Siskokullat

Vein eilen minin kampaajalle. Samalla reissulla käytiin Rustassa, koska olin nähnyt, että siellä oli shampanjalasit tosi hyvässä alessa. Sellaiset laakeat, joita meillä ei ole ja joihin olin saanut päähäni tehdä uuden vuoden juhlajuomat. On ollut niin hiton surkeaa tässä viimeiset pari viikkoa, että halusin tehdä jotain pientä kivaa, vaikka voimat onkin tosi vähissä. Mini ihmetteli mihin me uusia laseja tarvitaan ja kerroin suunnitelmani. Typy katsoi mua ja sanoi totisena. "Mutta en mä juo alkoholia. Etkä muuten oikein säkään." Kerroin, että olin ajatellut alkoholittomia juomia, joita voi koko perhe maistella ja siihen mini tuumasi, että "Jaahas!".

Lasit oli ehtineet harmillisesti Rustasta loppua, joten ei saatu glögikuohuvia toivomiini laseihin. Testattiin juomia tavallisiin viinilaseihin. Tytöt innostui pelaamaan keskenään jotain nettipeliä ja hihittelivät pelin ja juomien äärellä lukiolaisen huoneessa. Kun tulivat täyttämään lasejaan, nauroi kuustoistavee, että "We're like two aunties gossiping with our wineglasses." Sen jälkeen kaatoivat kokista limeviipaleidensa päälle ja jatkoivat hihittelyä.  On nämä semmosia veli- eli siskokultia nämä meidän likat <3

Rentoa vuodenvaihdetta! Kiitos, että olit mukana vuonna 2025!

Sannis

Booklover: Kotiapulainen

Varoitus: Pahoja juonipaljastuksia!

Trailerin perusteella tahdoin nähdä Kotiapulainen-elokuvan. En ollut ihan varma, kannattaako vai onko se liian jännittävä. Trailerista ei oikein saanut käsitystä, kuinka jännästä leffasta on kyse. Kirjoittaja ei voi katsoa tai lukea mitään jännittävää ilman, että se seuraa viikkokaupalla mukana ja aiheuttaa kaikenlaista ylivilkkaan mielikuvituksen liikatuotantoa. Näiden mietintöjen takia nappasin ensin kirjan kuunneltavaksi. Ajattelin, että kirjan perusteella tiedän mistä on kyse ja mietin, että kirja on helpompi lopettaa kesken, kuin leffa teatterissa, jos tarve ilmenee.

En tiennyt, että Frieda McFadden ja hänen kirjansa on tällä hetkellä isokin juttu, koska en pyöri lukupiireissä tai esim. kirjasomessa. En myöskään tiennyt, että Kotiapulainen ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Ensimmäisen kirjan kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että en jatka sarjan muihin teoksiin. En, vaikka pidin tästä ensimmäisestä osasta suurimmaksi osaksi tosi paljon. Sen verran kirja meni ihon alle ja mielikuvituskeskukseen, että uskon yhden osan olevan riittävästi tätä laatua. 

Kotiapulainen kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Milliestä, joka saa työpaikan Winchesterin perheessä. Aika nopeasti käy ilmi, että perheessä on jotain pahasti vialla. Äiti Nina on aivan seko, tytär Cecilia maailman ärsyttävin kakara ja isä Andy aivan liian kiltti nössykkä. Kirjassa ei tarkoituksella kerrota kovin aikaisessa vaiheessa, miksi Millie oli vankilassa, joten ihan varmana ei lukija voi pitää Millien(kään) tarkoitusperiä tai sitä, minkälainen hän on luonteeltaan.

Aika nopeasti ainakin tälle lukijalle kävi ilmi, että hommat ei ole sitä miltä niiden halutaan näyttävän. Nina oli liian seko ja Andy liian kiltti. Vähän kömpelöltä tuntui se, että Millien muuttaessa taloon, puutarhuri varoitti häntä vaarasta usempaan otteeseen ja vaikka varoitukset oli erittäin selkeitä, jäi Millie niiden jälkeen vähän kevyesti pohtimaan, että hmm.. mitäköhän tuo nyt tarkoitti.. mahdankohan olla jonkinlaisessa vaarassa. Niin, mahdatkohan nyt tosiaan olla? No, pitää muistaa, että fiktiotahan tämä kirja on eikä tarvikaan olla ihan just sellainen, mitä voisi oikeasti tapahtua. Vähemmän kömpelösti, mutta silti niin, että hienovaraiset merkit oli luettavissa, kirjoitettiin Ninan menneisyyden teoista sellaiseen tyyliin, että arvelin jo aika aikaisessa vaiheessa jutun olevan tekaistu. Jossain vaiheessa aloin myös arvella, että ehkä Andy on pahis. Toivoin toki, että ei olisi. Lopputulema oli niin karsea, että sellaista en osannut kyllä mitenkään odottaa. 

