tiistai 17. joulukuuta 2019

Yhteenveto

Kuvat: Jonna N. Photography

Viime postauksessa toivoin, että tilanne pysyy migreenin suhteen hyvänä. Ja on muuten pysynytkin. Mutta ettei elämä aivan pelkäksi viheltelyksi muuttuisi, sairastui tytöt aivan karseaan flunssaan. Todella nopeasti nousi korkea kuume ja molemmat oli aivan järkyssä kunnossa. Puolitoista viikkoa kesti minillä ja viikon verran kymppiveellä. Mister A:kin ehti sairastaa, mutta onneksi vain pikaversion. Mua ei oo vielä flunssa kaatanut, mutta kurkku on ollut kipeä muutaman päivän ja olo on kumman tukkoinen ja takkuinen.

Oon ollut ihan kypsänä. Kerron tämän nyt silläkin uhalla, että toistan itseäni. Oon toistanut jo koko syksyn. Oon ihan loppu. Kun vihdoin oma olo alkoi monen viikon jälkeen hellittää, niin sitten tämä. En oo tännekään viitsinyt mitään kirjoitella, kun ei oo ollut mitään hyvää sanottavaa. Tänään tuntuu kuitenkin jotenkin vähän valoisammalta. Molemmat tytöt pääsi vihdoin kouluun ja minä järjestin itselleni pienen hetken hiljaisuutta kotona ennen töitä. Kukaan ei yski tai oksenna tai valita huonoa oloa. Thank god! Vein molemmat tytöt autolla kouluun. Tauti vei kaikki voimat ja ne tuntuu palautuvan hitaasti. Itseäkään ei olis kiinnostanut yhtään lähteä kävelemään.

Eilen oli kyllä millistä kiinni etten olis alkanut poraamaan vain sen takia, että oli niin kova väsy. Kävelin portaat ylös töissä ja hengästyin niin, että piti huilata. Lasken päiviä joulun vapaisiin ja toivon, että ne on tarpeeksi tästä paskasyksystä selviämiseen. Ärsyttää niin paljon odottaa, että koska sitä tipahtaa itsekin. Nyt alkaa toki tuntua jo siltä, että ei se tauti enää mulle tuu. Ja samalla takaraivossa paukuttaa, että nii-in.. just kun luotat siihen, että selvisit, niin sitten se kuume nouseekin päivä ennen jouluaattoa. Prkl!

No joo, valivalivali... kymppiveellä jäi voikan joulunäytös väliin. Minillä meni synttäritouhut vähän niin ja näin. Jouduttiin siirtää ja perua. En oo edes tehnyt blogiin perinteista synttäripostausta, koska en oo jaksanut. Se pitää kyllä jaksaa vielä tämän kuun puolella, koska .. se vaan pitää :D  Päästiin kuitenkin mutsin luo jouludinnerille. Siksi näin aikaisin, koska Kanadan sisko on paikalla nyt. Ja ruoka oli niin sairaan hyvää! Tytöillekin oli kiva pötkötellä välillä jossain muualla, kuin kotona. Vähän edes maisemien vaihdosta, vaikkei olotila oikein kummosia sallinutkaan. Pääsin myös Saara Aallon joulukonserttiin Vaasan kirkkoon ja se oli ihana. Saara Aallossa on normaalioloissa mun mielestä jotain aika ärsyttävää, mutta kirkkokonsertti oli kyllä mahtava. Ja on se kyllä hemmetin lahjakas muidu.

Sanoisin, että nämä viime viikkojen vallitsevat olotilat ei oo olleet ehkä paras moodi katsoa The Handmaids Talea alusta loppuun, mutta tein sen nyt kuitenkin. Sanoisin, että mun psyykeellä ei taitais koskaan olla hyvä hetki katsoa sitä, mutta tiedänpähän nyt mistä ihmiset puhuu. Ootteko katsoneet? Minkälaisia ajatuksia herätti? Mä katsoin sitä liian tiiviisti. Olis pitänyt antaa itselle vähän hengähdystaukoa. Siinä mielessä sarja siis kyllä onnistui, että se sai mutkin koukutettua. Vaikka usein pidin sitä tylsänä ja liian hidastempoisena, en pystynyt lopettaa kesken. Mister A oli ihan kypsänä alusta lähtien ja ennen loppua sille tuli stoppi. Ei se sitä tainnut kovin tarkkaavaisena puhelimensa takaa seuratakaan, mutta kolmoskaudella tuli silti mitta täyteen ja minä katsoin itekseni viimeiset jaksot. 

Mun mielestäni sarja oli todella ärsyttävä. Epäoikeudenmukaisuus ja tapahtumat sai voimaan melkein fyysisesti pahoin. Välillä koko homma tuntui niin typerältä ja naurettavaltakin, ettei tiennyt olisko itkenyt vai nauranut ja vähän hävetti, että edes katsoo tommosta roskaa. Välillä pelotti.. mitä jos oikeasti yhtäkkiä maailma muuttuu tohon suuntaan. Tapahtumat oli pelkkää pahaa niin hemmetin pitkälle, mutta just kun olin luovuttamassa ja kääntämässä kanavaa, tulikin yksi pieni toivonmuru ja olikin pakko jatkaa. Sarja herätti todella paljon tunteita ja tuli uniin, kuten odotinkin. Lyhyempi se olis saanut mun mielestäni olla. Jossain vaiheessa kävi jo niin, että kaikki kauheudet tuntui vain naurettavilta ja menetti jo merkityksensä, kun mieli oli jo ihan turta. Huuuuh! Ainakin yksi tuotantokausihan sitä on vielä tulossa. Itsehän en näe tietenkään mitään muuta vaihtoehtoa, kuin onnellisen lopun, mutta täytyy ottaa siitä selvää etukäteen. Jos joku tyhmä on keksinyt jonkinlaisen muun ratkaisun, tiedän ettei tarvi vaivautua :)

Että siinäpä viime päivien yhteenveto. Paljon paskaa, mutta jotain kivaakin. Tuntui muuten siltä, etten voi kirjoittaa tähän postaukseen Handmaids Talesta... ettei jotain niin kauheaa voi laittaa samalle sivulle mun kauniiden tyttärieni kanssa. Mutta sitten päätin, että voihan, koska nehän ne just kumoaa kaikki kauheudet. Meidän uusin yhteinen juttu on Sohvaperunat. Ollaan katsottu niitä ykköstuotantokaudesta lähtien ja naurettu ihan vedet silmissä. Miten ihanaa onkaan nauraa, oikein sydämensä pohjasta.

Mukavaa tätä päivää!
Sannis

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit <3