tiistai 2. kesäkuuta 2026

Leffakriitikko: Michael

Michael-elokuva kertoo Michael Jacksonin elämäntarinaa. Tässä ekassa osassa elämä alkaa. Tulossa on sitten toinen osa, jossa se päättyy. Olin lukenut etukäteen, että tämä osa on siloiteltu ja aika "palvova" kuvaus Michaelista, joten tiesin vähän, mitä odottaa etukäteen. Ihan tykkäsin kyllä kuitenkin. Itselläni ei oo mitään vahvaa mielipidettä tai tunnesidettä Michaeliin, joten nyt ei ollut niin suuria odotuksia täytettävänä.

Elokuva alkaa 60-luvulta, jolloin Joseph Jackson valmentaa poikiaan, viittä veljestä lavalle laulamaan ja soittamaan. Jackson 5 oli aikamoinen menestys aikanaan, eikä vähiten nuoren Michaelin lahjojen ansiosta. Duuni vaikutti olevan aikamoisen kovaa. Michael oli alakouluikäinen, kun keikkoja jo vedettiin koulun ohella ja esiintymisiä harjoiteltiin myöhään illalla nukkumaanmenoaikaan. Remmiä tuli jos ei jaksanut tai huvittanut. Elokuvassa nuorta Michaelia esittää erittäin onnistuneesti Juliano Valdi.

Aika isossa roolissa leffassa on Michaelin isän hallitseva ote perheeseensä. Isän mielestä Michaelin piti pysyä veljiensä kanssa ja itsevaltiaan elkein toimikin siihen suuntaan. Miksi näiden starojen vanhemmat niin usein onkin niin k*sipäitä? Michael tahtoi tehdä omaa juttuaan, mutta ei uskaltanut vastustaa isäänsä. Äiti pyöri vähän hissukkana välimaastossa, Michaelin puolella kuitenkin. Michael Jacksonin isää tai äitiä en ole koskaan videolla nähnyt, äidistä en edes kuvaa, mutta Colman Domingo vastaa roolissa aika hyvin sitä, mitä ajattelin isän olevan. Nia Long äitinä on jopa rasittavuuteen asti rauhallinen ja puhuu hitaasti. Voisin kuvitella, että sellainen Jacksonin perheen äiti oli oikeastikin. On kuitenkin ilahduttavan jämäkkä sitten elokuvan loppua kohti.

Rakastan Michael Jacksonin monia biisejä ja hän on tuttu niiden kautta. Hänen elämäänsä en erityisesti seurannut, mutta otsikoilta ja lööpeiltä ei oikein voinut hänen elinaikanaan välttyä. Olin jo silloin nuorempana sitä mieltä, että hänen mielensä on ehkä jäänyt johonkin lapsuuden tasolle. Elokuva antoi sille varmistusta. Toki, elokuvasta on vaikea sanoa, kuinka paljon on toden mukaista, mutta siinä kävi hyvin ilmi, että Michaelilla ei ollut ystäviä, koska ei voinut työnsä vuoksi elää normaalia elämää. Hän eli omassa mielikuvitusmaailmassaan ja vietti aikansa lemmikkieläintensä kanssa. Ehkä jämähdys johonkin lapsuuteen oli seurausta siitä, ettei hän koskaan saanut elää sitä aikaa, kuten kuuluu.

Michaelia elokuvassa esittää hänen veljenpoikansa Jaafar Jackson. Puhetyyli on ärsyttävä, mutta niin se taisi oikealla Michaelillakin olla. Liikkeet ja tanssimoovsit… fiuh! En erottaisi oikeasta Michaelista. Niin superhyvä. Tämä on kuuleman mukaan Jaafarin ensimmäinen elokuvarooli ja heti tuli napakymppi! Perfect! Välillä tuntuu, että leffa on vähän turhankin paljon rakennettu vain Jaafarin moovsien varaan. Biisit on tosi pitkiä ja vaikka ne on ihania, olisi niistä voinut jokaisesta napsaista pienen pätkän pois. Alla olevat kappaleet oli elokuvassa mukana ja vaikka Beat it ja Thriller on omia isoja suosikkeja, meni Human nature nyt eniten ihon alle. Siitä oon toki muutenkin tykännyt aina ja tässä se herätti isosti tunteita.

