Viidakko

Torstai. Jo tiistaina tuntui siltä, että onpa pitkä viikko. Vaikka ei oo ollut edes erityisen pitkiä päiviä. Mutta nythän on tosiaan jo torstai. Aina kun päästään perjantaihin, tuntuu että viikko meni hujauksessa. Mietin vähän josko tekisin etää perjantaina koko päivän, niin saisin rauhassa kaikki to do-listat ja lippulappuset kalenterin välistä pois. Eilen jo sanoin, että en pysty nyt ollenkaan rauhoittua ja koko ajan on semmonen paniikinomainen olo, kun kalenteri on ihan kaaos ja tuntuu, että sata hommaa on kesken. Vaikka ihan oikeasti ei oo edes mitään tulipalokiirettä ja hommat on ihan hyvin hanskassa. Joku rauhallisempi päivä olis nyt kuitenkin paikallaan tähän väliin. 

Tänään kirjoittajalla on lyhyempi aamuvuoro. Pidän jumpan, hoidan muutaman muun hommelin ja sen jälkeen ajelen kotiin hakemaan tytöt. Meillä on pankissa aika, koska tyttöjen täytyy allekirjoittaa korttihakemukset. Varsinkin mini tuntuu olevan superinnoissaan omasta pankkikortista. Viime viikolla kävin jo pankissa aloittamassa korttihakemuksia ja laittelemassa tyttöjen rahastosäästöhommeleita kuntoon, mutta vielä tarvitaan tytöt itsekin paikalle. Tämäkin viikko, samoin kuin viime viikko, on ollut aikamoista ajanvarausten viidakkoa. Tämän jälkeen on muutama päivä onneksi vähän rauhallisempaa. Eli neljä. Kunnes on seuraava hammaslääkäri.

Tälle päivälle tuli kakstoistaveelle ylimääräinen hammaslääkärin oikoja-aika yhden irroneen pikkunippelin takia. Jouduttiin tekemään aikamoiset kommervenkit ja hälyttämään mummu apuihin, että saatiin homma onnistumaan. Nyt just soitettiin, että aika perutaan. Osaan ulkoa jo hammaslääkärin ajanvarauksen numeron, kun sieltä soitellaan kaiken aikaa peruutuksia ja ajan siirtoja. Ens viikolle sitten uudet kommervenkit, että saadaan taas soviteltua. Ja kyllä, olen onnellinen, että lapseni saavat oikomishoitoa, mutta PRKL tää on rasittavaa hommaa! 

Kurkkua vähän karhastelee välillä ja parina päivänä oon yskinyt. Tein koronatestinkin varmuuden vuoksi, mutta negatiivista näytti. Aivan kuin sitä oli koko ajan jotenkin vähän odottavalla kannalla. Vähän niinkuin varpaillaan jatkuvasti, kun tietää että kohta se nakki napsahtaa tännekin. Toisaalta vähän toivoo, että tulispa nyt niin ei tarvisi enää odotella ja pelätä. Toisaalta sitten taas en missään nimessä haluaisi nyt sairastella. Kyllä tämä korona-aika taitaa meihin kaikkiin jonkinlaisen jäljen jättää. Alkaa tää vähän raskastakin olla.

Mutta hei, ihan hyvällä mielellä täällä ollaan. Ei anneta pikkujuttujen nyt vaivata.

Jumpan jälkeen fiilis on luultavasti erittäinkin hyvä. Mars treenille siis!

Kivaa tätä päivää!

Sannis