Kaikki Ninan elämän tapahtumat tuntui tottakai ihan hirveiltä. Melkein jo liian. Silti (ja siksi) en meinannut sulattaa sitä, että hän oli valmis asettamaan jonkun toisen tilalleen. Lopussa helpotti toki, että hän "korvasi" asian. Andyn kuolema ullakolle tuntui niin kammottavalta, että olisin mielelläni jättänyt sen mielikuvan väliin. Se tuli ajatuksiin monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeen ja se herätti myös parina yönä. Vaikka Andy olikin hirviö, ajattelisin ehkä, että noin järkyttävää kohtaloa ei ansaitse edes hirviö, varsinkin kun selvisi miksi hän oli hirviö. Olisin mielummin heittänyt hänet vaikka vankilaan loppuelämäkseen, mutta ymmärrän, että se olisi ollut liian tylsää. Oli kuitenkin jotenkin liikaa, että myös Millie pystyi yhtä kammottaviin tekoihin, kuin Andy. Toki, Millien kohdalla tilanne oli vähän eri.. ehkä tilanne vaan ajautui liian pitkälle hänen miettiessään mitä pitäisi tehdä. Odotan mielenkiinnolla, miten loppu on tehty elokuvassa.. onko Andyn tappaminen Millieltä laskelmoitua vai "vahinko".

Kotiapulainen oli tosi hyvä melkein loppuun saakka. Harmillisesti kuitenkin ihan loppu oli jotenkin tökerö. Aivan harmitti, että loppumetreillä piti mennä vähän metsään, kun sinne asti kirja oli niin hyvä. Tuli sellainen olo, että lukijaa vähän kuin aliarvioitiin. Kirjan tapahtumat oli tottakai muutenkin överejä, mutta lopussa mentiin, aivan kuin vähän huolimattomasti jonkin rajan yli. Arvasin, että Andyn sadistinen luonne oli seurausta hänen itse lapsena saamastaan kohtelusta, mutta silti Andyn hullun äidin viimeiset sanat poikansa oletetulle tappajalle tuntuivat liian typeriltä. Ja miten Millien rangaistus Andylle sattuikin olemaan juuri sama, kuin Andyn lapsena äidiltään saama? Millien suostumus auttaa seuraavaa kotirouvaa ongelmassaan, jolla tietysti avattiin peli jatko-osaa varten, teki koko kirjasta jotenkin "halvemman". Aina harmittaa jos hyvän tarinan loppu ei oo omaan makuun riittävän hyvä.

Toisaalta, en oo ihan varma odotanko elokuvan näkemistä. Pelkään, että se on kuitenkin vähän liikaa ja vilkuilen olkani yli seuraavat viikot. Joka tapauksessa, aion mennä katsomaan sen heti, kun se tulee teattereihin.

**

Mitä enemmän päiviä kuluu, sitä epävarmempi nyt sitten kuitenkin olen, lähdenkö tätä katsomaan vai en. Haluaisin kyllä, mutta tulen koko ajan vakuuttuneemmaksi siitä, että ehkäpä tällä mielikuvituksella ja yliajattelukyvyllä ei kannata. Kirjoittaja on nyt pelkästään tätä postaustakin pyöritellyt tässä useamman päivän eestaas enkä saa sitä eli tätä jäsenneltyä mitenkään järkevästi. Jos olet lukenut kirjan, saat ehkä kiinni, mitä yritän sanoa. Jos taas et, ei tästä arvostelusta taida paljoa kostua. No, tehdäänpä nyt niin, että jätetään tämä nyt vain tähän.

Ootko lukenut tai kuunnellut jo Kotiapulaisen?

Sannis

Life

| Sairaalassa tuli käytyä tänä syksynä enemmän, kuin varmaan viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. |

| Kuustoistavee on jatkanut rakkaan harrastuksen parissa taas pienen luovan tauon jälkeen. |

| Ysäribileissä oli hauskaa, mutta bändit tuntui kyllä vähän väsyneiltä. Vai olikohan sitä vaan ite :D |

| Synttärilounaalla otettiin yllärikuohuvat. |

| Jaettiin mutsin kanssa naposteltavia, kun tavattiin suvun naisten kanssa dinnerillä. |

| Firman pikkujouluissa oli korvispaja. Oli yli kiva. |

| Joulukuussa(kaan) ei paljoa lunta näkynyt. |

| Tapaninpäivän lounaspöydässä anopin luona oli ihanan fresh salaatti. |

| Pikkulikalla on ollut joulukuussa extrahommaa, kun on pitänyt niin vahtia kipeää mutsia. | 

| Joulun aikaan saatiin nähdä aurinko useampana aamuna. | 

Tsemppiä tämän vuoden viimeiseen viikkoon!

Myrsky tuntuu tehneen comebackin, joten stay safe!

Sannis

Joulu 2025

Joulu 2025 alkaa olla taputeltu. Oon aika valmis riisumaan kuusen ja pakkaamaan tontut varastoon. Valot saa mielellään vielä jäädä pidemmäksikin aikaa. Viime vuosina oon pitänyt kuusenkin pitkään juurikin valojen takia, mutta tänä vuonna käännettiin sohva kuusen tieltä toisin päin ja olkkarin setup on tuntunut koko joulun ajan oudolta ja turhan ahtaalta. En ehkä tänään kuitenkaan jaksa alkaa suuriin purkupuuhiin, mutta jos huomenna. Tai ehkä ne on tytöt, jotka pääsee eli joutuu niihin hommiin.

Tämä joulu ei ollut jouluista paras, mutta niinhän se menee. Eihän ne kaikki voi aina mennä nappiin. Ruoka oli herkullista, kuten aina. Lahjat oli ihania, kuten aina. Seura oli priimaa, kuten aina. Olo oli kuitenkin influenssan jälkimaininkien takia niin surkea, että se vei fiilistä roimasti alaspäin. Päästiin onneksi kuitenkin kylälle mutsin eli mummun ja anopin eli mumman luo ja ne visiitit oli kyllä kirjoittajalle meidän joulun kohokohdat. Tuntui, että olokin oli paljon virkeämpi muiden seurassa.

Jouluaattoaamuna keitettiin iso kattilallinen riisipuuroa ja pudotin sinne yhden mantelin. Kun tytöt oli pieniä, laitoin mantelin aina molempien lautaselle, mutta nyt kun porukka on jo isompia, on mantelitilanne muuttunut ankeammaksi :D Syötiin aattona puurot. Työt lämmitti samasta kattilasta puuroa myös joulupäivänä ja mini taisi syödä siitä vielä kolmannenkin kerran. Mantelia ei oo kukaan saanut. Padassa saattaa olla vielä yli pieni tippa puuroa jäljellä. Millä todennäköisyydellä manteli on siinä viimeisessä kauhallisessa? Ehkä joku meistä on ollut niin nälkäinen, että on sen jo hotkaissut huomaamattaan napaansa. Jääkaapin ovessa on leffalippu odottamassa mantelin löytäjää. Mini toki tuumasi: "No siinä mielessähän toi ei haittaa ollenkaan, kun mä sain jo ne pari lippua aiemmin." Kuustoistavee niittasi: "Mä en tykkää käydä leffassa, kun siellä pitää pönöttää vaan hiljaa paikoillaan!". Jaahas, taidan laittaa leffalipun hissukseen takaisin omaan kukkarooni, manteleista viis :D

En ehkä kertonut täällä blogin puolella, että olin hukannut vihkisormukseni marraskuun loppupuolella. Etsin sitä ja pengoin myös laatikot, joissa on paketointitarvikkeita, koska sormus oli pöydällä samaan aikaan, kun tein kuustoistaveen joulukalenteripussukoita. Sormusta ei löytynyt ja mietin pääni puhki, mihin ihmeeseen se olisi voinut hävitä. Joulukuun ensimmäisenä päivänä, kun kuustoistavee avasi ensimmäisen joulukalenteripussukkansa, löytyi sieltä joulusukat ja yksi kappale kadonneita vihkisormuksia. Tadaa! :D

Tänään on 27.12. ja tuulee ihan hitosti. Mister A, mini ja faija eli pappa fiksaavat ulkona vaunun pressutallia tukevammin maahan. Se kun meinasi jo lentää tuulen mukana. Toivotaan, ettei mitään suurempia myrskyvahinkoja ilmaannu. Somen mukaan niitä on muualla jonkin verran jo tullut; kaatuneita puita ja sen sellaista. Onneksi ei nyt tarvi lähteä mihinkään. Oon viime päivinä pyörittänyt Netflixistä Emily in Parisia ja taidanpa napsauttaa sen taas päälle.

Toivottavasti muilla on joulu sujunut mukavasti <3

Sannis

Paketteja

Tänä vuonna meiltä lähti isovanhemmille lahjaksi valokuvakalenterit. Joskus oon omalle mummulleni sellaisen värkännyt, mutta nyt muutaman vuoden tauon jälkeen tein kalenterit sekä tyttöjen isovanhemmille, että omalle mummulleni. Tyttöjen isovanhemmille sujautettiin pakettiin mukaan vielä salasanamuistiotkin. Kirjoittajan mummu ei sellaista tarvitse. Ei taida edes tietää mikä on salasana. Olisi ehkä pitänyt ostaa suosista muistio myös kaikille meidän oman perheen jäsenille :D

Isovanhempien paketit teki tällä kertaa kuustoistavee. Kirjoittaja rakasti paketointia nuorempana, mutta nykyään se on kyllä pelkästään pakollinen paha. Toisaalta, ehkä nyt kun lahjoja ei tarvitse enää tuoda kuusen alle salaa ihan viime tipassa aatonaaton iltana, vaan ne voi nostaa näkyville jo pari päivää ennen, voisi sitä taas innostua tekemään hienoja paketteja. Ostin viime vuonna joulun jälkeen alesta paketointitarpeita niin paljon, että riittävät varmaan vielä ensi vuodenkin lahjoihin. Oon jo monta kertaa availlut verkkokauppojen joulutavara-aleja ja sitten taas sulkenut sivut muistaessani, että ei nyt tosiaankaan tarvita yhtään mitään.

Me saatiin ihania lahjoja tänäkin vuonna. Kirjoittajan paketeista paljastui mm. kasvohoitolahjakortti, uusi blenderi, herkkuja, Marimekon liinavaatteet ja kahvimuki. Mister A:n kanssa saatiin uusi korkealaitainen paistinpannu, jollaista meillä ei ennestään ollutkaan ja joka pääsi heti käyttöön. Tyttöjen paketeista löytyi legoja, kirjoja, kosmetiikkaa ja herkkuja. Mini sai myös mm. toivomansa vetoremmit salille, krokotiilipehmolelun ja laskettelumaton. Kuustoistavee avasi paketeistaan edellä mainittujen lisäksi ainakin Ghostin hupparin, lahjakortin ratsastushousuja varten ja neulemekon. Mister A sai jalkahoitolahjakortin, metallinpaljastimen, sukkia ja varmasti jotain muutakin jota en nyt muista.

Tänään tuntuu siltä, että ehkäpä tästä influenssahommasta joskus selviää. Huuh!

Mukavaa viikonloppua!

Sannis

Hyvää joulua

Jouluaatto! Täällä on lahjat avattu ja riisipuurot syöty. Käytiin mister A:n ja Saimin kanssa kävelyllä ja sää oli aivan täydellinen. Kirpeä pakkanen ja pieni lumipeite tuntui ihanilta. Aurinkokin paistoi upeasti. Kuvissa näkyy taustalla vain vihreää, mutta nappasinkin nämä jo aiemmin tällä viikolla. Lumi tuli yhtäkkiä eilen, vähän huomaamatta. En hoksannut, että olisi satanut, mutta yhtäkkiä maa olikin valkoinen. 

Oma olotila on ollut aikamoisen surkea jo reilun viikon ja lenkit on olleet hitaita eikä erityisen pitkiä. Aiemmin tehty flunssatesti paljasti influenssa A:n, joten ei ihme jos fiilis on ollut vähän nihkeän puoleinen. Oon kuitenkin jaksanut olla tolpillani jonkin verran ja joka päivä oon käynyt ulkona ja siksi vähän epäilin tulosta. Ajattelisin influenssan olevan vielä pahempi, ainakin korkean kuumeen takia. Sellaista ei oo täällä nyt luojan kiitos näkynyt. Tein testin vielä toisenkin kerran ja saman tuloksen se antoi. Selevä homma. Yleensä en jaksa noita sen kummemmin testailla, mutta nyt joulun sukulaisvisiittejä silmällä pitäen halusin tietää missä mennään. Käden leikkauksesta sekä influenssasta toipuminen yhtäaikaa on ollut, sanotaanko nyt näin, että öö.. aikamoisen mielenkiintoista. 

Tytöt rakentaa joululahjalegojaan omissa huoneissaan. Jep, legot on tehneet paluun muutaman välivuoden jälkeen ja kuustoistaveekin saa aikansa niiden kanssa kulumaan, mikä onkin tosi kiva juttu. Me mister A:n kanssa hörpitään kahvia tässä sohvan nurkassa ja kohta olisi luvassa vähän joululeipomusten viimeistelyä. Nyt tuntuu siltä, että kyllä tässä pian jo voisi kinkku ja lanttulaatikko maistua. Ehkä fiilistelen kuitenkin pienen hetken vielä tätä iltapäivän yllättävää valoa, jonka aaton aurinko toi tullessaan.

Ystävä rakas kuule tätä,

tekemättä jotain jätä.

Näytä kiireelle kieli

ja ota rento mieli.

Muista tähdet, joulun taika

ja unohda sitten aika.

Ihanaa joulua meiltä teille!

Sannis 

Puolivalot

Tänä jouluna leivotaan piparien lisäksi suklaahippukeksejä. Mini teki tällä reseptillä jo pari satsia synttäreitään varten ja lupasi pyöräyttää seuraavat huomenna eli aaton aattona. Mietittiin, että jos leipoo vasta illalla aika myöhään, saattaa keksejä jäädä sitten vielä aatoksi :D Tarkempi resepti löytyy reseptimuistiosta jos joku haluaa näitä testata. Ovat kyllä vähän turhan hyviä.

Oikein paljoa ei oo jouluvalmisteluja täällä nyt viime päivinä tehty kirjoittajan olotilojen takia. Lahjat on saatu paketoitua niin pitkälle, että ilman käärettä taitaa olla enää yksi. Tänä vuonna suurimman osan paketeista teki kuustoistavee. Kirjoittaja hoiti tyttöjen omat, mutta muista sain tällä kertaa vapautuksen ja se olikin tosi kiva. Oon vähän murehtinut, josko tänä jouluna tytöille herää ollenkaan joulufiilistä, kun ei oo lunta ja mutsi on vähän puolivaloilla matkassa. Oon monta kertaa miettinyt, onko tässä nyt jotain jouluperinnettä, joka meinaa jäädä hoitamatta. Oon koittanut soitella joululauluja vähän joka välissä ja ainakin limppuja on nyt paisteltu jo pariinkin otteeseen. Mini on huolehtinut, että myös pipari- ja torttuhommat on hoidossa, joten ehkä me ollaan ihan good to go jouluun.

Kysyin miniltä eilen, mitkä on niitä kaikista lemppareimpia perinteitä jouluna. "Varmaan se, kun käydään sukulaisten luona." ja "Se, kun ei tarvi odottaa iltaan asti, että saa avata lahjat." Ja nimenomaan sanoi nuo kaksi juttua tossa järjestyksessä. Hellunen kakara!

Sannis

Hommia

Minillä alkoi joululoma. Eilen, perjantaina oli joulujuhla ja lyhyt päivä koulussa. Sen jälkeen hyppäsivät kaverin kanssa bussiin ja suuntasivat kaupungille joululahjojen ostoon. Tytöt on jo muutamana vuonna halunneet ostaa meille vanhemmille joululahjat ja se on kirjoittajan mielestä tosi kiva juttu. Eivät oo koskaan pyytäneet meiltä rahaa lahjaostoksia varten, vaan laittavat itse tienaamiaan roposia meidän lahjoihin.  Ehdotin, että mitäpäs jos laitetaan paketteihin rajaksi 10€. Meidän lahjat saa maksaa enintään kympin ja samoin ne, jotka ostavat toisilleen. En tiedä pysyivätkö ihan rajoissa, mutta ainakin lähelle ilmeisesti meni. Myös Saimia on paketit odottamassa molemmilta tytöiltä.

