Full on

Tiedossa full on-migreeniränttiä, joten jos se ei kiinnosta tai jos se ärsyttää, kannattaa odottaa seuraavaa postausta. Meinasin ensin jättää kirjoittamatta, kun ajattelin, että ei ketään kiinnosta eikä kukaan ymmärrä. Sitten mietin, että kirjoittajaa itseä kiinnostaa ja ehkä myös auttaa jos saa tuulettaa. Ja ehkä ruudun toisella puolella on joku, joka kuitenkin ymmärtää. Tai joku jota auttaa tieto siitä, että joku muu käy läpi samoja juttuja. Mietin myös, miksi on niin tärkeää että joku ymmärtäisi? Ja miksi on niin inhottavaa, kun joku ei ymmärrä? Niin kai se vain menee.

Yllättäen päälle lyönyt migreeniputki meinaa nyt murtaa kirjoittajan ihan täysin. Viimeksi tällainen putki oli kolme vuotta sitten. Normaalioloissakin migreeni on todella paha sairaus, mutta tällaiseksi putkeksi venyessään, tekee se arjen pyörittämisen aivan liian raskaaksi ja nyt alkaa tuntua siltä, että on pakko antaa periksi. En toki edes tiedä mitä se periksi antaminen tarkoittaa. Kotiin jäämistä? Sairaslomaa? En oo ollenkaan varma, että kipu ja oireet loppuu kotona makaamalla. Tällä hetkellä tuntuu, että ainut paikka missä ne loppuu, on haudassa. Silloin, kun kohtaus on paha, silloin ei oo vaihtoehtoa. Silloin on pakko maata liikkumatta. Silloin, kun oireet on lievemmät, on hyvä mahdollisuus, että niiden kanssa on jopa helpompi elää, kun on jotain kevyttä hommaa. Sellaista, joka ei ole liian raskasta toteuttaa, mutta joka vie vähän ajatuksia muualle.

En tiedä paljonko migreenipäiviä on nyt takana. Ne alkoi tihetä joskus loppukesästä. Ehkä heinäkuulla. Pari viikkoa sitten tuli pahin kohtaus, jonka jälkeen olotila ei meinaa palata sille mallille, että voisi esim. treenata normaalisti. Viime viikkoina oon selvinnyt about joka toisen päivän ilman lääkkeitä ja joka toinen päivä on ollut pakko ottaa lääke. Joka päivä oireita on jonkin verran. Joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän. Joinain päivinä on jopa ollut muutamia tunteja, että olo tuntuu normaalilta ja selkeältä. Suurimmaksi osaksi pää on puuroa, asioita on vaikea muistaa ja jäsentää, ohimolla ja silmän ympärillä särkee jatkuvasti, vatsa on turvonnut ja pahoinvointi vaivaa, pelkästään puhuminen hengästyttää, koko kroppa on kuin rautakanki, lihakset on ihan kummallisella tavalla kipeät ja hikoilu on välillä todella häiritsevää. Tiedän, että oon kirjoittanut tämän monta kertaa ennenkin, mutta kirjoitan taas.. migreenissä olotila on kokonaisvaltaisesti todella epämukava ja inhottava. Tuntuu aivan, kuin omissa nahoissaan ei pystyisi olla. Migreeni ei ole "vähän normaalia kovempi päänsärky". Usein itse asiassa se särky ei ole ollenkaan oireista pahin.

Jatkuva kipu ja huonovointisuus vie kaikki voimat. Useimmiten esitän, että mikään ei vaivaa, koska en jaksa olla se, jota aina joku vaivaa. Näyttelen nykyään jo hyvinkin lahjakkaasti ja uskon, että suurimman osan ajasta jengi ei tiedä yhtään mikä kirjoittajan vointi todellisuudessa on. Eikä tarvikaan tietää. Oman pään sisällä migreeni vie kuitenkin niin suuren tilan ja vaikuttaa elämän joka ikiseen asiaan niin, että välillä tuntuu, että tuun oikeasti hulluksi. Viime aikoina, kun oirepäiviä on ollut jatkuvasti, oon yrittänyt ensin hoitaa tilannetta esim. rauhallisella ulkoilulla, veden juomisella ym. Joskus se auttaakin eikä lääkettä tarvikaan ottaa. Oon myös käynyt esim. niska-hartiaseudun hieronnassa.

