Marco Bjurströmin ohjaama Vaasan Kaupunginteatterin musikaali Kaija Koon elämästä on tuntunut uppoavan kaikille sen katsomassa käyneille enkä minäkään ollut poikkeus. Tinakenkätyttö oli monellakin tapaa hieno esitys ja se meni, eikä mitenkään yllättäen, tunteisiin aika reilusti. Olisin voinut lauantaipäivästäni muutaman tunnin viettää huomattavasti huonommallakin tavalla.
Kaija Koo on tämän blogin kirjoittajalle aika vieras hahmo. Oon toki Kaijan musiikkia kuullut ja kuunnellut, mutta Kaijasta itsestään tai hänen uransa vaiheista en oo vielä vuosi sitten tiennyt yhtään mitään. Viime talvena käytiin katsomassa Kaunis rietas onnellinen-elokuva ja sain jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen uran ja elämän kehityskaari on ollut. Tämä näytelmä näytti saman kaaren teatterille sopivaan tyyliin.
Elokuun migreeniputki, sen jälkeen iskenyt flunssa ja niistä johtuva väsymys on saanut blogin kirjoittajan aikamoisen itkuherkälle tuulelle. Näytelmän alkaessa Tinakenkätytön ensitahdit toi kyyneleet silmiin ja heti alkoikin hitusen jännittää, kuinkakohan muijjan käy näytelmän edetessä. No, itkuahan siinä sai vääntää vähän kaiken aikaa. Ei ehkä oikestaan niinkään tarinan takia, vaan ennemminkin musiikin takia. Musiikki itsessään herättää kirjoittajassa usein niin paljon tunteita eikä tämä kerta ollut poikkeus. Aina sanon, etten niin erityisesti pidä Kaija Koosta… että tykkään kyllä joistain biiseistä, mutta en oo mikään fani. No, kyllä se nyt niin on, että tykkään tosi monista biiseistä tosi paljon. Miten en oo sitä oikein tajunnut aiemmin?
Musikki ja kappaleet soljui kivasti näytelmän edetessä. Biisit ei soineet alusta loppuun saakka, vaan ne oli upotettu pätkissä, toiset lyhemmissä ja toiset pidemmissä, sopivaksi osaksi tarinaa. Oikein onnistunut ratkaisu. Tinakenkätyttö-biisin "Näillä teillä loppuun palaa"-sanoitus kantoi tosi upeasti Kaijan masennuskauden läpi ja oma suosikki "Vapaa" oli myös kyllä aikamoisen voimakas esitys Kaijan ja Markun eron hetkeen. "Tule lähemmäs beibi" sai oman nuoruuden tulemaan kaikista lähimmäksi ja muistin aivan elävästi, kun istuin olkkarissa katselemassa telkkarista Kaijaa ja kahta tanssijaa esittämässä kappaletta. Viimeisen naulan itkijänaisen arkkuun löi "Valot pimeyksien reunoilla". Sen en osannut odottaa olevan mukana, vaikka oon sitä Kaijan esittämänä kuunnellutkin tuhat kertaa.
Vaasan Kaupunginteatterissa vakkariporukka on taitavia tyyppejä. Aikuista Kaijaa esitti tässä produktiossa vieraileva näyttelijä Marika Huomolin. Joku muukin vierailija oli mukana, mutta pääasiassa näyttelijät olivat talon omaa väkeä. Tälle katselijalle teatteria helpompi laji on elokuvat ja oon tullut siihen tulokseen, että se johtuu nimenomaan live-aspektista. Kuvattua, editoitua ja leikattua elokuvaa on erityisherkän "helpompi" katsoa. Tässä hetkessä näytellyssä, tanssitussa ja lauletussa näytelmässä voi mikä tahansa askel mennä vinoon tai yllättäen nuotti osuakin vahingossa viereiseen ja sitähän pitää vähän sitten jännitellä kaikkien puolesta. Tässä(kin) jännitys oli kuitenkin turhaa. Ammattilaiset hoitivat taas hommansa loistavasti. Tykkään Vaasan porukasta erityisesti herrasta nimeltään Timo Luoma. Tässä produktiossa en kuitenkaan osannut päättää kuka oli suurin suosikki. Kaikki vetivät niin hyvin.
Menkää, menkää teatteriin! Vahva suositus Tinakenkätytölle!
Sannis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit <3