Heppakuvia

Nämä heppakuvat on otettu aika tarkkaan vuosi sitten. Ne on olleet blogin luonnoksissa siitä lähtien odottamassa. Niin vähän viitsin enää tytöistä kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli. Tekisi mieli hehkuttaa sitä, kuinka molemmat saa koko ajan Wilma-merkintöjä. "Ahkeraa työskentelyä", "Aktiivinen osallistuminen", "Edistit yhteistä hyvää". Jopa yläkoulusta näitä tulee viikoittain, joskus useampia päivässä. Tekisi mieli hehkuttaa, kuinka teinikään ei vielä tee tyhmyyksiä ja suurimmat asiat, joista takutaan, on se, minkälainen takki pitää milläkin säällä olla ulkona päällä. 

Sitten taas tekisi mieli vähän purkaa pelkoa ja jännitystä siitä, kuinka kauan tilanne on tämä ja milloin kaikki hullut teinikokeilut alkaa. Joskus taas tekisi mieli urputtaa siitä, kuinka likat osaa olla välillä rasittavia, vaikka pääasiassa ovatkin niin kilttejä ja fiksuja. Tekisi mieli vähän valittaa siitä, kuinka ne osaa änkätä jostain maailman turhimmasta asiasta ja kyseenalaistaa mutsin ja faijan puheita tai kuinka ne osaa ärsyttää toisiaan ihan tahallaan.

Joskus jompi kumpi tytöistä sanoi mulle jossain tilanteessa: "Joo joo, älä nyt ragee!" ja mutsi eli mummu nauroi vieressä, että: "Teidän mutsi ei kyllä oikein usein ragee!" Se on ihan totta. Ei oo tarvinnut juurikaan "rageta" tai korottaa ääntä, mutta viime aikoina huomaan, että vähän useammin meinaa verenpaine nousta. Tällä viikolla juurikin käytiin takkikeskustelua koulun talviliikuntapäivään lähtiessä. Neljätoistavee valitsi päivän vaihtoehdoista ratsastuksen, mikä olikin supersiistiä, että sellainen oli valittavana. Pakkasta oli reilusti yli kymmenen astetta ja kuitenkin olis ilmeisesti ollut noloa ottaa lämpimämpi takki mukaan ja siitä sitten sanailtiin siinä lähtökiiressä. Just tommonen urpoilu ei mitenkään mahdu kirjoittajan aivoihin. Että ei voi varautua sään mukaisesti, vaikka kaikki mahdollisuudet olisi. 

Mini heräsi tässä välissä ja hiippaili huoneestaan viereen tähän sohvalle. Kirjoittajalla vähän ajatus katkesi enkä enää muista, mihin suuntaan olin tässä nyt menossa. Ehkä tämä riittää tältä erää? Aika vähäiseksi on mennyt tämä kirjoittelu viime aikoina, kuten ootte varmasti huomanneetkin. Viime kuun kolme postausta taitaa olla pohjanoteeraus tässä kohta kahdentoista blogivuoden aikana. Välillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu ja kaikki kuvat on jo otettu. Välillä taas olisi niin paljon sanottavaa, etten enää meinaa osata pukea kaikkea lauseiksi tähän näppäimistölle.

Tämä postaus alkoi alunperin yhdestä lauseesta, jonka neljätoistavee sanoi mulle joku aika sitten:

"Aina pienempänä, kun mua pelotti olla yksin kotona, mä kuuntelin sun ja isin mulle aiemmin lähettämiä ääniviestejä."

En kestä. 

Meillä muuten tyttöjen on tarvinnut olla aika vähän yksin, koska maailman parhaat isovanhemmat auttaa silloin kun meidän molempien vanhempien duuni venyy iltaan. Mahtavaa on myös se, että duunista järjestyy edelleen mahdollisuus olla tarvittaessa kipeän lapsen kanssa kotona ja töitä pystyy hoitaa osittain etänä. Molemmat tytöt on olleet toki sitä mieltä, että Saimin läsnäollessa ei tunnu siltä että olisi yksin ja aikuisten ollessa töissä Saimihan on aina kotona. Neljätoistavee välillä nykyään toivoo saavansa olla yksin ja koitetaan semmostakin aikaa välillä järjestää.

Semmosta tälle päivälle. Tänään me ollaan tyttöporukalla, kun mister A lähti töihin ja jatkaa sieltä kamunsa mökille. Ite aion käydä ensin Saimin kanssa lenkillä ja sen jälkeen Bodybalance-tunnilla nyt aamupäivällä. Loppupäivä otetaan varmaan aika iisiä kotosalla. Minillä on onneksi jo parempi vointi, mutta ei priima kuitenkaan. Luulen, että pestään pyykkiä, vähän siivoillaan, ulkoillaan Saimin kanssa, katsellaan telkkaa ja jos mini saa päättää, pelataan Unoa. :)

Mukavaa lauantaita!

Sannis