Surullisissa merkeissä hörpin tänään aamukahviani. Yksi mister A:n vanhimmista ystävistä lähti enkelten matkaan viikonloppuna. Nuori mies ja pienten lasten isä. Huikea tyyppi. Ei tehnyt pahaa kärpäsellekään. Sydän petti ennen maratonin maaliviivaa eikä mitään tehtävissä. Tuntuu ihan käsittämättömältä.
"Kuolema koputtaa aina kolmesti". Ystävän äiti, mister A:n isä ja nyt Mika. Toivon sydämeni pohjasta, että seuraava tripla antaa odottaa itseään pitkään. Pelottaa mitä seuraavaksi voi tapahtua. Eilen mietin pitkään aamulla lähteäkö salille. Torstain ja perjantain olin tosi flunssainen, mutta lauantaina jo parempi. Nyt taputan itseäni selkään, että päätin salin sijaan antaa kropan levätä ja lähteä rauhalliselle kävelylle. Pitää oikeasti miettiä tarkkaan, kuinka omaa kroppaa kohtelee ja mitä se kestää.
Elämä tuntuu jotenkin tosi hauraalta just nyt. Yksi tuulen puhallus ja joku voi olla poissa. Pitäkäähän huolta!
Mikalle!
Sannis
