Perjantai. Neljäs päivä leikkauksen jälkeen. Fiilis on suoraan sanottuna aika nihkeä. Ja ei tokikaan käden suhteen, mutta muuten. Olo on rauhaton ja levoton, keskittymiskyky on lähellä nollaa ja kaiken aikaa huimaa ärsyttävästi. En muista tällaista oloa esim. polvitähystyksen jälkeen. Toisaalta, siitä on niin kauan, ettei muistikuvat oo kaikki varmastikaan tallella. Sen muistan, että puudutus oli tosi ahdistavaa silloinkin. Sektion jälkeen oli samantyyppistä, kuin nyt. Vaikka palkinto oli silloin maailman ihanin, oli sairaala-aika tosi ahdistava. Lueskelin eilen netistä, että on tavallista, että leikkauksen jälkeen ahdistaa… kuulemma leikkaus on niin suuri trauma keholle, että kestää yleensä hetken, että pää ehtii hommaan mukaan. Huimauskin kuuluu asiaan ja johtuu luultavasti massiivisesta lääkekuormasta. Kirjoittaja ei oo koskaan kestänyt lääkkeitä kovin hyvin ja sain niitä sairaalassa ihan hirveän määrän, joten ei taida olla ihme, että vähän huippaa.
En tiedä miksi noi sairaalahommat on niin ahdistavia. Silloin harvoin, kun sairaalassa pitää asioida, oon aina ihan paskana. Ja jännintä on se, että nytkin lähdin toimenpiteeseen aika rentona ilman mitään tietoista suurta jännitystä etukäteen. Tottakai mietiskelin edellisenä iltana, mitä tuleman pitää, mutta en ollut ahdistunut enkä juurikaan hermostunut ennen homman alkua. Ehkä jossain syvällä paniikki on kuitenkin olemassa. Tai ehkä juuri siitä onkin kyse.. että lähden matkaan ihan rentsinä ja sitten, kun homma on käsillä, iskee ahdistus tuplasti päälle.
Ehkä kaikki liittyy jotenkin kirjoittajan kontrollin tarpeeseen ja siihen, että sairaalassa ei voi niin paljoa kaikkeen itse vaikuttaa. Pahoinvoinnin pelko on myös kasvanut tosi suureksi viime aikoina. Se oli ainut, joka tässäkin hommassa mietitytti.. että kuinka huono olo tulee. Viime vuosina pahoinvointi on tullessaan ollut taas aivan kammottavaa ja huomaan ahdistuvani etukäteen jo pelkästään sen mahdollisuudesta… joka varmaan sitten omalla tavallaan taas lisää sen riskiä. Huomaan, että jo tätä kirjoittaessa syke nousee ja alkaa itkettää. Mitä hittoa?
Käsi ei oo kestänyt koneella oloa muutamaa minuuttia pidempää aikaa kerrallaan ja pari tämän viikon aiempaa postausta onkin jo ennen leikkausta valmisteltuja. Tätä postausta oon koittanut kirjoittaa tiistaista lähtien, mutta keskittymiskyky ei oo riittänyt. Tähän päivään mennessä olin saanut valmiiksi niin paljon, kuin otsikon :D Selkeästi mennään siis parempaan päin (sekä käden, että keskittymiskyvyn suhteen), koska tänään oon päässyt jo näin pitkälle. Tiistai-iltana sain tehtyä postauksen someen ja laitetaanpa se tähän ->
Vähän on normaaliakin suurempaa silmäpussia ja ripsaria poskella hei ..koska tottakai piti ripsaria laittaa sairaalaan mennessä :D
Leikkauksen alkuvalmistelut vei paljon itse leikkausta kauemmin. Otettiin shottikupillinen lääkkeitä, annettiin vähän lisää suoraan suoneen, mittailtiin verenpainetta ja happisaturaatiota, pestiin ja putsailtiin olkapäätä, annettiin puudutus ja odoteltiin. Olin jotenkin ihan pöljästi unohtanut puudutuksen ja sen kuinka paskaa se on. En ollut edes tajunnut ajatella, että tottakai koko käsi puudutetaan pois pelistä ja hyi hittojen hitto, että se oli ällöä. Ennen leikkausta, kun pysähdyttiin vessabreikille, kampesin itseni istumaan, ja tunsin ihan selvästi käden lepäävän sylissä. Kun katsoin alaspäin, tuntui että aivot nyrjähti vähän enkä meinannut ymmärtää, mikä kuollut spagettikäsi roikkuu paidan alta, kun oma käsi lepää kerran siinä sylissä. No ei muuten levännyt. Hoitaja sanoi, että muistijälki käden paikasta on tavallista. Hyyyyh! Pahoinvointi alkoi ensimmäisen kerran about tässä kohdassa.
