jopa jaettavaksi heille, jotka tunneille tulivat. Nyt on rajoitukset höllentyneet ja hommat tasaantuneet. Viime kuukausina oon huomannut, että vanha palo tulee takaisin ja ohjaamaan lähteminen on taas helpompaa. Ja se on niin ihanaa!!

Tämänkin kuvan otti Katja Katinka Kreativesta.

Tiedän, että jonain päivänä täytyy sekin selvittää, kuka mä olen ilman ryhmäliikuntaa. Toivottavasti sitä päivää odotellaan vielä pitkään. 

Mille teidän sydän palaa?

Sannis