Sairauskertomus

Okei, loputon flunssa teki vielä kolmannen iskunsa. Ensimmäinen tyrmäys tuli marraskuun alkupuolella ja toinen joulukuun puolivälissä. Molemmilla kerroilla pahin vaihe taisi kestää viikon, toinen viikko oli edelleen aika surkeaa ja siitä eteenpäin vähän kyseenalaista. Ekan ja tokan iskun välissä ehdin olla jumppahommissa pari viikkoa ihan normaalisti, mutta tokan ja kolmannen välissä tauti jäi selkeämmin vielä päälle. Ääni ei kantanut tavalliseen tapaan ja olotila oli aivan hyytynyt. Tein muutaman kevyemmän ohjauksen ja vaikka ääni tuntui oudolta, meni ne ihan hyvin. Ensimmäisen vauhdikkaamman ohjauksen tein tämän viikon tiistaina. Se jännitti, mutta pidin tunnin, jossa pystyy säädellä aika hyvin oman tekemisen tasoa. Tunti meni hyvin. Tein huomattavasti kevyemmin, kuin yleensä. Jaksoin ihan hyvin ja ääni kesti. Seuraavana päivänä palasi kurkkukipu. Koko kroppa oli aivan jumissa ja joka puolelta kolotti.

Keskiviikkona oli kurkussa tuntumaa heti aamusta ja vaikka kuinka koitin mielikuvaharjoitella sitä työpäivän aikana pois, paheni se iltaa kohti. Kolmas isku teki selväksi, että ehkäpä tässä nyt ei ihan tavallisesta kausiflunssasta ole kyse ja laitoin digiklinikan kautta viestiä työterveyteen. Pyysivät oirekartan ja kuvan kurkusta. Nielu oli kuulemma siisti, mutta pitkittyneiden oireiden vuoksi määräsivät nieluviljelyyn. Varasin lääkäriajan torstaiaamuksi. Jossain vaiheessa iltaa kurkukipu vähän lieveni hetkeksi ja aloin ihan tosissani miettiä, että ehkä voisin kuitenkin vetää kaikki neljä ohjaustani seuraavana päivänä. Kunnon hölömö!

Yöllä kurkkukipu äityi niin kovaksi, etten pystynyt nukkua enää kolmen jälkeen. Yön pimeinä tunteina flunssan kolmas tuleminen ja tulevan työpäivän ohjausten määrä tuntui aivan ylivoimaiselta. Aamun lähestyessä oli olotila jo todella huono. Oli selvää, ettei ohjauksista yksikään onnistuisi, vaikka kuinka olin yön mittaan koittanut vääntää ja kääntää eri skenarioita ja vaihtoehtoja. Siinä vaiheessa henkinen helvetti helpotti töiden osalta. Se tuntui jotenkin ihanalta. Ehkä terapia, ikä ja aika on tosiaan opettanut jotain. Kun on selvää, että vaihtoehtoja ei ole, niin turhahan sitä on sitten enää muuta miettiä ja stressata. Loppuviimein kävi niin, että LYKKE-tiimi näytti taas kuinka hommat hoidetaan ja kaikki kirjoittajan neljä ohjausta saatiin kunnialla maaliin, vaikka en todellakaan oo ainut, joka on tällä hetkellä poissa pelistä. Siistiä!!

Kun Mehiläisen lääkäri sitten aamulla kurkkasi kurkkuun, ei se näyttänytkään enää ollenkaan normaalilta. Nieluviljelyyn lisättiin pikaversio, joka antoi samantien positiivisen tuloksen streptokokista. Antibioottikuuri aloitettiin heti. Aika ei riittänyt kunnolla olkapään tutkimiseen, joten sain uuden ajan seuraavalle päivälle. Lääkäri kysyi josko jaksan tulla vai haluaisinko mielummin huilata ensin muutaman päivän. En todellakaan olisi jaksanut mennä, mutta menin silti. Olkapää on vaivannut suurinpiirtein saman ajan, kuin flunssa ja jatkuva kipu sekä hankaluudet toimia arjessa on vaikuttaneet psyykeeseen ihan riittävän tehokkaasti.

