tiistai 12. joulukuuta 2017

121212

Jarkko Laine Photography (Lainekuva, klik!)

Viisi vuotta sitten syntyi pippurinen, täynnä tahtoa oleva tyttö, joka saa kirjoittajan ihmetykseen joka päivä. Aamu on pienestä lähtien ollut, kuten äitinsä siinä mielessä, että "Itte" se tekee kaiken. Vanhemmiten äiti on oppinut suosiolla jättämään monia hommia iskän puuhiksi, mutta Aamu jaksaa vielä opetella ihan kaiken. Nyt se opettelee niitä kirjaimia, joita ei vielä osaa. "T oli se missä on viiva ja katto päällä, eikö? Ja Koon oon nyt kans opetellu tekemään."

Aamun paras kaveri on naapurin Timi ja Timin kanssa ne vääntää menemään.. Ne juoksee takit auki toistensa luokse ja leikkii viereisen pikkupuiston salamajassa. Kaikki olis kiva olla just samanlaista, kuin Timilläkin on eikä Timin tarvi paljoa miettiä, kuinka päin olis tai mitä tekis. Aamu kertoo kyllä :D Sukset Aamu kaivaa esiin, kun lumihiutaleita leijailee parikin maahan ja pyöräilykypärä on päässä suurinpiirtein puolet päivästä ihan vaan varuiksi jos sattuis olemaan pyöräily- tai scoottailukelit.

Aamun lempijuttuja on legot, kaikki supersankarihommat ja rooliasut, jotka pitää olla Spidermania, merirosvoa, palomiestä ym. Typy piirtää taitavasti ja päiväkodissa ensi vuonna eskarin aloittavien "Viskarien" tehtäviä odottaa mini aina innolla. Leipomisesta Aamu tykkää aivan yli kovaa ja kotitöissäkin mini usein jo auttelee; tyhjää tiskikonetta Annukan kanssa ja järjestelee paikkoja.

Vieraita Aamu saattaa vieläkin kyräillä kulmiensa alta eikä ikinä tiedä, tuleeko sieltä vastaus kysymykseen vai ei. Joskus mini saattaa kaupan kassalle jutella vaikka mitä tulevista synttäreistä tai joulukalenteristaan ja joskus vastaus on pitkä hiljaisuus. Vielä vähän opetellaan sanomaan "Saisinko?", "Antaisitko?" ja "Voisitko!" Opetellaan myös, kuinka muille puhuttiinkaan...ettei niinku vaan tiuskittais. Taitaa kuulua vähän ikään toi tiuskiminen ja komentelu :D Aamu on niin ovela tyyppi, että se hoksaa tilanteita ihan uskomattoman hyvin ja usein vähän tahallaan esittää vaikka tuppisuuta, vaikkei enää ollenkaan tuppisuu ookaan. Sitten kun näkee silmissä hymynkareen, tietää, että nuan vain se taas vei muita kuusnolla.

Niin haikeeta, että Aamu on jo viisi vuotta. Toisaalta ihanaa! Ensi syksynä eskariin. Näin loppuvuodesta syntyneenä mini on tietysti kaikista nuorin, mutta se on aina ollut vähän semmonen vanhana syntynyt. Välillä pitää aina pysähtyä muistuttamaan itseä ja mister A:ta, että pienihän se on vielä. Jotenkin sitä niin mieltää aina typyn vanhemmaksi, kun se on niin reipas. Reipas se kyllä tosiaankin on. Ja hassu. Nauraa niin, että koko tyttö hytkyy eikä loppua meinaa tulla. Annukan jutuille se käkättää ja ite keksii kaikenmaailman sanamuunnoksia ja -väännöksiä. Äitiä se käy vähän väliä taputtamassa pyllylle tai vakoilemassa nurkan takaa. Annukkaa se komentaa ja pitää hirveen tarkkaan huolta kaiken maailman jutuista: "Annukka, laitapa sun sukat pyykkikoriin!" tai "Annukka, älä viitti jättää noita leluja lattialle!" Annukkaa ei ärsytä paljon ollenkaan hei :D

Pian se neiti hipsuttelee tuolta makkarista, tulee mun viereen silmät kiinni ja pyytää: "Syliin!" Täytyy laittaa kone telakalle, että olis sylissä tilaa. Viis vee jo. Aikamoista! 