1. I'll be there
2. Never can say goodbye
3. Who's loving you
4. I want you back / ABC / The love you save
5. Ben
6. Don't stop 'til you get enough
7. Beat it
8. Thriller
9. Billie Jean
10. Wanna be startin' something
11. Human nature
12. Workin' day and night
13. Bad

Oon lukenut elokuvan arvosteluja ja monissa räntätään siitä, kuinka paljon jätettiin pois. Vähän ihmetyttää, koska eikö oo kuitenkin ihan selvää, että jatkoa on tulossa? Leffan posterissa on sanat "His story begins". Leffan lopussa on sanat "His story continues". Elokuva loppuu vuoteen 1988. Biisilista näyttää ylläolevalta. Tottakai toinen osa on tulossa. 

Tykkäsin elokuvassa eniten tietysti musiikista. Oli myös kiva, kun vuosilukuja näytettiin selkeästi. Joskus näissä elämänkerrallisissa miettii, mitä hitsin vuotta tässä nyt eletään. Ihana kohtaus oli se, kun Motown recordsin tuottaja Berry Cordy näyttää nuorelle Michaelille miksauspöydän toimintoja ja Michael sen jälkeen kapsahtaa hänen kaulaansa. Oma kylmä isä katselee vieressä ja varmaan hoksaa ettei oo ehkä koskaan halannut poikaansa.

Michaelin henkivartija Bill Bray oli ihana tyyppi, joten hänestä pidin tietysti. Hän taisi myös olla Michaelin ainut ystävä. Kun Michael halusi lähteä omilleen isänsä vallasta, tutustui hän John Brancaan, joka oli myös hyvä tyyppi ja josta tulikin Michaelin pitkäaikainen lakimies. Brancaa esittää elokuvassa Miles Teller ja voi terve.. En tiedä mitkä ihmeen vibat hänestä välittyy.. jotenkin kuitenkin vähän sellaiset Kevin Costner/Bodyguardmaiset ja olin koko leffan ajan ihan, että uu.. onpa hot, kampauksesta huolimatta :D Oh my!!

Michael ei ehkä ollut kovin monitahoinen elokuva. Ne asiat oli siinä selkeästi esillä, jotka haluttiin tuoda esille. Oli varmasti ihan hyvä, että leffa on jaettu kahteen, jotta kaikki musiikki saadaan mukaan. Meitä oli neljän porukka katsomassa ja kaikki kyllä tykkäsivät. Tämä oli tehty ylistyksenä popin kuninkaalle ja sellaisena se toimikin aivan hyvin. Seuraavalle katselukerralle ehdottelin jonkinlaista karaokenäytöstä, että voisi laulaa ja tanssia mukana.

No, seuraava näytös tulikin sitten aika pian, kun mini tahtoi lähteä tsiigaamaan leffan. Karaokea ei ollut luvassa, itse asiassa kiellettiin tiukasti olemaan laulamatta tai liikehtimättä :D mutta lähdin tottakai kaveriksi ja tokalla katselukerralla oli aika samanlaiset fiilikset kuin ekallakin. Mini tykkäs ihan hulluna ja kysyi muutaman päivän päästä josko voi lähteä leffaan vielä uudelleen. Itse en luvannut enää kolmatta lippua tähän leffaan ostaa, mutta mini halusi mennä itekseen ja niin sitten tekikin. Tykkäsi edelleen. Reipas likka. Odotamme siis toista osaa innolla.

