Koronapäiväkirja 2

Jossakin tuolla muutama postaus sitten uhosin, että laitetaan koronahommat meidän osalta pakettiin. Niinhän sitä olis voinut luulla.

Päivä 13

Käydään minin ja Saimin kanssa puolen tunnin rauhallisella kävelyllä, koska olo tuntuu ihan hyvältä. Virhe. Sen jälkeen painaa rintaa useamman tunnin. Menee tunteisiin ihan täysillä. En yhtään odottanut, että siinä vaiheessa kun tuntuu muuten jo olo helpottavan, tulee jotain hiton keuhko-oireita. Oireet silloin, kun tauti oli "päällä" oli niin lievät, että miten se voi edes vaikuttaa noin? Kun höpisen asiasta Instassa, saan useamman viestin, että näin se aika monella on ja liikuntauot on venyneet helposti viiden viikon mittaisiksi. Onneksi on vapaapäivä, niin voi huilata.

Mister A:lla ei ole vapaapäivä ja lähtee töihin aivan hyvissä oloissa. Illalla kotona alkaa kuitenkin nokka vuotaa ja olotila mennä uudelleen pahemmaksi. Illalla kolmetoistavee tulee huoneestaan "Hei äiti, kun me saatiin näitä testejä taas koulusta, niin mä tein läpällä yhden, kun mulla on vähän nokka tukossa. Niin tota, tää on positiivinen." 

Oi morjens!!!

Päivä 14

Kirjoittajalla ei mitään tuntumaa rinnassa enää ole. Saimin kanssa kierrän hitaasti vain max parinkymmenen minuutin rundin useamman kerran päivässä. Mister A:lla ja kolmetoistaveellä olot huononee. Mister A saa ensimmäisen haalean positiiviseen kotitestiin about seittemäntuhannen oirepäivän ja testin jälkeen. Kaksikko lähtee viralliseen testiin, että saadaan nyt viimein kaikille positiivinen tulos Omakantaan. Jos sitä joskus tarvii johonkin.

Päivä 15

Vähän jännittää, koska duunikalenterissa on asiakaspalvelua neljä tuntia. Mitään tunteja, edes joogaa en pidä. Tuntuma rinnassa säikäytti sen verran, että nyt en riskeeraa mitään. Töissäkin oon vain viisi tuntia ja loput teen etänä kotona. Yritän tehdä asiat nyt keuhkoilleni mahdollisimman helpoksi. Raskasta on tietysti se, että nyt pitää puhua monta tuntia putkeen, mitä etätöissä ei oo tarvinnut tehdä. Aluksi tuntuu vähän rinnassa ja se meinaa vetää taas mieltä vähän matalaksi. Illalla kotiin päästessä ei kuitenkaan tuntumia enää ole.

Mister A ja kolmetoistavee aika nihkeissä oloissa. Flunssan oireet. Kummallakaan ei kuitenkaan kuumetta tai mitään oikein vakavan tuntuista. Mini parka viettelee sairastuvalla hiihtolomaansa.

Päivä 16

Herätessä on aikamoinen väsy. Eilinen työpäivä tuntuu kyllä. Vien miniä lähistöllä olevan ulkomuseon hiihtolomapuuhia tsiigailemaan, että pääsisi vähän tuulettumaan. Lyhyt, mutta ihan kiva reissu. Vähän jännittää, onko se kirjoittajalle liikaa, kun siitä pitää suhata suoraan töihin ja taas asiakaspalvelua on se 4h. Ei tunnu olevan. Rinnassa ei tunnu juuri mitään.. ehkä vähän raskasta hengittää välillä, mutta ei muuta. Illalla mietin, että ekaa kertaa näinä päivinä, on sellainen selkeämpi, jotenkin normaalimpi olo.  Iltarundilla Saimin kanssa tekis mieli jo lisätä vauhtia, mutta koitan ottaa iisisti.

Kolmetoistavee valittelee huonoa oloa aamupäivästä ja vatsakipua illalla. Suht lievää onneksi kuitenkin. Mister A:n olotila aaltoilee. Aikamoiset flunssan oireet on edelleen ja selkä on vaihtelevasti kipeä. Yksi tuttu kertoi aiemmin, että on kärsinyt kovasta niskakivusta ja tajuan, että niskahan mullakin oli tosi kipeä ensimmäisinä päivinä. Luulin, että johtui huonosta työasennosta kotona, mutta taisi olla jo koronan oire.

Päivä 17

Edelleen aamulla nokka tukkoinen, niinkuin joka päivä tähän mennessä. Saapa nähdä onko vielä kesälläkin :D Mister A:lla jonkin verran pahoinvointia, samoin kolmetoistaveellä. Muuten molemmat tuntuu olevan paremmassa kunnossa. Kirjoittajalla on lievää vatsakipua välillä.

