Leffakriitikko-sarjaa on ollut kiva kirjoittaa, joten miksei oo tullut mieleen kirjoittaa myös kirjoista? Kirjoittaja on löytänyt kirjat uudelleen hyvin pitkän tauon jälkeen. Nuorena luin aivan hulluna ja vielä kotona asuessa äiti motkotti usein siitä, että ei saa lukea pitkin öitä, kun pitäisi jaksaa kouluun aamulla. Jossain vaiheessa kirjat kuitenkin jäi ja viimeistään blogin kirjoittamisen, kuvien käsittelyn ja teeveen suoratoistopalveluiden myötä lukemiseen ei enää löytynyt aikaa tai mielenkiintoa.
Joku vuosi sitten koitin kuunnella kirjoja. Kuuntelinkin pari jossain pidemmällä reissulla; lentokoneessa ja junassa, mutta kuitenkin tulin loppuviimein siihen tulokseen, että kotioloissa kuuntelu ei ole mun juttuni. Ehdin kuunnella ainakin pari Anna-Leena Härkösen kirjaa, mutta Antti Tuiskun kirja jäi kesken. Nyt syksyllä, kun aloin pyöräillä entistä enemmän työmatkoja, tuli kuuntelukirjat uudelleen kuvioihin. Niin paljon kuin rakastankin musiikkia, tuntui että välillä kaipaan työmatkoilla korviini jotain muuta.
Otin ensimmäisenä kuunteluun kirjan Kikka - Traaginen elämä sisaren silmin. Se upposi ihan täysin ja sai miettimään, että ehkäpä se kuuntelu sittenkin toimii juurikin pyöräilyssä ja ehkä automatkoillakin. Myös yksin kotona kotitöitä tehdessä kirjan kuuntelu on ollut oikein passeli juttu. Nyt muutamia kirjoja kuunnelleena huomaan, että lukijalla on merkitystä ja toisaalta, jos kirja ei vain kiinnosta, eipä sitä oikein jaksa sitten kuunnellakaan.
Tekisi mieli kirjoittaa arvostelu kaikista kirjoista, jotka oon ehtinyt kuunnella, mutta tuntuu, että ne pitäisi olla tuoreempana muistissa. Kikka-kirja oli todella hyvä. Elin ihan täysin läpi kaikki mitä kirjassa kerrottiin. Kirjan on kirjoittanut Kai Kortelainen ja etsin muita saman kirjailijan teoksia. Törmäsin Jipun elämänkerralliseen kirjaan ja aloitin kuuntelemaan sitä. Lukijana on Jippu itse ja alusta asti häiritsi lukemisen huolimattomuus. Osa lauseista päättyi puhekielisempänä, kuin muu teksti ja selkeästi huomasi, että lukija ei vain jaksanut tai vaivautunut lukemaan viimeistä sanaa loppuun saakka. Kohdassa, jossa Jippu kertoi potkaisseensa koiraa osoittamatta siitä kuitenkaan minkäänlaista katumusta, oli kirja tämän lukijan osalta taputeltu. Kun perhonen lakkaa hengittämästä jäi siis kesken.
Seuraavaksi otin kuunteluun Anna Carsallin ja Pia Johanssonin Sinun parhaaksesi - Psykopaatista selviytyminen. Siinäkin jouduin hetken totutella lukijaan, mutta kirja oli hyvä ja aikamoisen silmiä avaava, joten sen kuuntelin kyllä loppuun. Laura Juntusen Tyttö, joka en pääsi myös loppuun saakka, vaikka ihan en täysin siitä vakuuttunutkaan. Saman kirjailijan Subutex-kaupungin kasvatit taas jäi kesken. Ehkä se oli jotenkin tylsä tai ehkä en kuitenkaan jaksanut sitä huumetouhujen veivaamista. Venla Kuoppamäen Sun poika kävi täällä oli hyvä. Surullinen ja raskas, mutta hyvä. Colleen Hooverin Se päättyy meihin oli vaikea kuunnella, koska olin nähnyt elokuvan aiemmin. Kuunnellessa vaivasi etten saanut luoda omaa mielikuvaa henkilöistä, paikoista ja tapahtumista ja jätin kirjan kesken.