Mini on vähän tylsistynyt, koska sää on mitä on. Haluaisi niin kovasti olla ulkona ja touhuta siellä, mutta on kyllä kypsänä kun ei oo lunta. Eipä tuolla sateessa paljoa tekemistä oo. Sen sijaan on tehnyt leipomishommia sisällä ja puuhastellut iskän kanssa autotallissa. Kuvien puiset kynttilänjalat on kaikki minin käsialaa. Niitä ei kylläkään oo tehty omassa tallissa, vaan koulussa puutyötunnilla. Aivan ihania! Eilen ystäväperheen poika kävi tässä meillä ja mister A luki hänen autostaan vikakoodit. Mini tuumasi, että onpa jotenkin outoa, että yhtäkkiä hänen kaverillaan on ajokortti. Jep, se on kyllä tosi tosi outoa. Vitsi, että nämä tenavat kasvaa nopsasti. Minillä itsellään on toki vielä ajokorttiin matkaa, mutta ei kai siihenkään sitten loppuviimein mene, kuin yksi silmänräpäys.

Kuustoistavee on tehnyt jouluapulaisen hommia Prisman kukkapisteellä joulukuun ajan. Oon hänestä(kin) aivan yli ylpeä. Vuoroja on takana nyt kymmenen ja tutuksi on ehtinyt tulla jo Prisman nurkat. On helpompi hakea sitten kesätöitäkin, kun tietää jo vähän missä mitäkin on. Prisma joulukuussa ei oo ihan kaikista rauhallisin mesta, joten tässä on nyt hyvä harjoituksen paikka kuustoistaveelle, joka viettää suurimman osan ajasta koulun ulkopuolella omissa oloissaan hissukseen. Pitkiä päiviä on typy painanut; ensin kouluun ja sitten töihin. Nyt on kymmenen päivän putki menossa. Kaikkina päivinä ei oo sekä koulua, että töitä, mutta ainakin jompaa kumpaa. Tänään oli onneksi koulun joulujuhla, joten seuraavat kolme päivää saa keskittyä duuniin ja sen ulkopuolella on huiliaikaa. Aaton aatolle on merkitty vimppa vuoro ja sen jälkeen saakin sitten odotella tilipäivää.

Kirjoittaja oli itsekin about kuustoistaveen ikäisenä kiireapulaisena kaupoissa töissä. Vähän nuorempanakin jo. Nimenomaan Prismassa kukkia paketoimassa joulun aikaan, kun kerättiin rahaa voimisteluseuran Berliinin reissuun. Olin myös Sokkarilla paketoimassa joululahjoja ja siellä sain välillä olla myös kassalla. Se oli silloin jännää ja kivaa. Siitä sain palkan omalle tililleni. Harmittelinkin silloin, että Sokos lopetti Vaasassa juuri, kun olisin ollut sen ikäinen, että olisin voinut saada ilta- ja viikonlopputöitä sieltä. Sokkari oli nuorelle jotenkin aika cool ja työntekijät, varsinkin kemppariosastolla tuntui aina niin huolitelluilta ja kauniilta. 

Ysikytluvulla oli vähän tavallisempaa, että oltiin jo nuorena töissä. Nyt nuorille ei ehkä niin paljoa oo töitä tarjolla ja asenne työntekoon tuntuu olevan myös usein erilainen. Me oltiin aikanamme ylpeitä ja innoissamme ekoista työpaikoista, oli ne sitten mitä työtä tahansa. Kuustoistavee on kertonut useamman kerran yläkouluaikana, että koulussa on kiusattu ja naljailtu lehtienjakoduunista ja kesätöistä. "Oottekste jotain **tun köyhiä vai?" Toivon, että vaikka oltais maailman rikkaimpia, osattais siltikin opettaa lapsillemme rahan arvo ja se, että itse pitää nostaa pyllynsä penkistä jos haluaa saada asioita tapahtumaan.

Me ostetaan tottakai tytöille kaikki tarpeellinen ja tietysti välillä jotain extraa. Siistiä on kuitenkin se, että aina kun likat tarvivat esim. vaatetta, miettivät ensin onko omalla tilillä rahaa. Juurikin tänään mini tuumasi: "Jos mä saan joululahjaksi rahaa, meen kyllä ostamaan itelleni uudet työhousut, kun nää on kyllä aivan pienet." Ymmärtävät siis, että ei voi vaan olla käsi ojossa ja rahaa ilmaantuu jostain. Tytöt eivät pyydä rahaa oikeastaan koskaan ja vaikka tämä tuntuu jotenkin käsittämättömältä, on se kuitenkin totta. Ennemminkin homma menee niin päin, että minä muistutan, että tottakai me vanhemmat maksetaan esim. housut tai takki jos niille on tarvetta. Tällä systeemillä likat on oppineet käyttämään rahaa tosi hienosti. Ollaankin yhdessä juteltu siitä, että heillä on tulevaisuudessa ehkä vähän helpompaa, kun ovat ihan vapaaehtoisesti opetelleet työntekoa ja oman rahan tienaamista itselleen sopivalla tavalla, vähän kerrallaan. Noilla huutelijoilla se on edessä vanhempana ja saattaakin olla vähän ärsyttävämpää siinä kohdassa sitten. Nyt kuustoistaveen lukioaikana en oo enää kuullut, että olisi kommentoitu typeriä. En tiedä onko se loppunut, vai eikö oo vaan tullut kirjoittajan korviin saakka.

