Eilen olin lähdössä töihin, kun WhatsAppin oman perheen ryhmään kilahti miniltä viesti: "Tääl tapahtuu jotain ku tänne tuli poliiseja ja ne vaa huutaa et menkää luokkii ja niil on AR ja kaikki vaa huutaa eikä kukaa tiiä mitä tapahtuu. Nyt me vaa istutaan matikan luokas."
Pelko laskeutui päälle kuin musta viitta. En tiennyt mitä olisin vastannut ja kirjoitin: "Okei. Tehkää nyt siis niinku opettaja sanoo. Oot rakas!". Koitin vielä tsempata, että vaikka pelottaa, kyllä tää ratkeaa. Hitusen helpotti, kun mini laittoi viestin, että ei pelota ja videopätkän luokasta, jossa oli puheensorinaa, ei paniikinomaista huutoa eikä haudanhiljaisuutta. Toisaalta ajattelin, että ei tässä nyt voi olla tosi kyseessä ja toisaalta näin silmissäni kaiken, mitä oon kouluampumisista koskaan nähnyt. Samalla hetkellä ystäväni Espoosta laittoi huolestuneena Hesarin linkin asiasta. Myös muut lehdet uutisoi jo tapauksesta ja se tuntui kyllä jotenkin suurelta. Että jotain isoa tapahtuu, kun Hesarissa asti kirjoitetaan Vaasasta.
Olin muutaman kilometrin päässä koulusta, jossa tapahtui jotain, ehkä lapseni henkeä uhkaavaa ja istuin keittiön pöydän ääressä odottamassa pystymättä tehdä mitään. Mietin, lähdenkö johonkin koulun lähistölle. En tiedä mitä olisin siellä voinut tehdä, mutta hetken ajattelin, että olisin ainakin lähempänä. Mister A oli miettinyt jotain samankaltaista työkaverinsa kanssa, jonka tytär on myös samassa koulussa. Ymmärrettiin tietysti, että parasta on odottaa ja poliisi pyysikin pysymään poissa alueelta.
Tilanne ratkesi tunnissa. Aiheeton uhkaus ja kaikki hyvin. Poliisit tutkivat koulun ja jäivät lähistölle vielä hengaamaan loppupäiväksi. Minillä loppui koulu ja tuli kotiin. Vähän nauratti, kun hän kertoi etteivät olleet paljoa hätkähtäneet, kun poliisit olivat paukanneet sisään aseet käsissä ja ohjeistaneet luokkiin. "Me luultiin, että se on joku testi, joka liittyy siihen vaaratilannetiedotushommaan!". Ja tosiaan, se vaaratilannetiedotustestauskin sattui tähän samaan hötäkkään ja kilahti omaankin puhelimeen aiheuttamaan lisää hämmennystä. Onneksi mini tuntuu olevan kylmähermoisempi, kuin mutsinsa eikä kokenut tätä yhtä voimakkaasti.
Tunne joka koko tapauksesta tuli, on niin kylmäävä, että en meinaa nyt päästä asiasta yli. Tuntuu, että rinnassa on semmonen outo väpätys, joka ei laannu. Lähdin eilen töihin, kun mister A tuli kotiin, mutta ohjauksissa ei meinannut pysyä pää kylmänä. Piti aivan pidätellä koko ajan, etten purskauttaisi asiaa jumppareillekin. Niin kovasti olisin halunnut sen saada jakaa, mutta päätin kuitenkin että sen kertominen siinä tunnin aikana ei tietystikään lisäisi kenenkään hyvinvointia millään lailla. Vähän oli vaikea keskittyä, mutta saatiin tunnit maaliin ja sain vielä hyvää palautettakin <3 Kotona sitten latasin IG-stoorin täyteen tekstiä niin sain taakkaa vähän kevennettyä.
Kaiken pelon keskellä nauroin illalla ihan vääränä minille, joka oli kaverinsa kanssa miettinyt, että mitä jos oon jumpassa, kun sain sen ekan viestin. Mini kertoi, että siitä "Oot rakas"-kommentisssa viestin lopussa tiesi, että oon huolissani ja itkun partaalla. Sitten olivat miettineet, että ensin jumppaan normaalisti ja viestin jälkeen jumppaan samalla lailla, mutta itkien. Hölömöt! Mutsilla vähän kovempi työmoraali, kun vollottaen jumpataan menemään. Paitsi että.. ensin se sama mutsi olisi tämän skenaarion mukaan katsellut puhelinta kesken ohjauksen :D
Onneksi pelottavimmista ja paskimmistakin asioista voi löytyä jotain naurun aihetta, kun on sopiva asenne. Tiedän, että monien mielestä joistakin asioista ei vaan saa vitsailla. Omasta mielestä se, että pystyy löytää vaikeistakin tilanteista jotain koomista tai naurun aihetta, on tärkeää. Ei niin, että olisi välinpitämätön tai kylmä, vaan niin, että löytää sen kautta itselleen keinon jatkaa eteenpäin. Joskus on vaan pakko nauraa vaikeillekin jutuille, koska ei aina voi itkeäkään.
Huh, toivotaan tästä päivästä vähän tavallisempaa!
Sannis







