Hukunko

Ei vitsit, että on kuulkaa nyt raskasta. Viidettä viikkoa migreeniputkessa ja joka aamu tekis mieli itkeä, kun tuo mun kutsumaton vieraani kolkuttaa ohimolla. Illaksi yleensä hellittää, koska lääkkeet auttaa kyllä, mutta miksi hemmetissä se ei pysy poissa? En tiedä olisko toisista lääkkeistäkään apua.. koska nämä nykyiset kuitenkin auttaa kohtauksiin. Seuraava vaan tulee nyt liian nopeasti edellisen jälkeen. Oon pitänyt useamman vuoden jo migreenipäiväkirjaa ja normitilanne on tällä hetkellä hyvä. Migreenipäiviä on kuukaudessa yleensä neljä tai viisi ja sitä varten en mitään jatkuvaa lääkitystä tarvi. Varsinkaan, kun nykyiset lääkkeet yleensä katkaisee kohtauksen. Kerran tai kaksi vuodessa käy näin, että hommat ei normalisoidukaan.

Tuntuu, että sitä on maailman yksinäisin ihminen. Ja kyllä, tiedän, että monilla on paaaaljon pahempia ja vaikeampia juttuja, mutta vain tämä on nyt mun juttuni ja se tekee jokaisesta päivästä taistelua. Ei meinaa jaksaa hymyillä ja sitä vain toivoo, että pääsisi yksin johonkin täyteen hiljaisuuteen, jossa kukaan ei vaadi mitään. Lasken koko ajan montako päivää viikonloppuun ja mihin silloin on pakollista mennä. 

Päivät menee aika samaa rataa. Aamulla herään ja olo on ookoo. Tämän  syksyn putkessa onneksi yöt menee aika hyvin ja herään virkeänä. Se on iso juttu, koska tilanne on joskus ollut öiden suhteen ihan toinenkin. Saatan tytöt kouluun ja teen muut aamuhommelit. Migreeni alkaa yleensä aamupäivällä. Oon huono ottamaan lääkkeitä. En haluaisi syödä niitä, mutta nyt oon luvannut itselleni, että otan vaikka joka päivä, kunhan tämä putki vain päättyy. Vasenta ohimoa ja vasenta puolta kasvoista särkee. Silmiä on vaikea liikuttaa. Valo ja äänet sattuu. Kroppa tuntuu raskaalta. Syke nousee ja hengästyttää. Oksettaa. Hikoiluttaa. Itkettää. Vituttaa.

Yritän selvitytyä siihen asti, että lääkkeet auttaa. Yritän olla iloinen ja mukava, pusertaa hymyn vaikka se ei meinaa tulla millään. Unohtelen asioita ja pää tuntuu sekavalta. Jännitän sitä, kuinka nopeasti olo paranee. Eilen meni jo hemmetin tiukoille. Vasta 10 minuuttia ennen jumppaa alkoi sumu hälvetä. Nautin kyllä liikkumisesta. Se ei eilenkään tuntunut huonolta, vaikka piti tosissaan keskittyä että tasapaino pitää ja sanat tulee suusta oikein. Olin kotonani lavalla ja olotila jumppien jälkeen oli hyvä. Illat menee usein hyvin, kuten eilenkin. Aina toivon, että putki on tullut päätökseen. Tänään klo 9.37 totesin, että toive oli taas turha ja taas mennään... koko hemmetin kehä alusta.

Kaiken surkeuden keskellä iloa tuo koti. Ihanat ystävien ostamat kukat on niin kauniita ja anopilta saatu puukulho istuu niin hyvin meidän olkkariin. Vaihdoin vähän huonekalujenkin järjestystä olkkarissa ja jotenkin on nyt niin hyvä. Haluaisin olla kotona koko ajan. Jouluakin jo laitellaan pikkuhiljaa. Välillä niin tuntuu, että hukun tähän sairauteen, mutta onneksi on koti. Ja perhe. Ja kaikki muut elämän ihanat jutut.

Sannis