Semmosia hommia ja duunijuttuja täällä. Kirjoittaja itse ei oo ollut duunissa viikkoon ja kulunut viikko on ollut raskas. Oon miettinyt monen monituista kertaa, kuinka paljon mielummin olisin töissä enkä täällä kotona sairaana. Se nyt ei tietenkään johda mihinkään ja aivan turhaa näitä on mielessä pyöritellä, mutta minkäs teet. Mieli kulkee omia polkujaan, varsinkin kun olotila on huono. Vaikkakin oon sitä vuosien varrella oppinut jo paremmin johtamaan. Nojoo..  oikeasti koitan suunnata ajatuksiani iloisiin asioihin ja muistaa niin saakelisti kaiken aikaa, että tässä on suurin osa asioista oikein hyvin. Olotilakin varmasti paranee jossakin kohdassa. Vuoden suurin juhlakin se jo kolkuttelee ovella, joten odotamme, että joulun taika tekee tehtävänsä ja nostaa kirjoittajankin mielen mahdollisimman pian.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Sannis

Pahoinvointigeeni

Perjantai. Neljäs päivä leikkauksen jälkeen. Fiilis on suoraan sanottuna aika nihkeä. Ja ei tokikaan käden suhteen, mutta muuten. Olo on rauhaton ja levoton, keskittymiskyky on lähellä nollaa ja kaiken aikaa huimaa ärsyttävästi. En muista tällaista oloa esim. polvitähystyksen jälkeen. Toisaalta, siitä on niin kauan, ettei muistikuvat oo kaikki varmastikaan tallella. Sen muistan, että puudutus oli tosi ahdistavaa silloinkin. Sektion jälkeen oli samantyyppistä, kuin nyt. Vaikka palkinto oli silloin maailman ihanin, oli sairaala-aika tosi ahdistava. Lueskelin eilen netistä, että on tavallista, että leikkauksen jälkeen ahdistaa… kuulemma leikkaus on niin suuri trauma keholle, että kestää yleensä hetken, että pää ehtii hommaan mukaan. Huimauskin kuuluu asiaan ja johtuu luultavasti massiivisesta lääkekuormasta. Kirjoittaja ei oo koskaan kestänyt lääkkeitä kovin hyvin ja sain niitä sairaalassa ihan hirveän määrän, joten ei taida olla ihme, että vähän huippaa.

En tiedä miksi noi sairaalahommat on niin ahdistavia. Silloin harvoin, kun sairaalassa pitää asioida, oon aina ihan paskana. Ja jännintä on se, että nytkin lähdin toimenpiteeseen aika rentona ilman mitään tietoista suurta jännitystä etukäteen. Tottakai mietiskelin edellisenä iltana, mitä tuleman pitää, mutta en ollut ahdistunut enkä juurikaan hermostunut ennen homman alkua. Ehkä jossain syvällä paniikki on kuitenkin olemassa. Tai ehkä juuri siitä onkin kyse.. että lähden matkaan ihan rentsinä ja sitten, kun homma on käsillä, iskee ahdistus tuplasti päälle.

Ehkä kaikki liittyy jotenkin kirjoittajan kontrollin tarpeeseen ja siihen, että sairaalassa ei voi niin paljoa kaikkeen itse vaikuttaa. Pahoinvoinnin pelko on myös kasvanut tosi suureksi viime aikoina. Se oli ainut, joka tässäkin hommassa mietitytti.. että kuinka huono olo tulee. Viime vuosina pahoinvointi on tullessaan ollut taas aivan kammottavaa ja huomaan ahdistuvani etukäteen jo pelkästään sen mahdollisuudesta… joka varmaan sitten omalla tavallaan taas lisää sen riskiä. Huomaan, että jo tätä kirjoittaessa syke nousee ja alkaa itkettää. Mitä hittoa? 

Käsi ei oo kestänyt koneella oloa muutamaa minuuttia pidempää aikaa kerrallaan ja pari tämän viikon aiempaa postausta onkin jo ennen leikkausta valmisteltuja. Tätä postausta oon koittanut kirjoittaa tiistaista lähtien, mutta keskittymiskyky ei oo riittänyt. Tähän päivään mennessä olin saanut valmiiksi niin paljon, kuin otsikon :D Selkeästi mennään siis parempaan päin (sekä käden, että keskittymiskyvyn suhteen), koska tänään oon päässyt jo näin pitkälle. Tiistai-iltana sain tehtyä postauksen someen ja laitetaanpa se tähän ->

Vähän on normaaliakin suurempaa silmäpussia ja ripsaria poskella hei ..koska tottakai piti ripsaria laittaa sairaalaan mennessä :D 

Leikkauksen alkuvalmistelut vei paljon itse leikkausta kauemmin. Otettiin shottikupillinen lääkkeitä, annettiin vähän lisää suoraan suoneen, mittailtiin verenpainetta ja happisaturaatiota, pestiin ja putsailtiin olkapäätä, annettiin puudutus ja odoteltiin. Olin jotenkin ihan pöljästi unohtanut puudutuksen ja sen kuinka paskaa se on. En ollut edes tajunnut ajatella, että tottakai koko käsi puudutetaan pois pelistä ja hyi hittojen hitto, että se oli ällöä. Ennen leikkausta, kun pysähdyttiin vessabreikille, kampesin itseni istumaan, ja tunsin ihan selvästi käden lepäävän sylissä. Kun katsoin alaspäin, tuntui että aivot nyrjähti vähän enkä meinannut ymmärtää, mikä kuollut spagettikäsi roikkuu paidan alta, kun oma käsi lepää kerran siinä sylissä. No ei muuten levännyt. Hoitaja sanoi, että muistijälki käden paikasta on tavallista. Hyyyyh! Pahoinvointi alkoi ensimmäisen kerran about tässä kohdassa.

