111212

Takaisinheittomaanantai. Mennäänpä hetkeksi vuoteen 2012. Vanhasta blogista kävin onkimassa yhden tekstin ->

Alkaa ärsyttää, voin kertoa! Täällä sitä notkutaan sairaalassa eikä mitään tapahdu. IHME! Mä oon niin huono näissä synnytyshommeleissa. En saa sitte yhtään mitään aikaiseksi! Eilen iltapäivällä alkoi jo toivo herätä kun supistukset alkoi oikein kunnolla → kolmen minuutin välein ja puristi jo aika kovaakin. No, ei muuta ku synnärille takas ja se hiton käynnistysballongi otettiin pois kun oli jo pois tuloillaankin. Se oli avannu kohdunsuun kolmeen senttiin (eli kuulemma kaikki mitä se pystyykin tehdä) ja siihen se sitten lopahtikin koko touhu. ARGH! Sydänkäyriä otettiin muutamaan otteeseen ja sit lähdettiin himaan yöksi. Vähän mietitytti se kotiin lähtö mutta kun supistukset muuttui niin harvoiksi ja niitä tuskin huomas niin ajattelin etten jaksa notkua sairaalassa.

Aika hyvin nukahdin illalla ja kahdelta yöllä heräsin. Odotin vauvan liikkeitä..ei mitään! Kolmeen asti valvoin ja kuulostelin, kävin juomassa vettä ja heiluttelin mahaani. No, heräshän se baby vihdoin ja mä sain nukuttua katkonaisesti vielä muutaman tunnin. Aamulla sit sama ahdistus kertaa tuhat. Hitto, baby oli niin rauhallinen että mua alkoi jo itkettää. Kirosin mielessäni että miksi ihmeessä me lähdettiin himaan yöksi. Yritin miettiä että eihän ne sairaalassakaan mitään tee yöllä (paitsi että ottaishan ne sydänkäyrää kun pyytäis) mutta hitto että olin resseissä. Istuin sängyn reunalla, odotin liikkeitä ja mietin mitä sairaalassa tapahtuu. Ihan oikeasti mietin jo sitä mitä tehdään jos vauvalla ei oo enää sykettä. Meinasin suurinpiirtein tukehtua kauhuuni kun mietin että joudun synnyttää uudelleen kuolleen vauvan. Jostain ihmeen syystä ne aamun lyhyet hetket ajattelin babya mun mahassani koko ajan poikana ja/tai Tommina. Olin niin lamaantunut hetken etten saanut edes tehtyä lähtöä sairaalaan kun odotin vaan edes pientä liikettä. Liikkeet tuntui vihdoin ja päästiin lähtemään.

Tänään aamulla on puhkaistu kalvot ja nyt odotetaan. Olin aika hyvissä tsempeissä ja toiveikkaana aamupäivällä kun päästiin sairaalaan. Nyt alkaa kypsyttää! Kalvojen puhkaisusta on pian viis tuntia ja supistukset ehkä 8-9 minuutin välein ja aika pliisuja. Notkun täällä synnytyssalissa jumppapallon päällä (jonka muuten pelkään saavan kovimmat kolhut..en tiedä onko se tällasta ahteria joutunu aiemmin kohtaamaan) ja odotan että kivut kovenis. Keksin aikani kuluksi eri käyttötarkoituksia noille supermageille kinkkuverkkopökille. Seuraavaksi kuulemma laitetaan tippa joka voimistaa supistuksia. On kuulemma synnytyskanavaa sen verran jäljellä että on mahis siihen että lääke voimistaa supistukset mutta silti mitään ei tapahdu. Joo, no kiitti ei! Lääkäri päätti että odotetaan. Pian vaihtuu päivystysvuoro. Katotaan mitä kivaa sillä vuoroon tulevalla lääkärillä on mun varalle.

Nää on kyllä näitä elämän ehdottomia tähtihetkiä.. Kauhee väsy, päällä maailman hirvein sairaalakaapu, lapsivettä valuu noroina reisiä pitkin, piuhoja on haarukassa niin paljon että niitä verkkopökiä on ihan turha edes yrittää käyttää oikeaan tarkoitukseensa ja joka kerta jos haluat käydä vaikka veskissä on pyydettävä apua joltain joka irrottaa sut kaikista ihmeen skannereista ja piippareista. Olo on ku omenalla! Mun autosta irtos eilen pakoputki kiinnikkeistään. Mister A lähti sitä fiksaamaan, eipä täällä paljon oo kahdelle hommaa. Varmaan se ehtis käydä korjaamassa naapurinkin auton ennenku täällä tapahtuu. Mähän povasin tätä babya torstaille..siltä alkaa näyttää. Heja!

Semmosia fiiliksiä viisi vuotta sitten. Tämän päivän fiilareita voi tsiigata Instagram Storiesista. Huhhuh! Ja hei, oon nyt turvonneempi, kuin tossa kuvassa viimeisilläni raskaana. Ei jaksais edes ihimetellä :D

Mukavaa maananantaita! Ens viikolla on jouluviikko!

Sannis