Minä ja pingviini ei ollut kirjoittajalle etukäteen mikään "suuri elokuva". En välttämättä tahtonut sitä nähdä eikä siitä ollut mitään ennakko-odotuksia. Elokuvat, joissa on mukana eläimiä on aina vähän tricky business. Monesti kirjoittaja vähän välttelee niitä ihan vain omaa sydäntä säästääkseen. En tosin tiedä yhtään muuta elokuvaa, jossa olisi nimenomaan pingviini. Tätä lähdettiin nyt kuitenkin katsomaan ja Minä ja pingviini olikin aivan ookoo leffa. Ei super, mutta ei kaduta, että lähdettiin.
70-luvun lopun Argentiinassa englantia opettava kuivahko ja elämänhalunsa kadottanut poikamies Tom (Steve Coogan) vähän vahingossa pelastaa ölylauttaan joutuneen pingviinin ja vastahakoisesti, olosuhteiden pakosta ottaa sen asumaan luokseen. Samalla Argentiinan vallankaappauksen aikaan viedään vastarintaliikkeen ihmisiä vangittavaksi ja myös Tomin koulun henkilökuntaan kuuluva nainen siepataan suoraan kadulta. Tom oli ehtinyt ystävystyä naisen ja tämän myös koululla työskentelevän isoäidin kanssa.
Elokuva vie yhteiskunnallisten aiheiden yli vähän kevyesti, mutta se ei haittaa erityisen paljon, koska lähdinkin katsomaan pingviinielokuvaa enkä yhteiskunnallista kannanottoa. Tomin ja pingviinin yhteiselo ei muutu miksikään yli ruusuiseksi rakkaustarinaksi, vaan jää ehkä vähän kömpelöksi, mutta omalla tavallaan lämpimäksi… juuri sellaiseksi, kuin voisi ehkä kuvitella jäyhän keski-ikäisen miehen ja erikoisen eläimen yhteiselon olevan. Pingviinistä ei myöskään tehdä liian "inhimillistä" eikä siihen ehdi katsojakaan rakentaa niin suurta tunnesidettä, kuin ehkä voisi.. se lähinnä syö, kakkaa ja hengailee, mutta nimenomaan ehkä siksi onkin jotenkin niin siistiä, että eläin herättää ihmisissä (sekä elokuvassa että katsojassa) positiivisia tunteita jo pelkästään olemassa olollaan.
Rakastan teemaa "kyyninen tyyppi pehmenee ja avaa itsensä, kun joutuu ottaa vastuun eläimestä". Tässä leffassa eläin opetti jokaiselle mukana olevalle jotain. Ihan hauskaa, että eläin oli nimenomaan vähän oudompi.. ei koira tai kissa, vaan juurikin pingviini. Elokuva perustuu tositarinaan, joten pingviiniä ei ole vedetty hatusta, vaan se on ollut oikeasti olemassa. Kirjoittajan lempikohtaus saattaa olla se, kun pingviini pääsee ensimmäisen kerran sisäoppilaitoksen uima-altaaseen uimaan. Leffan lopussa siitä nähdäänkin ihan oikeaa videomateriaalia.
Elokuvan kielenkäyttö, teksti ja päähenkilön kuiva huumori uppoaa kirjoittajaan kyllä. Samoin Tomin henkinen kasvutarina. Tomin ystävä, suomalainen Tapio taas häiritsee hitusen. Miksi kaveri laitetaan sanomaan "Hyvää päivää" suomeksi, kun ei kuulosta siltä, että olisi koskaan suomalaista nähnytkään? Ja siis oikeasti ihan varmasti on, koska tyyppi on ruotsalainen näyttelijä Björn Gustafsson, mutta silti. Jotenkin vähän pönttöä.
Elokuvassa on monta juttua, joihin voisi tarttua syvemmin ja osaan ehkä toivoisin niin tehtävänkin, mutta toisaalta, kokonaisuus on ihan passeli. Ihan hyväkin kai ettei tämän enempää syvennytty, koska jo nyt itkin niin paljon, että jouduin lähteä iltanäytöksestä kotiin aurinkolasit päässä.
Sannis