Leikkaussalissa selvisi, että en pötköttelekään sängyllä, vaan oon tuolissa. Sellaisessa hammaslääkärin tuolia muistuttavassa, jossa pään ympärille tulee jonkinlaiset tuet ja vatsan ympärille kiristetään hihna. Siinä kohdassa oli pakko sanoa ääneen, että on vähän huono olo. Sain pahoinvointilääkkeen ja rauhoittavan, jonka jälkeen ei maailmassa ollutkaan enää huolen häivää. Leikkauksen ajan oli pehmeää ja lämmintä. Ahdistuksesta tai pahoinvoinnista ei tietoakaan. Operaatio taisi kestää alle tunnin ja saavuin heräämöön tosi helpottuneena ja hyvissä fiiliksissä.

Kun oli aika syödä, alkoi homma mennä päin persettä. Jollain ilveellä sain syötyä ruisleivän, mutta sen jälkeen en enää yhtään mitään ja vointi huononi huononemistaan. Olotila meni niin surkeaksi etten sitä edes saanut valiteltua hoitajille, mutta ilmeisesti ymmärsivät sen sanomattakin ja antoivat pahoinvointilääkkeitä tasaiseen tahtiin. Jos oikein pysyin laskuissa, lääkettä oli kolmea erilaista ja kaikkia laitettiin suoraan suoneen ainakin kahteen otteeseen. Lopuksi pyysin jo, että eivät enää antaisi mitään, kun ei mikään auta yhtään ja lääkkeiden määrä tuntuu jo ihan älyttömän suurelta. Kuulin hoitajan soittavan lääkärille useampaan kertaan, josko jotain olisi vielä tehtävissä. Loppuviimein kuitenkin lääkärinkin mielestä kylmä tosiasia oli se, että enempää apukeinoja ei ole ja homma on nyt vain kärsittävä loppuun.

Jonkin aikaa koitin kuunnella kirjaa, että saisin jotain johon suunnata ajatuksia. Se ei kuitenkaan kovin pitkään onnistunut, vaan teki olon vain tukalammaksi. Oli kuitenkin pakko kuunnella hiljaisella rauhallista musiikkia, koska sängyn yläpuolella oleva ilmastointikanava piti niin järkyttävää ääntä. Sellaista hermoja riipivää ininää, kuin kaksi metallia tärisisivät toisiaan vasten. Hoitajatkin ihmettelivät kaikki vuorollaan, että mikä hitto tässä inisee. Olis naurattanut jos ei olisi ollut niin maailmanlopun olotilat. Saattaa olla, että ensi vuoden puolella ei enää yhtä tiettyä soittolistaa soitella Pilateksessa :D

Jossain vaiheessa aloin panikoida, kuinka pääsen kotiin. Kuinka vaihdan vaatteet ja kuinka kävelen autoon. Tuntui aivan mahdottomalta, että nousisin ylös ja alkaisin suuriin puuhiin. Tietäjät tietää, että kirjoittaja häipyy sairaalasta vaikka kanyyli vielä kädessä kiinni (perustuu tositapahtumiin) jos vain pääsee lähtemään, joten silloin jos en halua lähteä, on todellakin tosi kyseessä. Kysyin kauanko heräämössä voi olla. Seitsemään kuulemma. Kysyin, onko jotain paikkaa missä sen jälkeen voi olla. Osastot kuulemma, mutta ei kuitenkaan oikeastaan ja että hoitajat auttavat kyllä pukemisessa ja kamojen kasaamisessa. Fuck! 

Jossain vaiheessa yksi sairaanhoitajista ehdotti, että nyt on ehkä migreeni päällä ja että jospa me otettais vielä migreenilääkkeet. Olin vaan, että are u fuckin' kidding me.. ne lääkkeet nyt vielä tähän sotkuun, niin morjensta vain. Hän oli kuitenkin niin vakuuttunut, että ne kannattaa ottaa eikä kirjoittajalla riittänyt voimia vastusteluun, joten otimme migreenilääkkeet. Tuntui saakelin huonolta vitsiltä. Hetken päästä tultiin kysymään, josko alkaa tuntua siltä, että migreeni helpottaa. Katsoin, että nyt on tullut muijan aika poistua paikalta. 

Pyysin mister A:ta lähtemään matkaan ja aloin valmistautua lähtöön, lähinnä henkisesti, koska fyysisesti kaikki toiminta oli aika mahdotonta. Kysyin luvan lähteä sairaalan vaatteissa. Ensimmäinen hoitaja meinasi, että ehkä se ei ole tarpeellista, toiselta sain luvan. Hoitajat ja mister A sulloivat tavarat sairaalan muovipussiin, kirjoittaja sai jollain ilveellä saappaat jalkaan, takin päälle ja raatokäden joukkoon. Jalat kantoi yhdellä huilipaussilla autolle asti ja siitä kotiin. Himassa mietin, että olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Pahoinvointi olisi ehkä hellittänyt nopeammin. Ehkä sairaalassa vain ahdisti niin kovaa. Kotona olotila parani hitusen hetkeksi ja sen jälkeen huononi uudelleen. Otin vielä yhden mukaan saamani pahoinvointilääkkeen ja sen jälkeen sain nukuttua pätkissä melkein aamuun saakka.

