Kellot

Vielä riitti tälle viikolle yksi pyhäpäivä. Olin sen töissä, niin saan pitää tänään vapaata. Mini jää myös koulusta kotiin, koska nokka vähän vuotaa ja koulusta tuli viestiä, että saa tulla vain täysin terveenä. Huuuh! Saapa nähdä minkälainen tästä keväästä muodostuu jos yhdestä aivastuksestakin pitää taas jäädä kotiin. Näyttää nyt kiristyvän taas joka puolella rajoitukset, mutta vielä saadaan pitää onneksi salit auki.

Mitään kummempia ei oo täällä tapahtunut eikä oo paljon kirjoiteltavaakaan. Tuntuu, että ollaan taas jossain oudossa välitilassa. Odotellaan vaan mitä tapahtuu ja tapahtuuko mitään. Kolmatta rokotusta tossa nyt osa on jo ottanut, mutta ite haluaisin vaan laittaa pään pensaaseen sekä koronan, että rokotusten suhteen. En halua kumpaakaan, kiitos! Taitaapa toki olla liikaa pyydetty.

Talvi on edelleen ihana. Lunta on ollut nyt koko ajan ja lämpötila on pysynyt pakkasen puolella. Ollaan tehty lumitöitä ja ulkoiltu Saimin kanssa. Hiihtokausikin ehdittiin avata, kunnes eilen katkaisin toisen sauvoistani. En tiedä miten onnistuinkin. Täytyy kai lähteä sauvakaupoille. Hankalalta vähän tosin tuntuu päästä hiihtämään, koska en millään haluaisi lähteä ulkoilemaan ilman Saimia. Tuntuisi jotenkin hullulta, että se joutuisi jäädä kotiin kun muut lähtee ulos. Nyt ollaan vähän jaettu porukkaa.. osa on hiihtänyt ja osa kävellyt Saimin kanssa.

Oon tässä hiihdellessä miettinyt paljon syke- ja aktiivisuusmittareita ja niiden käyttöä. Kirjoittajalla on jo vuosia ollut sellainen tunne, etten aina tiedä, mitä keho kaipaa. Oon jollain lailla kadottanut yhteyttä itseeni ja kehooni niinä vuosina, kun oli kaikista raskainta eikä sen yhteyden uudelleenrakentaminen tunnu olevan kovin helppoa. Siihen tulokseen oon kuitenkin tullut, että omalla kohdalla ranteessa tikittävä mittari ei asiaa auta. Jokaisen treenin tai liikuntasuorituksen kellottaminen, aktiivisuustasojen kyttääminen ja sykkeiden jatkuva tarkkaileminen ei ole vähentänyt stressitasoja, tuonut painoa alaspäin tai opettanut kehoyhteyttä.

Jätin aktiivisuuskellon pois ranteesta jo melkein pari vuotta sitten. Ensin poikkeusaikana sen takia, että pelkäsin sen alle kertyvän liikaa bakteereja. Jossain vaiheessa palautin sormukset sormiin, mutta kello on jäänyt laatikkoon enkä oo sitä nyt kaivannut. Liikkumisesta on tullut tietyllä tavalla rennompaa. Ei tarvi kytätä sykerajoja eikä jokaisen ulkoilun tarvitse olla varsinainen liikuntasuoritus. Istun nykyään töissä enemmän kuin ennen. Käyn kuitenkin joka päivä kävelyllä, useimpina päivinä enemmän kuin kerran. Teen paljon kotitöitä ja jumppailen monta kertaa viikossa. Uskon, että aktiivisuustasot täyttyy ilman kellon kyttäämistäkin. 

Joskus mietin ihan yleiselläkin tasolla, kuinka kateissa kehoyhteys voi olla. Nykyään tsiigataan kellosta ollaanko liikuttu tarpeeksi ja ollaanko nukuttu riittävän hyvin. Jotenkin vähän friikkiä. Unohtuuko meiltä kokonaan se, kuinka itseä, omaa oloa ja omaa kehoa kuulostellaan ja tunnustellaan? Kellot ja mittarit on tottakai hyviä tietyissä jutuissa.. Ne voi esim. motivoida liikkumatonta liikkumaan, antaa dataa treeneistä ja helpottaa tietynlaisten harjoitusten ja treeniohjelmien tekoa, mutta onkohan niitä kuitenkaan tarpeellista käyttää ja seurata orjallisesti?

Semmosta täällä mietitään. Jokainen tavallaan tottakai tässäkin hommassa. Omalla kohdallani oon huomannut, että jos haluaa liikkua omaksi ilokseen ja voidakseen hyvin, ei välttämättä tarvitse ihan kaikkea kellottaa. Omaa kontrollointitarvetta on helpottanut se, etten aina tiedä olinko kävelyllä puoli tuntia vai 45 minuttia. Ei aina tarvi ihan kaikkea tietää, sanon minä. Niin, ja kuvathan ei nyt mitenkään liittyneet tähän aiheeseen. Oli kai tarkoitus kirjoittaa jotain muuta, mutta tuli nyt kellot mieleen :D

Kivaa viikonloppua!

Sannis