Dramatic

Viikonlopulle saatiin kaikenlaista säätä. Perjantaina oli huikea auringonpaiste. Sunnuntaina oli harmaata ja tihkutti vettä. Postauksen kuvat on otettu lauantaina. Ennen auringonlaskua oli jo pilviä taivaalla. Käytiin parissakin eri paikassa kävelyllä ja kuvia metsästämässä, mutta vasta toisessa onnisti, kun pilvet vähän rakoili. Merituuli oli sairaan kylmä ja jotenkin fiiliskin oli vähän jäätävä, kun ei oltu mister A:n kanssa samaa mieltä paljon mistään.

Nyt kun mister A on töissä paljon enemmän ja pidempiä päiviä kuin ennen, tunnen oloni vähän yksinäiseksi. Sitten kun ollaan kaikki yhdessä, on mulla liian suuret odotukset siitä, kuinka kaikki on niiiiin satakymmenen prosenttia läsnä ja hyvällä tuulella ja jos ei ookaan, oon heti ihan kypsänä. Tuntuu, että oon ihan allerginen kaikelle kinastelulle enkä meinaa kestää sitä nyt yhtään.

Varsinkin perjantaisin kun viikonloppu alkaa ja olisi kiva tehdä yhdessä jotain, tuntuu uusi arki vähän surkealta. Viime perjantaina oli tosiaan hieno sää ja olisin halunnut lähteä ulkoilemaan. Mini oli kaverinsa luona koulun jälkeen ja päivystin, koska tulee sieltä kotiin. Loppuviimein päättivät lähteä laskettelemaan läheiseen pulkkamäkeen ja kyselin sitten kakstoistaveetä mukaan kävelylle. Sitä ei tietenkään huvittanut. 

Mietin hetken, voinko lähteä itekseni ihan autolla matkaan ja jättää tytöt. Päätin, että voin jos eivät kerran halua lähteä mukaan. Ajoin rantaan ja käveleskelin Saimin kanssa upeassa auringonpaisteessa. Tuntui samalta, kuin nykyään aika usein... että se on enää minä ja Saimi, jotka on jäljellä. Ja kyllä, pikkusen on nyt too dramatic, mutta vähän tuntuu ottavan aikaa nämä muutokset elämässä. Ja siitä ei oo kyse ettenkö osaisi olla yksin. Osaan hyvinkin. Useimmiten nautin siitä ihan täysillä ja välillä toivoisin vähän enenmmänkin yksinoloaikaa, mutta nyt just en oikein löydä paikkaani.

Tyttöjen kasvaminenkin vaatii taas totuttelua. Tuntuu, että pitää olla paikalla eikä voi lähteä omiin hommiin, mutta silti kukaan ei kaipaa muuta kuin pyykin pesuun ja ruuan laittoon. No joo, tässäkin on nyt vähän dramatiikkaa ilmoilla.. Mini on toki vielä sen verran pieni, että se kyllä useimmiten puuhailee vielä mukana kaikenlaista kun vaan pyytää. Mutta on silläkin jo paljon menoja kavereiden kanssa ja tottakai aina silloin, kun kirjoittajalla olisi mielessä jotain muuta.

Muutama mun tuttu aina ennen sanoi, että nauti nyt kun lapset vielä viihtyy sun kanssa.. että ei se niin hääviä oo kun ne alkaa loittonemaan. En osannut etukäteen ennustaa miltä se tuntuu. Kun lapset on pieniä, sitä vain usein toivoo pientä hengähdystaukoa. Nyt niitä hengähdystaukoja välillä tulee, mutta ollaan oudossa välivaiheessa.. pitää olla paikalla, mutta silti oon vähän yksin. 

***

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta aamusta ja nyt illalla palasin tähän. Ajatus on katkennut jo niin pahasti ettei ny mitenkään pysty enää jatkaa. Eiköhän siinä tullut päivän polttavimmat urputukset kiteytettyä :D Viikonloppu jatkui sillä tavalla, että sunnuntaiaamuna lähdettin mister A:n kanssa kahdestaan lenkille ja jauhettiin asiaa läpi. Ei tämä tilanne tästä mihinkään muutu, mutta kyllähän se aina helpottaa kun saa puhua. Vähän ollaan taas joistain jutuista samaa mieltä :D Ja tänäänhän on muuten ystävänpäivä.. eli sydämiä ja ruusuja ny vaan.. tai sitte kurkkukipua, pääkipua ja koronaepäilyä, kuten meillä.

Hyvää ystävänpäivää!

Sannis