torstai 11. tammikuuta 2018

Ylpeä


Tiedättekö mitä? Mä olen nyt ylpeä itsestäni. Ehkä muistatte, kuinka kesällä aloin systemaattisesti harjoitella ulkona liikkumista. Tai siis siitä pitämistä. Kuulostaako oudolta? :D Jep, halusin siis opetella pitämään ulkona olosta. Kaikki nämä vuodet oon pakottanut itseäni ulos välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Useimmiten en oo sen kummemmin nauttinut kävelylenkeistä tai lumessa tarpomisesta, mutta oon tehnyt sitä, koska kyllähän ihmisen kuuluu pihalle mennä.

No, laitoin sykemittarin ranteeseen ja varmistin että liikuskelen riittävän rauhallisesti. Kyllä, taas luitte oikein. Rauhallisesti. Tänään allekirjoitan, että "matka ei tapa, vaan se vauhti". Kun kävelylenkeistä ja ulkoilusta poistui suorituspaine, alkoi tuntua hyvältä. Ei tarvi mennä kovaa eikä tarvi mennä kieli vyön alla. Saa mennä rauhassa. Saa kävellä omaan tahtiin ja tsiigailla puita, taivasta, lintuja, auringonpaistetta tai vesisadetta. 

Opin rakastamaan metsässä oloa. Meiltä pääsee metsään viidessä minuutissa ja karattiin suurten puiden alle kesällä ja alkusyksystä monta kertaa viikossa. Parissa kuukaudessa lähtemisestä tuli helppoa. Alun pakotuksen jälkeen oli siistiä huomata, että haluaa mennä. Sitten tuli pitkä flunssa. Parin kuukauden sairastelu sai melkein unohtamaan halun mennä ulos. Melkein. Loppuvuosi on palauteltu mieleen sitä lähdön fiilistä.

Eilen tulin töistä kotiin vähän ennen puoli kahdeksaa. Kotona oli väsynyttä porukkaa ja poikkeuksellisen ajoissa oli tytöt tehneet iltapesut ja syöneet iltapalankin. Olin ajatellut lähteä vielä pienelle happihyppelylle, koska olin viettänyt koko päivän sisällä töissä. Viime talvena ei olisi tullut mieleenkään enää melkein kymmenen tunnin työpäivän jälkeen hoputtaa tyttöjä laittamaan toppikset yökkäreiden päälle ja lähteä pihalle. Nyt kyselin varovasti josko joku jaksaisi lähteä mukaan. Kaikki lähti. Käveltiin mister A:n kanssa tunti. Tytöt istui pulkassa ja Stigassa ja käveli osan matkaa. Puoli ysiltä oltiin kotona. Toppikset veke, äkkiä vielä pientä purtavaa ja tytöt peittojen alle. Molemmat nukahti heti. Ehdin silti istua sohvalla ruhtinaalliset kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa. Tiskithän ehtii myöhemminkin.

Pieni asia yhteiskunnalle, suuri asia mulle. Voiko puolen vuoden jälkeen jo sanoa, että muutos on tapahtunut? Mun mielestä voi. Mutta tarkkana saa olla. Jos väli venyy liian pitkäksi, ei lähteminen tuu enää luonnostaan. Mietinkin aina nykyään, että vaikka sitten vain vartti, kunhan mennään. Se tunne, kun ulkoilun jälkeen istuu sohvalla ja tsiigailee fiilisvaloja villasukat jalassa voittaa kyllä sen toppavaatteiden päälle pukemisen tuskan.

Tänään olen siis ylpeä itsestäni! Jee!
Sannis

6 kommenttia:

  1. Hyvä Sannis!

    Mulle olis mitä suurinta kidutusta joutua olemaan koko päivä sisällä ja ahdistun pelkästä "koko päivä pyjamassa" -ajatuksesta (jota tossa joulun aikoihin yleensä hehkutetaan) kuoliaaksi. Pakko saada happea aina kun vaan mahdollista.

    Olen huomannut sellasenkin, että mun tuntemat "sisäihmiset" on kovia palelemaan ja aina jossain flunssassa. (Tää ei liittynyt suhun). Olen ihan vakuuttunut, että johtuu justiinkin siitä, että välttelevät ulkoilua viimeiseen asti.

    VastaaPoista
  2. Joo, mua rasittaa kans venyä koko päivä. Tulee niin nuhjuinen olo. Sen(kin) takia oon aina ulkoillut säännöllisesti, mutta nyt on ihanaa, kun siitä oppinut nauttimaan. Ennen mulla oli huono omatunto siitä etten ollut fiiliksissä ulkoilusta. No ei ihme etten ollu, kun aina piti mennä mahdollisimman kovaa. Kuitenkaan ei voinu jäädä vaan sohvalle makaamaan, kun ei sekään pidemmän päälle niin kivaa oo :D Ihanaa ettänyt on löytynyt se ulkoilun virkistävä ja voimaannuttava vaikutus!

    VastaaPoista
  3. Ulkoilemisesta tulee kyllä niin hyvä olo, metsässä olo on aivan parasta ♡ Oon mennyt pitkään autolla työmatkoja nyt kun Vesku ei oo saanut vaihdettua mun pyörään talvirenkaita :D Tänään pääsin taas pyöräilemään ja olin huomattavasti pirteämpi koko päivän! Ja nyt ulkona on niin kaunistakin ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raitis ilma kyllä vaikuttaa tosiaankin aktiivisuustasoon. Ja tää talvi nyt... niin ihanaa!!!

      Poista
  4. mä uskon, että ulkoilu on yks parhaimpia tapoja ehkäistä masennusta, ja vaikkei olisikaan masennusta, niin ylipäätään voida henkisesti paremmin. nimenomaan sellainen rauhallinen ulkoilu, jossa ei oo suorituspaineita. koiranomistajat käy koiran takia luontevasti ulkona, muut joutuu mennä itse :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KYllä! Oon ihan samaa mieltä.

      Koirien kanssa mäkin muuten aikanaan kuljin ja sitten olikin tosia tyhjää hetken, kun ei ollut koirakamuja lenkkikaveriksi. NYt osaa taas mennä ilmankin.

      Poista

Kiitos, kun kommentoit <3