Aseman nainen on Heini Kilpamäen kertomus viisikymppisestä Sarista, joka on yli vuosikymmenen asunut Helsingin rautatieasemalla. Tai ei kai siellä varsinaisesti voi asua, mutta siellä asunnoton Sari useimmiten pitää majaa. Sarin elämän lisäksi kirja käsittelee asunnottomuutta ja siihen liittyviä asioita sekä ilmiöitä yleisellä tasolla. Kirja on myös eräänlainen tietokirja Helsingin rautatieasemasta.
Pidin kirjasta todella paljon. Sarin elämä ja sen vaiheet oli todella mielenkiintoisia. Sari ei ilmeisesti ole varsinaisesti päihderiippuvainen, mutta jonkinlainen mielenterveyden häiriö hänellä on. Kirjassa Sarin sairaus tulee esiin hyvin pienistä asioista sivulauseissa. Oikeastaan vasta lopussa tälle lukijalle valkeni, että hän on kuitenkin sairaampi, kuin mitä olin ajatellut. Sari vaikuttaa aikamoisen erikoiselta persoonalta; toisaalta vähän ärsyttävän ymmärtämättömältä ja joustamattomalta ja sitten taas toisaalta ystävälliseltä, avuliaalta ja fiksulta. Pakko kai sitä on jollain tavalla vähän erilainen ja erikoinen, erikoisen kovanahkainen ollakin, että kestää kodittoman rankkaa elämää.
Ei oo tullut koskaan mieleen, että asunnoton kävisi ehkä hotelleissa tai laivoilla. Niin Sari kuitenkin tekee. Hän on Scandicin kanta-asiakasohjelmassa aika korkealla tasolla, koska varaa huoneita niin säännöllisesti. Hän käy hotellissa tai laivalla saunomassa ja pesulla, pesemässä vaatteensa ja lepäämässä. Muun ajan Sari viettää suurimmaksi osaksi steissillä ja sen ympäristössä. Rautatieasema suljetaan muutamaksi tunniksi joka yö ja sen ajan Sari on hereillä ja usein liikkeessä. Nukkumisen hän hoitaa silloin, kun rautatieasema on avoinna.
Asunnottoman arki kiinnostaa ja se on kirjassa kuvattu hyvin. Sen lisäksi kirjassa on mielenkintoisia faktoja vaikka kuinka monenlaisista asioista. Rautatieaseman historia on yllättäen tosi kiinnostavaa ja se kuinka kirjailija kuvaa steissiä vähän kuin miniyhteiskuntana, on aika osuvaa. Jokaisesta käsitellystä aiheesta kirjailija tuo esiin faktoja, jotka vie aikaa Sarin tarinalta, mutta jotka juuri tekevät kirjasta vähän erilaisen. Esim. kun kirjassa kerrotaan, että asunnoton on kylminä öinä vaarassa paleltua, kerrotaan myös mitä paleltuminen tarkoittaa; mitä ihmisen kehossa tapahtuu, kun paleltuminen alkaa ja mitä tapahtuu, kun se etenee. Kirjailija on selkeästi käyttänyt vaikka kuinka paljon aikaa selvittääkseen erilaisia asioita, lukenut monia erilaisia lähteitä ja haastatellut isoa liutaa ihmisiä.
Kirja ei mässäile asunnottomien elämän kauheuksilla eikä oo millään lailla sensaatiohakuinen. Se ennemminkin avaa silmiä monesta asiasta ja monellakin tavalla. Kirja-arvosteluista luin, että osaa lukijoista on häirinnyt, että kirjassa käsitellään niin paljon muutakin, kuin vain Sarin tarinaa. Näin me ollaan erilaisia eikä mielipiteet kohtaa. Ja sehän onkin siistiä, että jokainen tykkää just siitä mistä tykkää. Tälle lukijalle se kaikki muu oli vain plussaa. Ainoastaan ihan lopussa olisin toivonut, että oltaisiin keskitytty vähän enemmän vielä Sariin eikä oltaisi puhuttu niin pitkää pätkää irtolaisuudesta ja muusta siihen liittyvästä. Loppusanoissa palattiin kuitenkin Sariin vielä aika pitkästi.
Huomasin, että olisin toivonut jonkinlaisen päätepisteen kirjalle. Että Sari olisi saanut ja ottanut vastaan asunnon ja elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti katto päänsä päällä. Tai jotain sellaista. Loppua ei kuitenkaan ole, koska sitä eletään koko ajan. Sarin elämä jatkuu, kuten meidän muidenkin. Sari ei sitäpaitsi halua asuntoa enkä usko, että hän ottaa sellaista enää vastaan. Hän kokee olevansa vapaa tällä tavalla.
