Block

Nyt on writers block. Ja photographers block. Ei mitään kuvattavaa eikä mitään kirjoitettavaa. Hämärää! Kamera on pölyttynyt laukussaan koko alkuvuoden. Tuntuu, että kaffikupit, tulppaanikimput ja ruoka-annokset on nyt niin kuvattu ja niin nähty. Asiaa olis toki välillä kyllä. Joskus paljonkin, mutta jotenkin oon tullut varovaiseksi viime vuosina. En meinaa uskaltaa mennä yhtään syvemmälle, kun pelkään loukkaavani jotakuta tai herättäväni negatiivisia tunteita. Tai ehkä vanhemmiten tarve avautua vähenee. Ehkä. Tai sitten ei. Meinasin jo nousta tästä sohvalta. Ajattelin, että haen kameran ja kuvaan edes jotain täältä meiltä kotoa. Vaikka ei huvittais yhtään. Ja sitten mietin asiaa uudelleen. Niin, että miksi ihmeessä kuvaisin jos ei kerta yhtään huvita? Joskus on kyllä vaikiaa :D

Alkuvuosi 2020 ei oo meitä säillä hellinyt, mutta pari kaunista talvikuvaa löysin puhelimen galleriasta. Tänään saatoin minin kouluun ja jatkoin siitä lenkille. Laitoin tiskit koneeseen ja pyykit narulle. Nyt juon kahvin. Pian lähden töihin. Oon tehnyt aika hyvän pätkän töitä jo etänä aikaisin aamulla, mutta palaveria, asiakaspalvelua ja jumppaa varten pitäis mennä ihan livenä paikan päälle. Viikonloppuna käytiin mister A:n kanssa kahdestaan Seinäjoella, koska tytöt tahtoi mummun luo yöksi. Odotettu pieni irtiotto ihan vain kahdestaan. Riideltiin koko aika ja tultiin suunniteltua aiemmin kotiin.

Riidat on aina ärsyttäviä, mutta silloin, kun tietää että toinen pysyy vierellä ja kaikki perusasiat on hyvin, ei ne oo niin pahoja. Kuuluu asiaan, tottakai. Ja joskushan ne voi olla ihan hyviäkin. Ilma puhdistuu ja joskus ne johtaa loppuviimein ihan hyviin keskusteluihin. Tai ihan hyviin viikonloppuihin, niinkuin tällä kertaa. Tultiin takas kotiin, käytiin kävelyllä, käytiin lounaalla, treenattiin salilla, lojuttiin telkkarin edessä, otettiin päikkärit, treffattiin kamuja ja otettiin iisisti. Aivan hyvä!

Kasaan reissuihin, pieniin ja suuriin aina liian paljon odotuksia. Liian suuret odotukset täyttyy harvoin ja sittenhän homma ei ookaan yhtään kivaa. Mitenköhän tosta pääsis eroon? Tuntuu, että välillä sitä kaipais jotain niin ihmeellistä.. jotain niin hitsin suurta tunnetta ja mahtavan ihmeellistä elämän paloa. Ja sitten taas toisaalta sitä haluaa just tätä perusarkea, josta kirjoittajakin tykkää niin hitsin paljon. Ja joskus on niin kauhian vaikia tietää, että minä päivänä sitä nyt sais sitte mitäkin olla ..että laitetaanko arkea vai paloa :D

Mitä teille kuuluu?
Vieläkö siellä ruudun toisella puolella on joku?

Sannis