Booklover: Nälkäpeli-trilogia (Hunger games)

En oo koskaan ollut kiinnostunut Nälkäpelistä. Se on sellainen kirja- ja leffasarja, jonka oon suorilta käsin tuominnut, että se ei oo millään tavalla tai tasolla mun juttu. Kaikki dystopiahomma inhottaa ja Battle Royale-pelikonseptilla on aina ollut tämän blogin kirjoittajan sydämessä erityinen paikka.. paikka, jossa kaikki toivo kuolee ja maailmassa on pelkkää pahaa. Siinä paikassa en missään tapauksessa oo vapaaehtoisesti tahtonut vierailla. Ja sitten yhtäkkiä jokin kuitenkin sai lähtemään matkaan.

Ensimmäinen Nälkäpeli-kirja kertoo Katniss-nimisestä tytöstä, joka on kotoisin 12. vyöhykkeeltä Panemista, diktatuurista, joka on syntynyt entisen Pohjois-Amerikan tilalle luonnonkatastrofien hävitettyä meidän nykyään tietämämme maailman. Vyöhykkeet on kaikki erilaisia, kaikki tekevät hyödykkeitä maan pääkaupunkiin Capitoliin samalla, kun itse kärsivät nälänhätää ja muuta puutetta. 13. vyöhyke nousi aikanaan kapinaan hirmuhallitsijoita vastaan. Se hävitettiin maan tasalle ja sen jälkeen perustettiin vuosittainen nälkäpeli luomaan pelon ilmapiiriä, muistuttamaan kuka johtaa maata ja kostoksi.

Kerran vuodessa jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä valitaan arvalla kaksi 12-17-vuotiasta kilpailijaa eli tribuuttia peliin, josta vain yksi selviää hengissä. Peli on kammottava kidutusnäytelmä, jossa tribuutit laitetaan tappamaan toisensa. Samalla se on televisioviihdettä Capitolin kansalle, vähän kuin meidän realitysarjat. Peliä seuraa koko Panem. Vyöhykkeillä asuvat pakon edessä, Capitolin (josta ei kilpailijoita joudu mukaan) väki viihteen vuoksi. Jos pelin tapahtumat ovat liian tylsiä ja menee liian pitkä aika ilman taisteluita tai kuolemia, tuuttaavat pelin järjestäjät areenalle tulimyrskyjä, hermomyrkkyä tai muuta vastaavaa.

Nälkäpelin valintatilaisuutta kutsutaan elokorjuuksi. 74. elonkorjuussa vyöhykkeeltä 12 valitaan peliin nuori tyttö, jonka isosisko Katniss ei kestä ajatusta siskonsa joutumisesta peliin, vaan ilmoittautuu itse vapaaehtoiseksi. Vyöhykkeen toinen tribuutti kyseisenä vuonna on poika nimeltä Peeta. Yhdessä Katniss ja Peeta aloittavat matkansa ensin Capitoliin ja sieltä julmalle peliareenalle.

Itselleni selviää vasta aloitettuani lukemaan kirjaa, että se kuuluu genreihin "nuoret" ja "sci-fi" Kumpikaan ei missään nimessä kuuluu omiin suosikkikategorioihin ja koko kirjasarja onkin ihan erilainen, kuin olin ajatellut.. Ensimmäinen kirja on kuitenkin yllättävän kiinnostava. Alussa itkettää monta kertaa, mutta jollain tavalla kirja on onnistuttu kirjoittamaan niin, että pystyn sitä kuunnella sen sisältämistä kammottavista asioista huolimatta. Ehkä kuuntelen ne julmat jutut vähemmän herkällä korvalla ja keskityn niissä kohdissa enemmän pyörän ohjaamiseen tai pyykin viikkaamiseen. Tai ehkä kirjan sci-fi-jutut tekee siitä vähemmän toden tuntuisen ja siksi vähän iisimmän. 

