Teatteria: Jumppatytöt

Edellisessä postauksessa kerroin, että käytiin katsomassa Tampereella teatterissa Jumppatytöt ja tässäpä muutama sananen siitä. ->

"Jumppatytöt on entisten voimistelijoiden matka menneisiin ja nykyisiin kehoihin – harjoittelun, kilpailun, vertailun, arvioinnin, ilon, kauneuden, yhteisöllisyyden ja vertaisuuden äärelle. Esitys on oodi suomalaiselle naisvoimistelulle ja kaikille, jotka ovat joskus harjoitelleet niin, että suussa maistuu metalli."

Jumppatytöt oli tosi makea produktio. Ei ollenkaan mikään perinteinen teatteriesitys, vaan sekoitus todellisuutta ja näytelmää. Siinä käytiin läpi kolmen naisen muistoja ja kokemuksia joukkuevoimistelusta ja sen parissa kasvamisesta. Se otti kantaa lajin huonoihin puoliin ja siihen, kuinka nuoria tyttöjä kohdellaan valmennuksessa ja sitten taas toisaalta toi esiin sen miltä rakkaus lajia kohtaan tuntuu. 

Kirjoittaja on saanut harrastaa joukkuevoimistelua aikanaan aika lempeästi. En koskaan edennyt varsinaisiin kisaryhmiin, vaan vaihdoin lajin aika aikaisessa vaiheessa tanssiin, cheerleadingiin ja ryhmäliikuntaan. Omissa ryhmissä esiinnyttiin paljon, joitain kisojakin käytiin, mutta kaiken kaikkiaan meno ei ollut ollenkaan sellaista, kuin ilmeisesti joukkuevoimistelussa voi pahimmillaan olla.

Näytöksessä heräsi monenlaisia tunteita.. tunteita siitä, mitä ehkä omat lapset ovat kokeneet tai tulevat kokemaan harrastusten parissa ja sitten taas ne omat muistot esiintymisistä, esiintymisasuista, reissuista, isoista kenttäohjelmista stadioneilla, näytöksistä teatterissa ja ties missä muissa paikoissa, treeneistä ja kaikesta muusta harrastuksiin liittyvästä. Oma rakkaus heräsi ihan täysin henkiin. Kirjoittajalla se rakkaus ei kohdistu vain yhteen lajiin, vaan kaikkeen rytmiseen liikkumiseen porukassa. Hullua, että nytkin tätä kirjoittaessa itken vähän. Miten ihanaa, että Jumppatytöt toi niin paljon muistoja mieleen kaikkien vuosien jälkeen ja miten ihanaa, että ne tuntuu niin hyvältä. Tai oikeastaan.. ei edes niin paljoa konkreettisia muistoja, vaan ennemminkin tunteen. Innostuksen ja onnen tunteen. Oon ilmeisesti tosiaan saanut harrastaa kuten oon halunnut.

Näyttelijät Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki oli aivan huippuja. Niin taitavaa työtä kaikilta kolmelta naiselta, että en voinut kuin ihmetellä sitä alusta loppuun saakka. Jumppatyttöjen musiikki ja liike meni aivan ihon alle ja jo kauan sitten unohtuneen, vuosien takaisen Syke 100-tapahtumabiisinkin sanat tuli itseltä yhtäkkiä täysin jostain lihasmuistista, kun musiikki alkoi soida. Olisin jopa toivonut, että esitys olisi kestänyt vielä hieman pidempään. Luulen, että lähden katsomaan Jumppatytöt uudelleen, kun tulevat syksyllä Seinäjoelle.

Sannis