Syksyn taika

Hengissä ollaan. Koitan tässä vähitellen palautella itseäni maan pinnalle kaiken viime viikolla tapahtuneen jälkeen. Ei ihan heti tuukaan mieleen, koska olisin viimeksi mennyt yhden viikon aikana läpi noin suuren tunnelmien kavalkadin. Kirjoitin edellisen postauksen keskiviikkona. Torstaina olo oli heikko, mutta halusin vähän maiseman vaihdosta ja menin muutamaksi tunniksi töihin. Perjantaina sama homma.

Perjantaina töissä ja sieltä kotiin tultaessa alkoi vähän (eli paljon) paniikki iskeä. Jouduin hengitellä todella syvään ja silti en meinannut saada rinnassa lepattavaa ahdistusta nujerrettua. Pakarassa ja selässä juili heti enemmän, kun olin pyöräillyt ja olo oli muutenkin heikko ja väsynyt. Pelotti ihan oikeasti, miten selviän retriitistä ja kuinka kipeäksi mahdollisesti tulen. Yritin luottaa siihen, että olo paranee, kun saan muuta ajateltavaa. Kun niin kävi, olin kuitenkin ihmeissäni, että niin totta tosiaan kävi. Kun molemmat tytöt tulivat koulusta ja ystävä saapui melkein samaan syssyyn pelipaikalle, alkoi kirjoittajalla inkkarit kavuta takaisin kanoottiin ja muumit järjestyä parijonoon laaksossa.

Syksyn Taika-retriitti järjestettiin Step-koulutuksessa Lapualla. Ajeltiin pelipaikalle vähän ennen viittä iltapäivällä, heitettiin kamppeet kämpille (eli koulun asuntolaan) ja hipsuteltiin opiston Tammisali-nimiseen tilaan, jossa retriitti suurimmaksi osaksi pidettiin. Tapahtuman alkaessa oli meidän lisäksi paikalla ohjaaja-Merja ja parisenkymmentä osallistujaa.

Käytiin ensin läpi vähän kuulumisia. Jokainen osallistuja tuntui olevan pienen pysähdyksen tarpeessa. Osa halusi taukoa arjen kiireistä, osalla oli takana vaikeampi jakso ja osa vain tiesi, että vaikka kaikki on aivan mallillaan, on järkevää ottaa välillä vähän aikaa itselle. Kun kirjoittajan vuoro tuli, ääni aivan tärisi, kun kerroin, että takana olleet päivät on olleet tosi vaikeita ja jännitän kovasti. Olin miettinyt etukäteen, että joudun hyöriä ja pyöriä asentoa vaihtaen kaikki rentoutukset ja helpotti jotenkin, kun sain sanottua ääneen, miksi niin on.

Loppuviimein kävi niin, että en joutunut hyöriä enkä pyöriä. Ensimmäinen ohjelmanumero oli meditaatiomatka ja humpsahdin hyvin nopeasti aivan täysin johonkin välitilaan. En mielestäni nukkunut, mutta olin jossain unen ja valveen välimaastossa ja aivot tyhjeni kokonaan. Samoin kävi retriitin jokaisessa rentoutuksessa ja äänimatkassa, joita taisi olla yhteensä neljä kahdelle päivälle. Jonkinlainen tuntuma oli pakarassa, selässä ja/tai kyljessä, mutta varsinaista kipua en juurikaan tuntenut.

Rentoutuksien lisäksi retriitin ohjelmassa oli kaksi hyvin rauhallista yin joogaa. Yksi perjantaina ja yksi lauantaina. Niin lempeää kuin yin onkin, oli osa liikkeistä vähän liikaa. Oma keho tuntui olevan täysin vielä jossain traumamoodissa ja jätinkin suosista tekemättä kaiken sen mikä ei tuntunut hyvältä. Lauantaina tehtiin hengitysharjoituksia, jotka jätin kokonaan väliin. Syvät, tosi voimakkaat hengitykset tuntui epämiellyttäviltä ja sen sijaan annoin hengityksen kulkea siihen tahtiin, mikä itselle oli sopivinta siinä kohdassa. Yhtään ei tuntunut siltä, että olisi pitänyt tehdä jotain enemmän, vaan olin täysin varma siitä, että saan olla juurikin niin kuin itselle parhaiten sopii. Tuntui, että olisin voinut vain levätä siinä hitsin Tammisalissa vaikka viikon putkeen.

Aika meni nopeasti ja yhtäkkiä oltiinkin jo kotimatkalla lauantaina alkuillasta. En osaa edes sanoin kuvata, mikä merkitys tuolla yhdellä vuorokaudella oli. Oon edelleen ihan äimän käkenä, miten hyvin pystyin rentoutua ja miten paljon se omaan vointiin vaikutti. Opetan joka viikko omilla tunneillani asiakkaille, että rentoutuminen ei onnistu aina ja se on ihan ok. Olin ihan varma, että tällä kertaa ei vain onnistu omalla kohdalla, mutta kuinka väärässä olinkaan. Kirjoittajalla harvoin loppuu sanat, mutta nyt tuntuu, että mitkään sanat ei kuvaa ajatuksia tällä hetkellä. You definitely had to be there! 

Ja hei, you can! Seuraava retriitti, Talven voima on tammikuussa ja ilmoittautuminen on avoinna. Turha varmaan sanoa, että olen ilmoittautunut. Saapa nähdä onko toinen kerta yhtä voimallinen, kuin ensimmäinen.

Sannis

Hullua

Kyllä ne kuulkaa aika hulluksi meni nämä mun alkuviikon hommani. Selkäkipu äityi maanantaina niin kovaksi etten enää pärjännyt kotona, vaan lähdin päivystykseen. Silloin on kyllä tosi kyseessä jos kirjoittaja lähtee sinne suunnalle ja nyt tosiaan oli. Särkylääkkeet ja lihasrelaksantit ei auttaneet yhtään mitään ja sairaanhoidon neuvonnassa käskettiin lähteä heti näytille.

Kuusi tuntia, puoli kahteen asti yöllä kärvistelin odotushuoneessa. Sain kipupiikin ja piikin jotain lihasrelaksanttia, mutta kumpikaan ei auttanut mitään. Lääkäri rajasi pois sisäelimiin liittyvät vammat ja tuli siihen tulokseen, että joku lihas on tulehtunut ja ehkä siitä johtuen hermo pinteessä tms. Loppuviimein lähdin samoissa kivuissa kotiin, missä sinne meninkin. Himaan lähtiessä sain vielä pillerin ja siinä kohdassa olin jo niin out, etten edes muista mitä se oli. En muista koska olisin viimeksi ollut yhtä hajalla, kuin siinä keskellä yötä poratessa sairaalan parkkipaikalla mister A:ta odottaessa. Olin aivan paskana kaikesta kivusta ja siitä pettymyksestä, etten saanutkaan apua koko sen odottamisen jälkeen. Viimeinen pilleri auttoi kuitenkin ilmeisesti jonkin verran, koska sain nukuttua muutaman tunnin.

Tiistaina hain lääkkeet, joihin sain reseptin päivystyksestä ja vaikka kolmen lääkkeen pillericombo, jonka lääkäri käski ottaa, kuulosti omaan korvaan ihan järkyltä, tein työtä käskettyä. Kirjoittaja ei mielellään syö lääkkeitä, koska as you know, oon hyvin taipuvainen pahoinvointiin ja monen lääkkeen nappailu yhtäaikaa tuntuu lähes varmalta yrjösetiltä. Ihmetys olikin suuri, kun pahoinvointia ei ilmaantunut tiistain aikana ja selkäkipu alkoi hellittää iltaa kohti. Mietin, voisinkohan mennä jo keskiviikkona töihin, mutta ajattelin, että ehkä on parempi huilata vielä yksi päivä kotona, koska kipu oli ollut niin järkky.

Tiistain aikana molemmat tytöt kävi vuorotellen istumassa sohvalla mutsin kainalossa. Kyselin josko olivat olleet äitistä huolissaan ja molemmat vastasivat myöntävästi. Ainakin mini-raasulle oli ilmeisesti ollut vähän kova paikka, vaikka olin kyllä koittanut kertoa, että ei oo mitään hätää. Eivät oo tainneet koskaan nähdä äidin itkevän kivusta tai kiirehtivän sairaalaan, niin oli kai se vähän kummallista.

No, jos tiistaina yllätyin pahoinvoinnin poissaolosta, niin keskiviikkona eli tänä aamuna yllätyin vielä enemmän sen alkamisesta. Nousin seiskalta ja yrjötys alkoi samantien. En ollut ollenkaan odottanut, että se enää tässä vaiheessa tulisi. Oksentelin aikani ja yritin mahdollisuuksien mukaan nukkua. Ensin ajattelin, että huono olo johtuu lääkkeistä, vaikka se tulikin vähän jälkijunassa, mutta kun pää- ja silmäkipu saapui, ymmärsin että kyse onkin migreenistä. Uskomatonta!! Kyllähän tohon nyt yhden migreenikohtauksenkin heleposti ottaa. Hetken mietin uskallanko lisätä mitään lääkettä enää combooni, mutta en ollut vielä aamulla ottanut mitään ja tulin siihen tulokseen, että pahemmaksi ei voi enää mennä, joten nappasin migreenilääkkeet huiviin. Iltapäivällä pääkipu oli loppunut ja pahoinvointi typistynyt lyhyiksi hikoilu/heikotus/tärinä/etomiskohtauksiksi, joiden jälkeen sain aina vaihtaa vaatteet, koska ne oli hiestä märät.

Nyt kello on n. kahdeksan keskiviikkoiltana ja istun tässä sohvalla miettimässä, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu. Viime päivien vaiheet on olleet niin moninaisia, että voisi kuvitella tämän sairastelun kestäneen ainakin kuukauden, kun todellisuudessa se on kestänyt kolme päivää. Vähän jännittää mitä huomenna on luvassa. Toivoisin, että pääsisin töihin. Ajattelin tehdä lyhyemmän päivän enkä tietenkään voi jumpata, mutta vähän konehommia ja äänimaljarentoutuksen haluaisin voida pitää. Perjantaina oon lähdössä ystävän kanssa yhden yön joogaretriittiin enkä missään tapauksessa suostuisi jättämään sitä väliin.

Semmosta hommelia. Koitan kehittää seuraavaan postaukseen jotain muuta, kuin sairaskertomuksia.

No promises though :D

Sannis