Leikkaussalissa selvisi, että en pötköttelekään sängyllä, vaan oon tuolissa. Sellaisessa hammaslääkärin tuolia muistuttavassa, jossa pään ympärille tulee jonkinlaiset tuet ja vatsan ympärille kiristetään hihna. Siinä kohdassa oli pakko sanoa ääneen, että on vähän huono olo. Sain pahoinvointilääkkeen ja rauhoittavan, jonka jälkeen ei maailmassa ollutkaan enää huolen häivää. Leikkauksen ajan oli pehmeää ja lämmintä. Ahdistuksesta tai pahoinvoinnista ei tietoakaan. Operaatio taisi kestää alle tunnin ja saavuin heräämöön tosi helpottuneena ja hyvissä fiiliksissä.
Kun oli aika syödä, alkoi homma mennä päin persettä. Jollain ilveellä sain syötyä ruisleivän, mutta sen jälkeen en enää yhtään mitään ja vointi huononi huononemistaan. Olotila meni niin surkeaksi etten sitä edes saanut valiteltua hoitajille, mutta ilmeisesti ymmärsivät sen sanomattakin ja antoivat pahoinvointilääkkeitä tasaiseen tahtiin. Jos oikein pysyin laskuissa, lääkettä oli kolmea erilaista ja kaikkia laitettiin suoraan suoneen ainakin kahteen otteeseen. Lopuksi pyysin jo, että eivät enää antaisi mitään, kun ei mikään auta yhtään ja lääkkeiden määrä tuntuu jo ihan älyttömän suurelta. Kuulin hoitajan soittavan lääkärille useampaan kertaan, josko jotain olisi vielä tehtävissä. Loppuviimein kuitenkin lääkärinkin mielestä kylmä tosiasia oli se, että enempää apukeinoja ei ole ja homma on nyt vain kärsittävä loppuun.
Jonkin aikaa koitin kuunnella kirjaa, että saisin jotain johon suunnata ajatuksia. Se ei kuitenkaan kovin pitkään onnistunut, vaan teki olon vain tukalammaksi. Oli kuitenkin pakko kuunnella hiljaisella rauhallista musiikkia, koska sängyn yläpuolella oleva ilmastointikanava piti niin järkyttävää ääntä. Sellaista hermoja riipivää ininää, kuin kaksi metallia tärisisivät toisiaan vasten. Hoitajatkin ihmettelivät kaikki vuorollaan, että mikä hitto tässä inisee. Olis naurattanut jos ei olisi ollut niin maailmanlopun olotilat. Saattaa olla, että ensi vuoden puolella ei enää yhtä tiettyä soittolistaa soitella Pilateksessa :D
Jossain vaiheessa aloin panikoida, kuinka pääsen kotiin. Kuinka vaihdan vaatteet ja kuinka kävelen autoon. Tuntui aivan mahdottomalta, että nousisin ylös ja alkaisin suuriin puuhiin. Tietäjät tietää, että kirjoittaja häipyy sairaalasta vaikka kanyyli vielä kädessä kiinni (perustuu tositapahtumiin) jos vain pääsee lähtemään, joten silloin jos en halua lähteä, on todellakin tosi kyseessä. Kysyin kauanko heräämössä voi olla. Seitsemään kuulemma. Kysyin, onko jotain paikkaa missä sen jälkeen voi olla. Osastot kuulemma, mutta ei kuitenkaan oikeastaan ja että hoitajat auttavat kyllä pukemisessa ja kamojen kasaamisessa. Fuck!