Töissä iskee kova väsy ja vähän surkea olo. Silmät on kipeät, samoin pää. Olotila onneksi helppaa ja ilta menee ihan ookoo. Saimin kanssa kävelyllä sama, kuin edellisenä päivänä.. tuntuu, että voisi jo lisätä vauhtia. Ei tunnu enää, että pitäisi hiipiä. Mutta voi hitto!! Viime talven jännetupentulehdus on palannut. Oon tehnyt niin paljon koneella hommia ja roikkunut tietokoneella sekä puhelimella myös vapaa-aikana, että käsi on ottanut nokkiinsa. Aargh!

Päivä 18

Yöllä tukkoinen olo, samoin aamulla ja sitten taas keskellä päivää. Ei oikeastaan muita oireita. Loputkin porukasta alkaa olla ihan ookoo kunnossa. 

Päivä 19

Lähdetään ihan extempore minin kanssa Parraan laskettelemaan. Vähän hengästyn hiihtäessä pidemmän matkan hissiltä toiselle, mutta ei mitään ongelmaa.

Mister A:lla joitain vatsaoireita, mutta muuten ookoo. Kolmetoistaveellä ei ilmeisesti juuri mitään oireita enää.

Päivä 20

Nukun ihan sairaan huonosti aamuyön taas. Herään, kun nokka on tukossa. Koko korona-aika on mennyt samoin. Näen outoja unia. En tiedä johtuuko ne tukkoisuudesta vai sotauutisista vai mitä, mutta ärsyttävää joka tapauksessa. Vois sitä paremminkin saada levättyä. Nokka vuotaa enemmän, kuin aikaisempina päivinä.

Teen ensimmäisen treenin. Nelisenkymmentä minuuttia.. liikkuvuusliikkeitä, muutama liike jaloille, selälle ja vatsalle. Kättä koitan nyt lepuuttaa.  Osa kehonpainolla, osa kevyillä painoilla. Treeni ei tunnu erityisen hyvältä, mutta ei superhuonoltakaan. Heti treenin jälkeen painaa vähän rinnassa keskellä. Samassa paikassa, missä muutaman kerran aiemminkin on tuntunut painetta. Tuntuma hellittää kuitenkin aika nopsasti. Treeni laukaisee migreenin ja oon ihan poikki loppupäivän. Migreenilääkkeen vaikuttessa jaksan kuitenkin kävellä aivan hyvin Saimin kanssa illemmalla.

Mister A valittelee vielä vatsaansa, on aika väsyksissä eikä jaksa vielä kovin pitkää lenkkiä kävellä.

******

Ei olla siis ihan optimaalisessa kunnossa, mutta ihan ookoo. Kaikesta päätellen tulossa on vielä Koronapäiväkirjat, osa 3. 

Sannis

Sota

Viime viikolla Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Viikon verran kaikki somet ja uutiskanavat on olleet täynnä tätä sotaa enkä oikein pysty ottaa informaatiota enää vastaan. Tuntuu niin pahalta. Tuntuu, että nyt ollaan jo niin lähellä. Tuntuu, että nyt ei enää millään voida selvitä loppuja elinvuosia kunnialla. Tuntuu aivan liian paljolta miettiä kuinka meidän lasten käy. Tuntuu siltä, että tyttöjen ei missään nimessä kannattaisi enää tehdä lapsia, koska väistämättä mennään kohti pahaa. 

En oo nyt muutamaan päivään lukenut asiasta juurikaan ja oon klikkaillut Facebookissakin useampaan otteeseen "Näytä vähemmän tämänkaltaisia julkaisuja", mutta tottakai somepostauksia tulee jonkin verran vastaan. Tuntuu, että tämä on koskettanut nyt ihan tosi paljon. Ja oikeastaan mulla ei ole asiasta juuri mitään sanottavaakaan, mutta halusin laittaa tilanteen tänne muistiin. 

Kuvatkaan ei liity asiaan mitenkään. Mutta ei mulla toki olisi mitään paremmin sopivaakaan ollut...Koska minkälaisia kuvia kuuluu laittaa sotaa koskevaan postaukseen? Miten sitä voisi edes käsittää, minkälaista on sota? Tuntuu siltä, että tekisi mieli huutaa jollekin, että: "Poikki poikki! Nyt tää elämä ei oo enää hauskaa ja otetaanpa alusta." Eipä vaan taida olla mahdollista. 

Mietin tässä nyt kovasti julkaisenko tätä ollenkaan. Eihän tässä mitään asiaa ole ja tuo vain turhaan taas asian mieleen, mutta taidanpa kuitenkin julkaista. Otsikko on sen verran kertova, että voi skipata jos ei halua aiheesta lukea. Oon omassa somessa keskittynyt ihan muihin asioihin, mutta sekin tuntuu välillä vähän hassulta. Että saako sitä nyt elellä tässä vain normaalisti, vaikka melkein naapurissa tapahtuu kauheuksia. Ja hitto tapahtuuhan niitä joka päivä jossain. Huuuuh, joskus tää maailma on vaan niin liikaa.

Yli paljon tsemppiä!

Terkuin, Sannis