Hyvää Aamun syntymäpäivää!
Sannis 

maanantai 11. joulukuuta 2017

111212

Takaisinheittomaanantai. Mennäänpä hetkeksi vuoteen 2012. Vanhasta blogista kävin onkimassa yhden tekstin ->

Alkaa ärsyttää, voin kertoa! Täällä sitä notkutaan sairaalassa eikä mitään tapahdu. IHME! Mä oon niin huono näissä synnytyshommeleissa. En saa sitte yhtään mitään aikaiseksi! Eilen iltapäivällä alkoi jo toivo herätä kun supistukset alkoi oikein kunnolla → kolmen minuutin välein ja puristi jo aika kovaakin. No, ei muuta ku synnärille takas ja se hiton käynnistysballongi otettiin pois kun oli jo pois tuloillaankin. Se oli avannu kohdunsuun kolmeen senttiin (eli kuulemma kaikki mitä se pystyykin tehdä) ja siihen se sitten lopahtikin koko touhu. ARGH! Sydänkäyriä otettiin muutamaan otteeseen ja sit lähdettiin himaan yöksi. Vähän mietitytti se kotiin lähtö mutta kun supistukset muuttui niin harvoiksi ja niitä tuskin huomas niin ajattelin etten jaksa notkua sairaalassa.

Aika hyvin nukahdin illalla ja kahdelta yöllä heräsin. Odotin vauvan liikkeitä..ei mitään! Kolmeen asti valvoin ja kuulostelin, kävin juomassa vettä ja heiluttelin mahaani. No, heräshän se baby vihdoin ja mä sain nukuttua katkonaisesti vielä muutaman tunnin. Aamulla sit sama ahdistus kertaa tuhat. Hitto, baby oli niin rauhallinen että mua alkoi jo itkettää. Kirosin mielessäni että miksi ihmeessä me lähdettiin himaan yöksi. Yritin miettiä että eihän ne sairaalassakaan mitään tee yöllä (paitsi että ottaishan ne sydänkäyrää kun pyytäis) mutta hitto että olin resseissä. Istuin sängyn reunalla, odotin liikkeitä ja mietin mitä sairaalassa tapahtuu. Ihan oikeasti mietin jo sitä mitä tehdään jos vauvalla ei oo enää sykettä. Meinasin suurinpiirtein tukehtua kauhuuni kun mietin että joudun synnyttää uudelleen kuolleen vauvan. Jostain ihmeen syystä ne aamun lyhyet hetket ajattelin babya mun mahassani koko ajan poikana ja/tai Tommina. Olin niin lamaantunut hetken etten saanut edes tehtyä lähtöä sairaalaan kun odotin vaan edes pientä liikettä. Liikkeet tuntui vihdoin ja päästiin lähtemään.

Tänään aamulla on puhkaistu kalvot ja nyt odotetaan. Olin aika hyvissä tsempeissä ja toiveikkaana aamupäivällä kun päästiin sairaalaan. Nyt alkaa kypsyttää! Kalvojen puhkaisusta on pian viis tuntia ja supistukset ehkä 8-9 minuutin välein ja aika pliisuja. Notkun täällä synnytyssalissa jumppapallon päällä (jonka muuten pelkään saavan kovimmat kolhut..en tiedä onko se tällasta ahteria joutunu aiemmin kohtaamaan) ja odotan että kivut kovenis. Keksin aikani kuluksi eri käyttötarkoituksia noille supermageille kinkkuverkkopökille. Seuraavaksi kuulemma laitetaan tippa joka voimistaa supistuksia. On kuulemma synnytyskanavaa sen verran jäljellä että on mahis siihen että lääke voimistaa supistukset mutta silti mitään ei tapahdu. Joo, no kiitti ei! Lääkäri päätti että odotetaan. Pian vaihtuu päivystysvuoro. Katotaan mitä kivaa sillä vuoroon tulevalla lääkärillä on mun varalle.

Nää on kyllä näitä elämän ehdottomia tähtihetkiä.. Kauhee väsy, päällä maailman hirvein sairaalakaapu, lapsivettä valuu noroina reisiä pitkin, piuhoja on haarukassa niin paljon että niitä verkkopökiä on ihan turha edes yrittää käyttää oikeaan tarkoitukseensa ja joka kerta jos haluat käydä vaikka veskissä on pyydettävä apua joltain joka irrottaa sut kaikista ihmeen skannereista ja piippareista. Olo on ku omenalla! Mun autosta irtos eilen pakoputki kiinnikkeistään. Mister A lähti sitä fiksaamaan, eipä täällä paljon oo kahdelle hommaa. Varmaan se ehtis käydä korjaamassa naapurinkin auton ennenku täällä tapahtuu. Mähän povasin tätä babya torstaille..siltä alkaa näyttää. Heja!


Semmosia fiiliksiä viisi vuotta sitten. Tämän päivän fiilareita voi tsiigata Instagram Storiesista. Huhhuh! Ja hei, oon nyt turvonneempi, kuin tossa kuvassa viimeisilläni raskaana. Ei jaksais edes ihimetellä :D

Mukavaa maananantaita! Ens viikolla on jouluviikko!
Sannis