Perjantaiaamuna olkapää ultrattiin ja jotain turvotusta tai nestettä tai mitä lie sieltä löytyi ja lääkäri kertoi, että sitä voisi koittaa hoitaa kortisonilla jos vain haluan. Totta helvetissä halusin. Onneksi streptokokki ei ollut nostanut tulehdusarvoja ihan pilviin, niin kortisoni voitiin laittaa. Koholla crp oli edellisen päivän testien mukaan, mutta lääkärin mukaan ei niin paljon että se estäisi kortisonihoidon. 

Kirjoittajalle jäi vähän sellainen tunne, että ehkä turvotusta ei ollut niin paljoa, että tämä hoito tekisi välttämättä ihmeitä. Ei lääkäri sitä sanonut, mutta jotenkin muka luin sen rivien välistä. Mietin kuitenkin, että jos kipua saadaan edes vähän pienemmäksi, pystyn ehkä tehdä fyssarin aiemmin ohjaamia liikkeitä ja pääsen käymään jäsenkorjaajalla, jonka ajan jouduin nyt sairastelun vuoksi perumaan. Aika olisi ollut juurikin nyt perjantaina.

Antibiootti alkoi vaikuttaa tosi nopeasti. Eilen, lauantaina sanoin mister A:lle etten edes muista koska viimeksi olotila ei olisi ollut ihan väsystä vetelä. Vaikka tauti ei olekaan vielä kokonaan parantunut, oli eilen pitkästä aikaa jotenkin paljon normaalimpi olo. Hyytynyt toki, mutta jotensakin semmoinen normaalin hyytynyt eikä aivan kuolemanväsynyt. Suurimman osan päivästä kyllä istuin sohvalla, mutta jaksoin myös pilkkoa kasviksia, paistaa jauhelihaa ja nostaa ruuat pöytään nätisti esille. Jaksoin käydä Saimin kanssa ulkona. Kaksi kertaa. Hyvin lyhyesti, mutta jaksoin kuitenkin. Lääkäri lupasi, että antibioottikuurin alettua tauti ei enää tartu, joten ehkäpä poissaolopäiviä töistäkään ei montaa kerry. Jumppailut jätän ensi viikolla vielä muille, mutta ehkäpä jonkun helpomman ohjauksen voin tehdä.

Käsi meni kortisonipiikin jälkeen todella kipeäksi ja olkavarren liikuttelumahdollisuudet tipahti perjantain ajaksi lähelle nollaa. Kipu ei kuitenkaan tuntunut niissä paikoissa missä aiemmin, vaan oikeastaan ainoastaan pistokohdan ympärillä. Lauantaina kipu oli jo hitusen lievempää ja kipukohtakin oli pienentynyt. Tänään sunnuntaina kipukohta on aina vaan pienempi ja odottelenkin toiveikkaasti, miten kädellä toimiminen sujuu tässä päivän aikana.

Oon miettinyt paljon sitä, kuinka paljon kroppa kestää ja missä vaiheessa se antaa kokonaan periksi, kun pusketaan selvästi sietokyvyn ja äärirajojen yli. Ite en oo ollenkaan sitä tyyppiä, joka jaksaisi kestää esim. kestävyysurheilun kaltaista epämukavuutta. Kuitenkin näissä jutuissa, joissa on kyseessä oma duuni ja arjen normaalit askareet, ajan itseni herkästi liian pitkälle. Niissä tilanteissa ylitän sekä kehon että mielen sietokyvyn rajat välillä ihan kunnolla. Siinä olisi kirjoittajalla vielä vähän kehityksen paikkaa. Toki, tällä kertaa olin kyllä jo käden kanssa käynyt fyssarilla ja seuraava steppi oli tulossa. Olin myös koittanut muokata kaikkia tekemistä kädelle sopivammaksi. Flunssasta taas koen, että lääkäriin ei oo oikein herkästi mitään aihetta. Taitavatkin nauraa sieltä pihalle jos jokaisen nuhapöpön kanssa siellä ramppaa. 

Jos oot päässyt tänne asti tässä epikriisissä, niin kiva hei, että jaksoit lukea. Eihän nämä toisten vaivat varmaan paljoa kiinnostele, mutta itselle kirjoittaminen aina tuo jonkinlaista perspektiiviä ja tuntuu ihan hyvältä jäsentää nämäkin hommat "paperille". Oon uinut ajoittain aikamoisen syvissä vesissä tässä viime viikkojen aikana ja tuntuu, että aina sitä pääsee vähän lähemmäs pintaa, kun saa asioita oman pään sisältä ulos.

Huuuh! Mukavaa sunnuntaita ystävät!

Sannis