Insta-maanantai

Insta-maanantaista alkaa muodostua jo ihan postaussarja näköjään. Tällä kertaa ei muiden kuvia, vaan omia. Laadultaan ei mitään parhaita mahdollisia, mutta semmosia, joissa on kuvaajalle jotain erityistä. Siis ruokaa. Noeikai :D

Perjantaista lauantaihin kun tytöt oli yökylässä, me mister A:n kanssa keskityttiin olennaiseen ja syötiin ulkona koko vuoden edestä. Perjantaina käytiin dinnerillä Bacchuksessa ja lauantaina brunssilla Astorissa. Molemmat on semmosia paikoja, joissa en oo koskaan käynyt, vaikka aina tässä Vaasan hoodeilla oonkin asunut. Oon sitten onnistunut kiertää näköjään parhaimmat paikat, koska molemmissa ruoka oli tosiaankin hyvää.

Viikonlopun aikana mietin instagrammailua ja somettamista yleensä. Miksi ihmeessä me tungetaan kuvia kaikenmaailman puukkeihin? Kaikkihan ei tunge ollenkaan ja toiset sitten taas senkin edestä. Mä olen aika ahkera facebookkaaja ja instagrammaaja. Dinosaurus siis.. kaikki coolit tyypithän käyttää jo ihan muita kanavia. En oo esim. Snapchatia lähtenyt kokeilemaan, koska jotenkin koen, että videot tulee vähän liian lähelle. Valokuvassa voi näyttää kaikenlaista, mutta silti se on jotenkin turvallisempi ja etäisempi, kuin video. Se taitaakin olla se mun syy miksi tykkään jakaa kuvia ja tekstejä.. mulla on kova tarve kertoa asioita, mutta teen sen mielummin täällä vähän etäällä. Silloin saan vastakaikua ja tukea ilman, että täytyy olla seurassa tai seurallinen. Saan olla yksin tuntematta kuitenkaan oloa yksinäiseksi. 

Kaikki, ketkä on mua nähneet, kuvaisi mua varmasti puheliaaksi ja sitähän mä kyllä olen. Jauhan kaikenlaisia asioita ja turhanpäiväisiä jorinoita, mutta ne hetket, jotka mua oikeasti koskettaa, on jotenkin vaikea saada puettua sanoiksi livenä. "Paperilla" se on kuitenkin mulle helppoa. Oon miettinytkin, että ehkä se tarve jakaa itsestään jotain on samantyyppinen, kuin vaikka taidemaalarilla. Sen asiansa saa laittaa siihen paperille, näppäimistölle, tietokoneen näytölle tai kankaalle just niinkuin sen haluaa tulevan ulos. Sitä saa hioa ja miettiä ja sen saa näyttää muille, vasta kun on valmista. Mun päässä on niin jäätävä määrä asioita ja ajatuksia, että tarve saada niistä osa ulos, on pakottava. Muuten menee muija ihan solmuun ja sekin on nähty. Ei oo kaunista katteltavaa, ei. :D

Tsiigailin Insta-tiliäni läpi ja näyttää siltä, että postaan arkisin yleensä yhden tai kaksi kuvaa päivässä. Joinakin päivinä en ollenkaan. Viikonlopun aikana on yleensä vilkkaampaa ja pikaisella vilkaisulla kuvia on viikonlopuilta yleensä kymmenisen kappaletta. Viikonloppuisin on tottakai enemmän aikaa kuvata ja enemmän aikaa puuhailla kaikenlaista.  Usein himmailen vähän kuvien kanssa. En jaakaan kaikkia, joita haluaisin, ettei tuu liikaa. Eli vähän kuitenkin pitää miettiä mitä muut ajattelee :D Omalle FB-sivulle jaan joitain Insta-kuvia, blogin FB-sivuille joitain. Tuntuu, että Instassa jengin on helpompi lopettaa seuraaminen jos ei kiinnosta, mutta Facebookissa kaverilistalta poisto on sitten jo isompi juttu ja siksi koitan siellä olla spämmäämättä ihan älyttömästi.

Eilen illalla myöhään jaoin Instaan ja FB:hen molempiin hyvin yksityisiä ajatuksia Tommista ja Aamusta. Suru Tommista kaatui taas ihan odottamatta päälle. Tommi on ajatuksissa melkein joka päivä jossain kohdassa, mutta siihen on jo tottunut ja se ei tunnu enää niin pahalta. Kovempi ikävä-aalto tulee aina samalla tavalla, yhtäkkiä vaan hyppää nurkan takaa niskaan. Se ei paljoa etukäteen varoittele. Enää se ei satu niin kovasti. Enää se ei saa henkeä salpautumaan ja koko maailmaa pimenemään. Enää se ei saa käsiä särkemään ja koukistumaan asentoon, jossa vauvaa kannetaan. Nykyään se on jotenkin semmosta hyväksyvämpää ja rauhallisempaa. Enää ei tee mieli huutaa ääneen ja hakata nyrkkiä seinästä läpi. Nykyään se itkettää kovasti ja siihen liittyy usein ääretön kiitollisuus tytöistä.

Jokaisen vanhemman lapset on kaikista upeimpia. Niin meidänkin. Annukka kävi meidän kanssa läpi sen kaiken. Annukka on syy, miksi mä en hiipunut kokonaan pois. Kun istuin eteisen lattialla ja huusin tuskaa siitä, että vain minä jouduin kantaa Tommia ja vain minä jouduin synnyttää ja vain minä jouduin kärsiä henkisen kivun lisäksi kaikki ne fyysiset olo, otti Aki mut syliin ja peitteli sänkyyn. Vain Annukka sai mut nousemaan sieltä. Aina mietin sitä ja täälläkin ihmettelen säännöllisin väliajoin, kuinka pienelle ihmiselle annettiin niin suuri vastuu. Vastuu omista vanhemmistaan. Ja kuinka se on sen taakkansa kantanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Aamu sitten taas.. Kukaan ei koskaan tietenkään voi korvata Tommia ja siksi odotettiinkin pitkään Tommin kuoleman jälkeen ennnenkuin uskallettiin yrittää uudelleen. Mutta voi morjens.. jos meiltä otettiin pois, niin kyllä meille annettiinkin. Jos Annukassa on jotain hyvin erityistä, niin on myös Aamussa. En tiedä, mikä intiaanityttö se on edellisessä elämässä ollut, mutta se on ihan uskomaton pieni ihminen. Niin sisukas ja reipas ja jotain ihan erilaista, kuin kukaan muu. Aamu tulee aina olemaan mulle se ihme, jonka en koskaan kuvitellut tapahtuvan.

Niin kai se on, että Tommin tarkoitus oli vain käydä täällä näyttämässä, mikä elämässä on tärkeintä. Aikamoiset kortit ja suuret saappaat on jaettu näköjään jokaiselle meidän lapsista. Hirveen hyvä, että niiden mutsilla on blogi ja kaikenmaailman puukit mihin kirjoitella ja jaella näitä juttuja että se pysyy edes jotenkin järjissään. Niiden iskäkin voi täältä sitten lukea missä mennään ja mikäs rouvaa milloinki murehduttaa. Noeikai :D

Huuuuuh!

Kevyttä maanantaita hei!
Sannis