Jännä, miten monta kuuntelukirjaa kirjoittaja on jättänyt kesken. En muista, että luettavia kirjoja olisi jäänyt edes kaikkien näiden vuosien varrella kesken yhtä montaa, kuin kunneltavia versioita jo muutaman kuukauden aikana. Nyt kuuntelussa on Lisa Marie Presleyn muistelmat ja se menee kyllä loppuun saakka. Aika loppumetreillä se jo onkin, joten ehkäpä se on sitten ensimmäinen, josta kirjoitan oman postauksensa.
Kirjojen kuunteluun oon siis löytänyt arjessa paikan, mutta niiden lukemiseen en vielä. Kesällä, vaunureissuilla oon lukenut, mutta kotioloissa arkena huomaan, että keskittyminen ei meinaa riittää ja mielummin avaan puhelimen, tietokoneen tai telkkarin. Kun otin kirjan käteen monen vuoden tauon jälkeen, piti lukemista oikein opetella. Huomasin usein, että hypin rivejä puolihuolimattomasti eteenpäin ja sen jälkeen piti palata takaisin lukemaan samat rivit uudelleen. Jotenkin pelottava huomata, kuinka keskittymiskyky on huonontunut. Samalla taas aivan hyvä silmien avaus ja tilaisuus tehdä asialle jotain.
Aloitin lukemisen uudelleen parisen vuotta sitten aivan randomisti kirjaston "Henkilökunta suosittelee"-hyllyn valikoimalla. Valitsin Lucinda Rileyta, koska sen nimen tunnistin. Luinkin muutaman kirjan, mutta en ihan allekirjoita niiden suurta suosiota. Vähän ehkä tylsähköä. Jotain rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa ihan hiton kauan ja sitten kaikki tapahtuu vasta ihan viimeisillä sivuilla. Kahlasin kuitenkin läpi useamman ennen kuin siirryin muihin kirjailijoihin.
Anja Snellmanin Antautuminen oli jotenkin todella erikoinen teos. Erityisherkkyyden aihe kiinnostaa, koska on niin lähellä kotia ja kirja herättikin kyllä kaikenlaisia tunteita. Tiina Raevaaran Korppinaiset-kirjaan tarttuessani en tajunnut, että lainasin pelko-kategorian opuksen. Jossain vaiheessa lukiessani tajusin, että tätä ei kannattaisi tämän erityisherkän lukea, mutta kirja oli todella vangitseva enkä pystynyt lopettaa. Siinä jäi sitten Korppinaiset vähän turhan pitkäksi aikaa ihon alle ja mieleen kummittelemaan. Raija Pellin kirjoittaman Kikka-kirjan luin viime syksynä. Se ei yllä ollenkaan samalle tasolle, kuin Kai kortelaisen kirjoittama Kikan siskon muistelmiin perustuva teos. Siinä missä Kortelaisen kirja meni aivan täysin jokaiseen tuntohermoon, oli Pellin kirjoittama aika paljon pintapuolisempaa kerrontaa.
Meidän viistoistavee on aivan älytön lukutoukka ja oikein varsinainen booklover. Hän lukee pääasiassa englanniksi ja huoneen seinät alkaa täyttyä kirjahyllyistä ja kirjoista. Siinä missä viistoistaveellä saattaa olla useampi kirja kesken yhtäaikaa, ei mutsi pysty samaan. Nyt kun kuuntelussa on vielä kesken Lisa Marien kirja, en millään pysty aloittaa edes lukemaan mitään muuta. Taidankin nyt laittaa napit korviin, kirjan hetkeksi päälle ja lähteä aamiaiselle. Mister A on lähtenyt viemään vaunua talviteloille ja muut nukkuu vielä uuden vuoden aaton valvomisväsyä pois.
En tiedä kiinnostaako porukkaa kirjat, mutta tästä lähtien täältä saa nyt lukea myös niistä aina silloin tällöin. Se olkoon blogin uuden vuoden juttu :)
