Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivänä eli eilen juotiin kauden ekat glögit. Kuustoistavee on suurena glögin ystävänä keitellyt juomat itelleen jo muutaman kerran marraskuun aikana, mutta kirjoittajalle tämä oli eka. Puoli kupillista riittää nykyään aivan hyvin kerrallaan ja voi olla, että tämä jää ekaksi ja vikaksi tälle joululle. Juoman makeus ei enää niin houkuttele ja monesti siinä tilanteessa, kun voisi juoda glögiä, juon mielummin kahvin.

Itsenäisyyspäivä alkoi kahvikupposella, kuten kaikki päivät. Sen jälkeen pyöräiltiin minin kanssa LYKKElle. Mini teki salitreenin ja kirjoittaja veti jumpan. Oon sanonut ennenkin ja sanon taas; lauantaiaamun jumppa on aina niin kiva. Niin tälläkin kertaa. Porukka oli pyynnöstä pukeutunut siniseen, valkoiseen ja mustaan ja stereoissa soi suomimusa koko tunnin ajan. Kotimatka hiestä märkänä vesisateessa ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa, mutta onneksi se oli treenin jälkeen sen verran korkealla, että plussan puolelle jäätiin.

Loppupäivä sujui minin tämän päivän synttärikahveja/perheen pikkujouluja valmistellen ja linnanjuhlia katsellen. Mini ite leipoi suklaacookiet ja yhdessä väsättiin mokkaruutuja. Luottoresepti mokkaruutuihin on mystisesti kadonnut sekä kirjoittajalta, että mutsilta eli mummulta, mutta nyt muutaman testileivonnan jälkeen saatiin oikea resepti taas haltuun. Mister A miettikin, että täytyy ehkä leipoa lisää, mutta saatiin isimies pidettyä erossa herkuista niin, että niitä riittää juhliinkin :D

Kyllä kai sitä on vanhaksi aikuiseksi tullut, kun linnanjuhlat on kiinnostaneet jo monta vuotta. Parhaimmat on tietysti pätkät veteraanien kahvitilaisuudesta. Ihania tyyppejä aina haastatteluissa ja tällä kertaa myös Suomen laulun esittäjä sai kirjoittajan huokailemaan. Aikamoinen poika laulamaan <3 Finlandiasta en tänä vuonna tykännyt niin paljoa. Itse lauluosuus on aina ihana, mutta nyt alku- ja loppusoitto ei passannut kokonaisuuteen. Veteraanien tilaisuudessa pressaakin näytti vähän naurattavan viimeiset värssyt. Mietin hetken, oliko se ihan sopivaa naureskella siinä kohdassa, mutta luulen, että siinä veteraanit itekin vähän hätkähtivät voimallista loppua ja sen takia Stubbiakin hymyilytti.

Juhlan puvuista ei oikein moni jäänyt erityisesti mieleen. Ihan kaikkia en tietysti nähnytkään. Jenni Vartiainen oli upea. Valkoinen puku oli todella kaunis. Yllätyshyökkäyksen teki ensimmäinen tanssi. En yhtään odottanut, että se olisi "Missä muruseni on" ja hitto, että meni tunteisiin. Se soi jatkuvasti radiossa sinä kesänä ja syksynä, kun Tommi kuoli eikä se edelleenkään kuulu ollenkaan kirjoittajan suosikkeihin. Jotkut kappaleet on surullisia ja niistä tulee sellainen "parempi", kauniimpi ikävä ja kaipaus. "Missä muruseni on" ei kuulu niihin. Sen aiheuttamassa ikävässä ja surussa ei ole mitään kaunista, vaan se on täyttä tuskaa; unettomia öitä, ääretöntä epätoivoa ja viiltävää kipua. Se on kirjoittajalle tosi tosi vaikea kappale kuulla. Suru Tommin kuolemasta harvoin näin viidentoista vuoden jälkeen iskee yhtäkkiä nurkan takaa. Nykyään yleensä tietää etukäteen ne hetket, milloin olla vähän varuillaan. Nyt pääsi kuitenkin paukauttamaan ihan kunnolla halolla päähän. Ja sydämeen. Piti lähteä tyhjäämään tiskikonetta siitä telkkarin äärestä, kun ei pystynyt olla paikoillaan.

Huh, nyt iloisempiin juttuihin; Pizzan tekoon ja täytekakun leivontaan. Tänään on pikkujoulu- ja synttärijuhlapäivä. Mukavaa sunnuntaita kaikille <3

Sannis