Tuulista

Alkuviikosta tein rauhallisen kävelylenkin rannassa ennen töitä. Otin kameran mukaan ja kuvasin vähän Vaasan syyskuuta. Kävelin yksin rannassa ja mietin haaveita. Instagramissa asiasta jo kirjoittelinkin ja kävi ilmi etten ollutkaan ihan ainoa, jolta on puuttunut suuret haaveet. Aina joskus jossain kysytään haaveista enkä mä ole oikein osannut ikinä vastata. Mistä sitä aikuinen ihminen, joka on jo onnellinen, haaveilisi? Reissutoiveet on tainneet olla ainoita, joita mulla on ollut ja jotenkin en niitäkään miellä riittävän suuriksi, että voisi oikein haaveiksi kutsua. Joku sanoi, että ihmisellä pitää olla haaveita ja niitä kohti pitää mennä koko ajan. Pitääkö? Mitä jos on jo tyytyväinen siihen mitä on eikä niin kauheasti tarvitse muuta? Miksi paikallaan olo on niin huono juttu nykyään?

Kysyin omassa Instassa muutama viikko sitten, että pitääkö ihmisen haastaa tai ylittää itseään. Yli 90% vastasi, että pitää ja perusteluna oli se, että silloin kehittyy eikä jää junnaamaan paikoilleen. Tottakai ymmärrän tuonkin pointin ja käsitän, että eihän sitä välttämättä saa koskaan uusia, ihania kokemuksia jos pysyttelee koko ajan mukavuusalueella, mutta miksi pitää koko ajan kehittyä? Onko se meidän ultimaattinen maali tässä elämässä.. kehittyminen ja prässääminen kohti parempaa koko ajan? Mulla on yleensä asioista monenlaisia ajatuksia, jotka harvoin on oikein ehdottomia. Näen tässä itsensä haastamisessakin monta puolta ja ymmärrän sitä monelta kantilta. Pääasiassa oon itse mukavuusalueella viihtyjä, koska sen rajojen venyttäminen aiheuttaa niin suuria tunteita, mutta tietyissä turvarajoissa voin itsekin silloin tällöin venyä. 

Itsensä ylittäminen ja haaveiluhan ei toki oo ihan sama asia, mutta jotenkin nämä asiat nivoutui nyt yhteen mun päässäni. Nyt, kun kuormitus tuntuu vähän liian suurelta ja pelkkä tässä hetkessä eläminen on vähän raskasta, tuntuu vielä enempään prässääminen aika kaukaiselta ajatukselta. Haaveita sen sijaan on viime aikoina ilmaantunut yksi. 

Meri. Enemmän ja enemmän kaipaan sen äärelle ja oonkin alkanut paljon miettiä rannassa asumista. Tänä vuonna tuntuu olevan mökkibuumi valloillaan ja moni on ostanutkin kevään aikana itselleen oman mökin. Itsekin mietin mökkipaikkaa, mutta sen lisäksi, että meillä ei missään nimessä olisi varaa mökkiin ja taloon, en missään nimessä myöskään jaksaisi hoitaa mökkiä ja taloa. Tyydyn siis vielä vain haaveilemaan ja miettimään suunnitelmaa. Ehkä me mister A:n kanssa muutetaan kahdestaan Raippaluotoon sitten, kun tytöt on muuttaneet pois kotoa :)

Pari päivää sitten ajettiin tyttöjen kanssa Raippaluodon sillan yli ja takaisin. Aila-myrsky oli edellisenä yönä tehnyt tuhojaan ja vielä meidän reissullakin puhalsi jälkimainingit. Ensimmäistä kertaa sillan ylitys ei ollutkaan niin ihanaa, vaan mietin lähteekö auto irti tiestä. Meillä kotona ei mitään myrskytuhoja onneksi tapahtunut, mutta muualla näytti sitäkin pahemmalta.

En oo koskaan nähnyt, että täällä meidän suunnalla olisi myrsky kaatanut näin paljon puita. Muualla Suomessa on tainnut viime vuosina puhurit kyllä niittää viljaa, mutta sanoisin, että tämä oli Vaasassa pahin, mitä itse muistan. Tuossa kuvien paikassakin, sillan juurella makasi kolme todella isoa mäntyä maassa ja pystyssä olevat heilui edelleenkin niin kovaa, että katsottiin parhaaksi häippästä paikalta. 

Vähän näyttää tuuliselta tänäänkin.

Sannis