Jossain vaiheessa yksi sairaanhoitajista ehdotti, että nyt on ehkä migreeni päällä ja että jospa me otettais vielä migreenilääkkeet. Olin vaan, että are u fuckin' kidding me.. ne lääkkeet nyt vielä tähän sotkuun, niin morjensta vain. Hän oli kuitenkin niin vakuuttunut, että ne kannattaa ottaa eikä kirjoittajalla riittänyt voimia vastusteluun, joten otimme migreenilääkkeet. Tuntui saakelin huonolta vitsiltä. Hetken päästä tultiin kysymään, josko alkaa tuntua siltä, että migreeni helpottaa. Katsoin, että nyt on tullut muijan aika poistua paikalta.
Pyysin mister A:ta lähtemään matkaan ja aloin valmistautua lähtöön, lähinnä henkisesti, koska fyysisesti kaikki toiminta oli aika mahdotonta. Kysyin luvan lähteä sairaalan vaatteissa. Ensimmäinen hoitaja meinasi, että ehkä se ei ole tarpeellista, toiselta sain luvan. Hoitajat ja mister A sulloivat tavarat sairaalan muovipussiin, kirjoittaja sai jollain ilveellä saappaat jalkaan, takin päälle ja raatokäden joukkoon. Jalat kantoi yhdellä huilipaussilla autolle asti ja siitä kotiin. Himassa mietin, että olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Pahoinvointi olisi ehkä hellittänyt nopeammin. Ehkä sairaalassa vain ahdisti niin kovaa. Kotona olotila parani hitusen hetkeksi ja sen jälkeen huononi uudelleen. Otin vielä yhden mukaan saamani pahoinvointilääkkeen ja sen jälkeen sain nukuttua pätkissä melkein aamuun saakka.
***
Päin helevettiä meni siis pahoinvoinnin suhteen, mutta toimenpide itsessään sujui hyvin. Hoitajat ja lääkärit pitivät koko ajan huolen siitä, että kaikki tehdään mitä voidaan tilanteen parantamiseksi ja olin siitä kyllä hyvin kiitollinen. Jossain vaiheessa mietin, lähetetäänkö niin huonosti voivia oikeasti kotiin, mutta eihän toki kyse ollut muusta, kuin pahoinvoinnista. Ja ehkäpä se tosiaan oli oikea ratkaisu tulla kotiin. Ehkä pahoinvointi olisi sairaalassa kestänyt vieläkin pidempään.
***
Käsi toimii niin hyvin, etten olisi ikinä uskonut sen olevan näin hyvällä mallilla muutaman hassun päivän päästä operaatiosta. Kipua on tottakai jonkin verran tietyissä liikkeissä ja tosi varovainen pitää olla, mutta esim. yöllä tai levossa ei särkyä oo oikeastaan ollenkaan ihan tavallisen särkylääkkeen oton jälkeen. Pystyn tehdä jo ison osan fyssarin määräämistä kuntouttavista liikkeistä ja kevyitä juttuja tässä kotosalla oon voinut puuhailla aika helposti, kunhan vain liikkeet on koko ajan hallittuja ja harkittuja.
Nyt on kurkku kipeä, nokka vuotaa ja yskittää. Edellinen flunssa on ollut kohta vuosi sitten, joten nyt onkin tosi hyvä ottaa yksi sellainen tähän samaan syssyyn ja jouluksi. Voi jeesus sen tähären! Koitan tässä nyt otella iisisti vaan ja olla vähän kuin huomaamatta koko alkavaa lentsua. Saimi vahtii tarkasti mutsinsa jokaista liikettä, joten perään katsoja ainakin löytyy.
Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin nice! Kiitos, että luit!
Ei ehkä maailman selkeintä tekstiä, mutta vähän helpottaa, kun saa purkaa.
Sannis
