Nyt on vähän värit tästä keskiviikko-aamusta kadoksissa. Minillä on kova ikävä äitiä. Se ei yleensä turhista urputa, mutta nyt valitti huonoa oloa aamulla ja oli kalpeakin. Piristyi kuitenkin, kun söi aamiaisen. Ei oksettanut eikä ollut kuumetta. Eskariin sitte vaan. Olis kuitenkin sieltäkin vielä ollut lähdössä mielummin äitin kanssa kotiin. Se rakastaa eskaria ja tykkää yli paljon olla siellä, mutta joku tänä aamuna oli nihkeää. Illalla oli jo isille sanonut, että on äitiä ikävä. Huh.. tämä on niitä maailman parhaan duunin varjopuolia. Kun siellä menee niin usein iltaan saakka. Eilenkin olin endorfiineja ja tärinää täynnä, kun tulin himaan illalla duunipäivän jälkeen ja nyt kuitenkin sydän (ja silmät) itkee pienen eskarilaisen takia. Täytyy taas vain koittaa muistaa itsellensä kertoa, että ei se maailman paras äitikään voi aina olla paikalla. Ja onneksi maailman parhaassa duunissa voi tehdä loppuviikon lyhyttä päivää ja silloin otetaan takaisin alkuviikon menetetty aika. Soitin vielä varuiksi eskariin ja varmistui, että siellä kaikki ok.
Kolmasluokkalainen pelkää maailman kauheuksia. Ja kirjoittaja voi niin samaistua kolmasluokkalaisen tunteisiin. Vaikeaa on yrittää esittää reipasta ja koittaa olla näyttämättä omia pelkojaan lapsille. Silti tänäkin aamuna selitin kärsivällisesti ja tekoreippaasti, että jos pelikutsuja outohin peleihin tulee, niihin ei vastata tai jos puhelimeen soittaa outo numero, ei saa vastata. Koska soittaja voikin olla joku helevetin peli, joka kutsuu mukaan sairaisiin haasteisiin. Aaargh! Millä hemmetillä nämä meidän lapset selviää täysjärkisinä aikuisiksi asti, kun kaikenlaista paskaa tulee joka tuutista? Päätettiin aamukeskustelut kolmasluokkalaisen kanssa koulun pihalla vielä tiukkaan loppukaneettiin: "Sulla ei oo mitään hätää, koska sä oot fiksu likka!" Ja kädet laitan kyynerpäitä myöden ristiin, että kolmasluokkalainen muistaa sen maailman tappiin asti. Niin kauan, kuin pysyy oma järki päässä, on vielä jotain toivoa.
Eilen siinä manasin duunikamulleni Ellulle, että mikä hemmetti on, kun hikoilen paidan nihkeäksi pelkästään paikallani seisten. No ei taaskaan tullu mieleen, että vanha ystävänihän se siellä tekee tuloaan. Miten se voi olla aina sama juttu.. ekoista oireista ei muka osaa ymmärtää ollenkaan. Vasta sitten alat aavistaa jotain, kun heräilet koko yön hikisenä ja niin, että kasvojen ihoa kuumottaa ihan hulluna, joka paikkaa kolottaa ja unet on painajaisia. Aamulla, kun vasen ohimolohko huutaa hoosiannaa ja tuntuu, kuin rautakanki pään sisällä yrittää työntää toisen päänsä korvasta ja toisen silmästä läpi, ymmärrät, että niin.. olisko vaikka migreeni.
**tun migreeni! Menis ny vaihtoon. Oikeesti!
Niin, että mites teidän muiden keskiviikko?
Sannis
P.S. Koska Blogger ei jostain syystä suostu keskittää rivejä, on allekirjoitus nyt väärässä paikassa. Vähän ny haittaa hei :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3