First world

Nyt on tiedättekö semmonen ongelma täällä, että jos oot sitä tyyppiä, jonka mielestä pikkujutuista ei saa valittaa, niin kannattaa skipata tämä teksti. Jos sun mielestä urputtaminen turhuuksista, kun maailmassa on ihmisillä oikeitakin ongelmia on itsekästä/idioottimaista/ärsyttävää, tulee tämä rasittamaan ihan varmasti :D

Eli... Mä en pidä ihmispaljouksista enkä sen takia käy konserteissa. Pienissä joskus hyvin harvoin, isoissa en juuri koskaan. Joskus kuitenkin, ehkä kerran kymmenessä vuodessa tulee tapahtuma, jonka takia haluan uhmata luontaista vaistoani juosta henkeni edestä toiseen suuntaan jos vaihtoehtona on lauma ihmisiä, vessajonot, narikkajonot ja jäätävä meteli. Sellainen konsertti on Suomessa järjestetty viime vuosina parikin kertaa, mutta tähdet ei ole olleet suotuisia mulle.

Ensimmäisessä maailmassa yhtenä vuonna tapahtui siis niin, että en päässyt konserttiin, koska en viitsinyt alkaa munklata työvuoroja. Meitä on pieni tiimi, mulla on omat jumpat ja tietyt päivät on kirjoittamattoman säännön mukaan niin nounou ylimääräisille vapaapäiville että en edes viitsinyt sanoa toivettani ääneen. Seuraavana vuonna en päässyt konserttiin omien aikataulujen takia. Omat menot meni pahasti päällekäin ja toista menoa ei vain pystynyt siirtää, vaikka kuinka yritin. Sen jälkeen oon säännöllisesti kytännyt nettisivuja odottaen uuden keikkapäivän julkistusta.

Ja sehän tuli. Taas keskelle viikkoa. Ei kuitenkaan töiden kannalta ihan kriittisimpänä päivänä ja mietin josko viitsis kysyä passaisko muille että pitäisin pari vapaapäivää keskellä viikkoa. Mietin liian kauan kehtaanko ja viitsinkö ja liput myytiin loppuun. Loppuviimein sain kuitenkin suuni auki ja vapaan järjestettyä. Lippumetsästyksen jälkeen, ihanan ystävän pienellä avustuksella sain, kuin sainkin mulle ja mister A:lle (aivan liian kalliit) liput kaivettua kiven alta.

Seuraava ongelma oli tyttöjen hoito. Keskellä viikkoa, isovanhemmista yhdet reissussa, yhdet töissä...eli ei mitään hoitopaikkaa. Tehtiin kaikenlaisia järjestelyjä Helsingin päässä ystävien kanssa ja vapaapäivä-anomukset kouluun. Oli siis pakko päättää, että tytöt lähtee mukaan. Ostin junaliput neljälle, joka tuli aivan liian kalliiksi. Paikalle piti päästä keskiviikkona mahdollisimman aikaisin ja takaisin oli oltava jo torstaina, joten mietin että oma auto vie liikaa aikaa ja voimia. Alkoi tuntua siltä, että koko reissu olisi paras jättää tekemättä. Ihan liian vähän aikaa, ahdistus siitä että häiritään ystävien yöunia arkipäivänä ja liian kallista. Odotin kuitenkin itse konserttia aivan yli paljon.

Keikka peruttiin edellisenä iltana. Postin tukilakkojen vuoksi rahtiliikenne ei kulkenut Suomen lipun alla eikä bändi saanut itseään ja kamojaan ajoissa paikalle. Kalliit junalippurahat, kaksi vapaapäivää, tyttöjen koulupäivät. Kaikki menetettiin ihan turhaan. No, ei ihan turhaan, koska saatiinhan sitten viettää ilta ihanien ystävien luona Espoossa, jota ei tietenkään mikään raha korvaa, MUTTA jonain toisena hetkenä olis ollut paljon vähemmän kiirettä ja oltais tietysti varattu pidempi aika reissuun, kuin vain yksi lyhyt ilta ja yksi lyhyt aamu.

Tänään julkistettiin uusi keikkapäivä peruuntuneen tilalle. Kesäkuun toinen päivä. Tiistai. Toinen niistä meidän superkriittisistä päivistä töissä. Prkl!! En edes haaveile lähdöstä. Ja mitä väliä oikeesti? Yksi bändi, yksi keikka. Voinhan kuunnella radiota. Mutta hitto, että ottaa päähän! Ottaa päähän aivan yli kovaa. Muistatteko, kun lapsena jotain tahtoi aivan yli kovaa eikä sitä saanut? Mulla on nyt just semmonen olo. Aivan jo naurattaa, kun harmittaa niin kovaa. Ja ei, älkää vain uskoko etten tietäisi, kuinka turha asia tämä on harmistua maailmassa, jossa osa ihmisistä saa vain haaveilla konserteista. Tai kuvan kakusta. Tai mustikoista. Tai ruuasta yleensäkin.

Mutta silti. Voi prkl (tähän naurusta itkevä hymiö)!

Sannis