Sannis

sunnuntai 31. toukokuuta 2026

Toukokuun vika

Postauksen kuvat on parin viikon takaa, kun likat pyöritteli pullat äitienpäiväkaffeille. Toukokuun viimeinen päivä ei ala kovin pullantuoksuisesti, vaan paljon tylsemmin. Heräsin viiden maissa aamulla siihen, että seitsemäntoistavee oksentaa. Ja ei, ei oo ollut koulujenpäätösriennoissa, vaan töissä eilen ja sieltä tullessaan oli illalla ihan ookoo, mitä nyt edelleen vähän flunssainen. Nyt on kuitenkin eri ääni kellossa ja tämän päivän työt jää väliin. En tiedä onko syönyt jotain epäsopivaa vai onko talossa piiiitkän tauon jälkeen joku yrjötauti. Todellakin toivon ensimmäistä, koska ei jaksaisi kyllä yhtään enempää tämän sortin potilaita.

Saimi on tuijottanut kirjoittajaa siitä aamuviidestä lähtien. Hän nukkuu yleensä öisin sohvalla, mutta nyt istui meidän sängyllä niin kauan, kun siellä pötköttelin ja aivan, kuin olisi pyytänyt mutsia tekemään jotain, auttamaan. Jännästi oli tosiaan lähempänä mutsia, kuin seitsemäntoistaveetä, vaikka selkeästi erikoinen käytös nyt potilaaseen liittyykin. Kun nousin keittämään kahvia, tuli potilas Saarinen sohvalle huilaamaan ja siitä lähtien Saimi on ollut sohvan välittömässä läheisyydessä. Oon koittanut sille jutella, että kaikki järjestyy ja että tälle taudille ei nyt edes äiti voi mitään.

Yrjötauti on aina ihan peestä, mutta jotenkin harmittaa vielä enemmän tässä kohdassa. Mietin ajatteleeko typyn työnantaja, että noinko on mikään yrjötauti, vaan ehkä krapula, kun on tosiaan koulujen päätös takana. Yritän karistaa tommoset ajatukset. Jos niin ajattelee, eihän kirjoittaja sille mitään voi. Jos tuntee Annukan, tietää todellakin, että krapuloista ei ole kyse. Hän juhlisti koulun päätöstä kavereiden kanssa perjantaina päivällä kevätjuhlan jälkeen käymällä syömässä kaupungilla ennen duunivuoroa ja sen jälkeen on paiskinut töitä perjantaina sekä lauantaina.

Perjantaina tulikin potilas Saariselle palkka toukokuun tunneista ja voi sitä iloa ja onnea, kun kävivät mister A:n kanssa Powerissa. Nyt on uusi, aivan itse tienattu pelikone odottamassa, että yrjöviulut vaikenee. Aikamoinen potti sieltä tilille tipahtikin. Koneen jälkeen jäi vielä rahaa vähän muuallekin hummattavaksi. Kesäkuun palkasta duunari suunnitteli sitten laittavansa vähän isomman summan säästötilille. Fiksu likka!

Minin kouluvuosi päättyi eilen. Seiskaluokan todistus ei paljoa kutosen toikkarille kalvennut ja neljän kympin rivi sai kyllä mutsin hymyilemään. Kai tähän nyt kuuluu sanoa, että ei ne numerot oo tärkeimpiä, eikä tietenkään ookaan, mutta kylläpä niistä todellakin saa iloita ja onhan se nyt hiton paljon mukavampaa, että ne on hyviä, kuin huonoja. Tämä mutsi ainakin kehuskelee ihan estottomasti lasten saavutuksilla, hyvillä numeroilla ja millä nyt milloinkin. Todellakin. Me suomalaiset ollaan usein vähän liian vaatimattomia tässä suhteessa. Kyllä saavutuksista saa olla ylpeä ja iloinen ja kyllä sen saa sanoa ääneen!

Semmosta! Ei koulunsa päättäneiden kuvia tänä vuonna, koska oon tullut niin araksi lasten kuvia enää julkaisemaan. Pullat saa nyt toimittaa sijaisen virkaa :D 

Mukavaa sunnuntaita! Älkää yrjötkö!
Sannis