Kaikista mielenkiintoisin on kirjan alku; Elämä vyöhykkeellä 12, elonkorjuu, aika ja ihmiset Capitolissa ennen peliä. Kammottavinta on se, kuinka Nälkäpeli on ajankulua kansalle ja kuinka se tuntuu olevan Capitolin väelle ihan kuten nykyrealityohjelmat meille; harmitonta viihdettä. Aikuisetkin kohtelevat nuoria Capitolissa ennen peliä niin, että vähän turhautuvat jos he eivät toimi, kuten odotetaan. Koska kai nyt jokainen toimii pyydetyllä tavalla, jotta pääsevät tappopeliin mukaan. Nerokasta ja järkyttävää on myös se, kuinka päähenkilökin ajattelee monessa asiassa, miten mikäkin toiminta areenalla vaikuttaa katselevaan yleisöön. Just tämä tekee kirjasta toisaalta helpomman ja toisaalta kammottavan. Välillä unohtaa kuinka sairaasta pelistä on kyse ja välillä taas näkee ihan selvästi, kuinka nykyinen some- ja realityohjelmakulttuuri voisi oikeastikin johtaa tällaiseen.

Itse peli on vähän turhan pitkä. Siinä alkaa mielenkiinto herpaantua ja kauheuksiin turtua. Pelin mutantit ja muu sci-fi-homma ei kiinnosta ollenkaan. Katnissin suhde Peetaan on vähän hähmäinen. Peeta on korviaan myöten rakastunut Katnissiin, mutta Katnissin tunteet vaihtelevat ja mitä milloinkin ovatkaan, tuntuvat liian laimeilta. Parin täytyy pelin neuvonantajien mukaan esittää rakastuneita eikä kirjassa oikein aina tiedä, mikä on oikeaa ja mikä esitystä. Kotona Katnissia odottaa vanha ystävä Gale, jota kohtaan tuntemukset ovat vähintään yhtä hähmäiset, jos ei nyt ehkä hitusen vahvemman oloiset. 

Katnissin stailaaja Sinna nousee yhdeksi suosikkihahmoista. Ja niinhän se on tainnut olla kirjailijan tarkoituskin.. että on joku ystävällinen ja ihana tyyppi, josta saa lohtua kaikessa kauheudessa. Omista suosikeista toinen on Katnissin ja Peetan peliohjaaja Heimich, mies, joka voitti nälkäpelin reilut 20 vuotta sitten. Jos Sinna on selkeä valinta suosikiksi, on Heimich toista maata, mutta uskon etten silti ole ainut, joka hänestä pitää. Mietin jopa, josko hänen juopottelunsa on vain huijausta ja esitystä Capitolille, mutta kyllä se ihan todellista hommaa oli.

Tiesin kirjan lopun etukäteen, koska tottakai olin lukenut juonen Internetin ihmeellisestä maailmasta. En olisi missään tapauksessa alkanut kuuntelemaan tätä jos en olisi tiennyt, että Katniss ja Peeta selviävät hengissä. Ehkä se teki lopusta vähän lattean, kun ei jännityksen tunnetta ollut. Tai ehkä loppu olisi joka tapauksessa ollut vähän liian pliisu. Tai ehkä olin jo niin turtunut kuuntelemaan, että se vain tuntui siltä. Tai ehkä se oli sellainen, kuin oli, koska sehän ei ollut tarinan loppu, vain ensimmäisen osan.

****

Vihan liekit on kirjasarjan toinen osa. Siinä Katniss ja Peeta asuvat voittajien kylässä vyöhykkeellä 12 ja rahahuolet sekä ruuan puute ovat kaukana takana. Muiden ihmisten olot eivät vyöhykkeellä ole parantuneet ja pahenevat vain kirjan edetessä, kun selviää, että Panemin hallinto syyttää Katnissia kapinahengestä. Itse presidentti Snow tekee vierailu- ja uhkailukäynnin Katnissin luona ja Katniss elääkin jatkuvassa pelossa ja paineessa, mitä hallinto hänelle tekee. Rakastuneen parin esittäminen Peetan kanssa kuuluu edelleen vahvasti kuvaan. Edessä on 75. Nälkäpeli ja aina 25 vuoden välein on luvassa juhlat. Tällä kertaa juhlan yllätys on se, että tribuutteja ei valitakaan nuorten joukosta, vaan edellisien vuosien voittajista. Loppuviimeinen Katniss sekä Peeta päätyvät areenalle uudelleen.

Tämän toisen osan alussa Katnissin suhde Peetaan (samoin, kuin Galeen) on ehkä vielä ärsyttävämpi, kuin ensimmäisessä osassa. Ensimmäisen kirjan loppua kohden Katnissin "valmistelutiimi" eli stailaajat ja apulaiset taas alkoivat tuntua erilaisilta ja tässä toisessa kirjassa tunne vahvistuu. Erittäin mieluista on se, että he alkavat saada enemmän inhimillistä luonnetta ja heistä alkaa lukijakin pitää ihan eri tavalla. Toisessa osassa muut pelin kilpailijat ovat peliohjaaja-Heimichille tuttuja vuosien varrelta ja ovat siinä mielessä erilaisia, etteivät ole enää teini-ikäisiä.