Eilen olin teatterissa ja mietin, kuinka voin olla niin typerä etten muistanut ottaa mitään välipalaa laukkuun. Ensimmäinen puolikas näytöksestä meni vähän ohi ahdistuessa.. mitä jos verensokeri laskee liikaa ja kohtaus alkaa. Mitä jos alkaa oksettaa? Mitä jos kipu alkaa oikein kunnolla? Ihan täyteen paniikkiin en onneksi päässyt, koska istuin rivissä reunimmaisena ja tiesin, että pääsen pois häiritsemättä ihan älyttömästi muita. En koskaan valitse muuta, kuin reunapaikan. Tapojeni vastaisesti olin kuitenkin tullut paikalle työkaverin autolla ja sitä kyllä ehdin katua moneen otteeseen, kun mietin millä hitsillä lähden jos tarve vaatii. Kuulostaa ihan pieneltä jutulta, mutta käy ylivoimaiseksi, kun elämä on jatkuvaa pakosuunnitelmien tekoa ja paniikkia siitä, koska ja missä ja millainen kohtaus seuraavaksi tulee. Kaikki skenariot pitää miettiä etukäteen ja kaikista tilanteista pitää olla reitti ulos valmiina.

Tällä viikolla jouduin antaa oman jumpan pois maanantailta. Muut jumpat pidin kyllä, koska kyseessä on tunnit, jossa voin tehdä paljon iisimmin. Oon ottanut tälle kaudelle vähemmän tunteja tarkoituksella. Aamulla lähdin jumppaan asiakkaana sillä ajatuksella, että kokeilen ja oletin, että kun homma menee hyvin, saan pitää maanantaina oman tuntini. Homma ei mennyt hyvin enkä saa pitää maanantaina omaa tuntiani. Muistelisin, että oon joutunut perumaan tänä syksynä yhden oman tunnin ja yhden tuurauksen enkä sen enempää, mutta nyt just tuntuu siltä, kuin olisin ollut jaaaaaatkuvasti poissa.

Viime vuodet on ollut aikamoista räpiköimistä jumppien kanssa. Don't get me wrong...tottakai suurimman osan ajasta oon ohjannut ilman ongelmia ja oon "vähän" dramaqueen jos en pääse omille tunneille, mutta pikkuhiljaa hiipii ilmoille kaikenlaista kremppaa, joka pelottaa hitosti. Työkaveri just sanoi, että älä vaadi itseltäs niin paljoa. Nyt ei kuitenkaan oo ehkä kyse enää siitäkään, vaan nyt on kyse siitä, että pelkään. Pelkään ihan helvetisti sitä, että ohjaaminen ja ryhmäliikunta sellaisena, kuin sitä rakastan, loppuu mun osaltani. Ajatus siitä, etten pysty tehdä sitä missä oon oikeasti hyvä ja saan kokea ihan huikeita hyvän olon fiiliksiä, tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä. Aamun tunnilla takarivissä katselin, kun muut teki sitä mitä ohjaaja pyysi ja ite tein sitä mitä hitaasti pystyin ja jotenkin koko homma tuli liian todelliseksi. Piti lähteä salista vähän ennen tunnin loppua etten olisi alannut porata hikipyyhkeeseeni. Loppuviimen porasin kyllä aivan huolella siihen hikipyyhkeeseeni, mutta en sentään jumppasalissa vaan officen suojissa. Mitä jos tää on tässä nyt?

Tiedän, että tämäkin putki päättyy jossain vaiheessa. Tai siis toivon. Onhan se aina ennenkin päättynyt. Mutta tiedän myös, että se palaa jossain vaiheessa. Pahinta on se, että tähän ei ole mitään varmaa lääkettä. En tiedä millä se menee ohi ja milloin. En tiedä milloin se alkaa. En myöskään tiedä miksi se pitkittyy. Miksi just nyt? Elän orjallisen säännöllistä elämää ja varon hyvin tarkkaan ärsyttämästä migreeniä. Tällä kertaa sen laukaisi ilmeisesti loppukesän painavat säät. Mutta ne on nyt loppu. Miksei homma helpota?

Maanantaina on lääkäriaika ja yritän ruinata lääkettä, jolla putki katkesi kolme vuotta sitten. Kaikki toiveet on nyt siinä.. että saan sen ja että se auttaa. En edes uskalla ajatella, että ei auttaisi. Pitää kuulemma lohduttautua sillä, että migreeniin ei kuitenkaan kuole. Selevä. Miten tällaista voisi edes verrata kuolemaan johtavaan sairauteen? Ei tietenkään voi. Eihän mitään voi. Mutta se, että tämä vie elämästä kaiken elämisarvon, on kyllä aikamoista paskaa.

Tänä viikonloppuna on oikeesti ollut kivojakin juttuja. Kerron niistä seuraavissa postauksissa. :) 

Sannis