***

Päin helevettiä meni siis pahoinvoinnin suhteen, mutta toimenpide itsessään sujui hyvin. Hoitajat ja lääkärit pitivät koko ajan huolen siitä, että kaikki tehdään mitä voidaan tilanteen parantamiseksi ja olin siitä kyllä hyvin kiitollinen. Jossain vaiheessa mietin, lähetetäänkö niin huonosti voivia oikeasti kotiin, mutta eihän toki kyse ollut muusta, kuin pahoinvoinnista. Ja ehkäpä se tosiaan oli oikea ratkaisu tulla kotiin. Ehkä pahoinvointi olisi sairaalassa kestänyt vieläkin pidempään.

***

Käsi toimii niin hyvin, etten olisi ikinä uskonut sen olevan näin hyvällä mallilla muutaman hassun päivän päästä operaatiosta. Kipua on tottakai jonkin verran tietyissä liikkeissä ja tosi varovainen pitää olla, mutta esim. yöllä tai levossa ei särkyä oo oikeastaan ollenkaan ihan tavallisen särkylääkkeen oton jälkeen. Pystyn tehdä jo ison osan fyssarin määräämistä kuntouttavista liikkeistä ja kevyitä juttuja tässä kotosalla oon voinut puuhailla aika helposti, kunhan vain liikkeet on koko ajan hallittuja ja harkittuja.

Nyt on kurkku kipeä, nokka vuotaa ja yskittää. Edellinen flunssa on ollut kohta vuosi sitten, joten nyt onkin tosi hyvä ottaa yksi sellainen tähän samaan syssyyn ja jouluksi. Voi jeesus sen tähären! Koitan tässä nyt otella iisisti vaan ja olla vähän kuin huomaamatta koko alkavaa lentsua. Saimi vahtii tarkasti mutsinsa jokaista liikettä, joten perään katsoja ainakin löytyy.

Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin nice! Kiitos, että luit!

Ei ehkä maailman selkeintä tekstiä, mutta vähän helpottaa, kun saa purkaa.

Sannis

Joulukuun sankarit

Viime viikon sankareita oli mini ja Saimi. Toinen täytti 13 ja toinen viisi. Tällä kertaa juhlittiin kahteen otteeseen. Mini itse leipoi lähes kaikki tarjottavat molemmille kekkereille ja mutsia tarvittiin lähinnä apumieheksi. Hän on edelleen erittäin toimelias ja työteliäs ja jotenkin aivan omanlaisensa tyyppi. Kaiken kaikkiaan ihan mahtava pikkumuija. Lempparihommia on leipomisen lisäksi salitreenit. Treenaamaan pitää päästä joka viikko kolme kertaa ja rautaa nouseekin jo aikamoisia määriä. Mutsia meinaa vähän hirvittää välillä, kun pitää koittaa tahkota samoilla sarjapainoilla :D Viime aikoina mini on myös puuhastellut huikean hienoja leikkuulautoja ja kynttilänjalkoja puusta. Laitan joku päivä tänne blogiinkin kuvia. Puuhommien lisäksi ovat mister A:n kanssa värkänneet viime päivinä mönkijään puskulevyn lumitöitä varten. Saa nähdä onkohan sille tarvetta tänä talvena ollenkaan.

Saimi on viisivuotiaana samanlainen hassuhessu, kuin aiemminkin. Maailman ihanin koiratyttö. Kiltti, kuin mikä ja aivan oman tiensä kulkija. Rauhallinen silloin, kun ollaan rauhassa ja aina valmis kuitenkin leikkimään, kun löytyy joku leikittäjäksi. Kävelylle hän ei ole ollenkaan aina innokas, mutta silloin kun tietää, että luvassa on metsälenkki ja/tai vapaanaoloa, ei yleensä tarvitse kahta kertaa kysellä. Viisivuotiaana Saimi ei enää paljoa muista koirista piittaa. Ei oo piitannut enää hetkeen. Ei oo vihainen muille, mutta ei myöskään juurikaan kiinnostunut. Yleensä vain seuraavassa korttelissa asuva kaniinimäyräkoira Teo saattaa saada vähän pidemmästi Saimin huomiota. Toivoisin, että aika voisi pysähtyä nyt tähän. Yhtäkkiä tuntuu, että koiran vuodet kuluu aivan liian nopsasti.

Ensimmäiset synttärijuhlat pidettiin Retro Clubilla, jossa pelattiin bilistä, ilmakiekkoa, lautapelejä ja Nintendoa. Heitettin vähän Dartsia, herkuteltiin ja höpöteltiin. Oli tosi kiva, että tilaan sai myös Saimi tulla mukaan. Toiset juhlat vietettiin oman perheen ja kahden vieraan kanssa kotosalla. Saimikin sai oman pakettinsa ja pikkulikka innostui niin paljon, että meinasi samaan syssyyn avata myös pari kuusen alla joulua odottavaa pakettia :D 

Joulukuun sankarit on nyt melkein kaikki juhlittu. Mister A on vielä jäljellä. Meidän perheen viidestä kolme on syntynyt joulukuussa. Aika jouluhenkistä jengiä hei :)

Sannis