Tämän kerran peli on ehkä vielä enemmän sci-fi, kuin ykkösosan ja tuntuu hetkittäin aika pöljältä. Toka osa tuntuu muutenkin siltä, että kaksi osaa tätä on todellakin riittävästi enkä välillä meinannut jaksaa kuunnella loppuun. Mietin, että homma saa jäädä nyt tähän. Kolmas osa olisi jo liikaa.

Ja sitten huomaan etsiväni Matkijanärhen ja painavani "play". 

***

Matkijanärhi on alkuperäisen trilogian viimeinen osa. Uusia osia on sen jälkeen tehty vielä kaksi, mutta ne kertovat ajasta ennen Katnissia ja Peetaa. Matkijanärhessä Katniss on viety turvaan vyöhykkeelle 13, jonka piti olla tuhoutunut, mutta joka onkin superjärjestäytynyt sotilasyhdyskunta maan alla. Elämä vyöhykkeellä 13 ei ole erityisen mukavaa, vaan hyvin joustamatonta, tiukkaa ja ilotonta. Kapina nousee ympäri Panemia ja monilla vyöhykkeillä käydään jo sotaa Capitolia vastaan. Kansa ja vyöhykkeen 13 johto odottaa, että Katniss alkaa kapinan keulakuvaksi ja symboliksi, matkijanärheksi ja Katniss ottaa roolin vastaan.

Sota syttyy kunnolla vyöhykkeiden ja Capitolin välille ja monen monituisen käänteen jälkeen Katniss lähtee sotilastiimin kanssa kostoretkelle Panemin presidentti Snown luokse. Gale ja Peeta ovat matkalla mukana ja suhteessa molempiin on edelleen omat kommervenkkinsä. Kostoretkellä hyökkäävät mutantit saavat taas tämän lukijan haukottelemaan ja irvistelemään. Matkijanärhessä on muutenkin mitä uskomattomampia käänteitä sinne sun tänne ja kuuntelu alkaa tuntua työltä. Mielenkiinto hiipuu sitä myötä, kun tapahtumat ovat aina vaan oudompia ja porukkaa kuolee, kuin sieniä sateella. 

Eniten tämän lukijan tunteisiin vetoaa Matkijänärhen kohtaus, jossa Katnissille selviää, että hänen valmistelutiiminsä on tuotu Capitolista ja vangittu vyöhykkeelle 13. En tiedä miksi juuri se meni niin syvälle tunteisiin. Porajin hiljaa itekseni, kun kuljin Saimin kanssa metsässä aamulenkillä. Trilogian loppu toi kyllä myös kyyneleet silmiin. Oon tyytyväinen, että homma loppui edes jotenkin onnellisesti. Tai siis, olihan se enemmän, kuin "jotenkin" onnellista, mutta harmittaa, että niin monen piti kuolla.

***

Aivan, kuin olisin saanut jonkin suuren työprojektin valmiiksi, kun sain Nälkäpeli-trilogian kirjat (ja leffat) urakoitua läpi. Kuuntelu ei ollut kovin kevyttä ja sen lisäksi leffat oli tälle katselijalle aikamoisen työläitä. Urakoitiin kolmesta kirjasta tehdyt neljä elokuvaa pääsiäisen aikaan ja päätin, että Nälkäpeli saa sen jälkeen riittää. Olin ihan varma, että saan peitellä tämän sarjan nyt ikuisille unille sekaantumatta siihen enää koskaan eikä todellakaan tarvitse tietää mitä kahdessa viimeisessä kirjassa tapahtuu.

Ja mitä hittoa sitten? "Pitäiskö vähän koittaa googlettaa "Balladi laululinnuista ja käärmeistä"? Selviäisköhän netistä, kerrotaanko Elonkorjuun sarastuksessa Heimichille onnellista loppua? Mitä jos kuuntelisin ihan hetken jompaa kumpaa kirjaa? Oi morjens! En erityisesti edes pitänyt Nälkäpelin tokasta ja kolmannesta osasta ja tässä sitä nyt ollaan, kuuntelemassa neljättä kirjaa. Obsessed much?

Sannis