Niin vain tänäkin vuonna elokuun eka tuli ja meni. Nyt siitä on kahdeksan vuotta. Elämän pahimmasta päivästä. Oikeesti en edes tiedä oliko se pahin. Vai oliko pahimpia ne sadat päivät sen jälkeen. Tänäkin vuonna elokuun eka oli todella outo. Pää oli aivan puuroa ja sekoilin ihan huolella. Lukitsin itseni duunissa ulos joka paikasta ja jouduin soittaa kesälomalla olevalle duunikamulleni, että tulee päästämään mut sisään (Supernolo!). Olin hyvin epävarma syönkö omia eväitäni (Oikeesti!). Luulin hukanneeni aurinkolasit ja soittelin jo pitkin kaupunkia niiden perään vain löytääkseni ne omasta laukusta. Sekoilin kellonaikojen kanssa ja odottelin jumppaan porukkaa tuntia liian aikaisin. Oh my! Onneksi on jo elokuun toka. Jos tänään pysyisi pää vähän paremmin kasassa.
Kaiken sekoilun jälkeen eilen syötiin iltapalaa kamujen luona ja vielä aivan liian myöhään lähdettiin hautausmaalle. Kuvat on aikamoista puhelinmössöä, mutta jotakin on aina pakko saada ikuistettua. Haluan jälkeenpäin pystyä katsomaan kuvan jokaisesta syntymäpäivästä. Oikeesti en tiedä katsoisinko koskaan, mutta ainakin mulla on se mahdollisuus.
Kahdeksan vuotta.
Sannis
Halaus tuntemattomalta jumppaajalta. Meidän pieni enkeli lähti omalle taivasmatkalleen vasta parisen vuotta sitten. Paljon ollaan niistä päivistä myös täällä menty eteenpäin, mutta välillä ikävä valtaa täysillä pään ja mielen. Joskus luin teidän elämästä Pohjalaisessa ja vaikka muuten kuljen päivät itkemättä, niin sinut nähdessäni saan usein niellä kyyneleitä. Hullu juttu, mitä ihan jokainen kadun tallaaja ei ymmärtäisi. �� Onneksi elämä kantaa, vaikka joskus ei siltä tuntunut...
VastaaPoistaKiitos, kun kirjoitit! Iso halaus myös täältä sinne. On tämä elämä niin ihmeellistä ja niin raakaa välillä.
PoistaJust näin se menee... Jokaisella on ne omat juttunsa, josta muut ei tiedä eikä arvaa mitään. Ja onneksi on jumpat. Ne on niin parasta lääkettä.
Tuu joskus nykäisemään hihasta niin tirautetaan pienet itkut yhdessä <3