Leffakriitikko: Lapua 1976

Käytiin katsomassa tämä leffa elokuvateatterissa ennen kuin aloitin Leffakriitikko-sarjan postaukset. Viime viikonloppuna katottiin Lapua uudelleen kotona. Fiilis on aina tottakai kotona katsellessa eri, kuin teatterissa ja nyt meillä oli mutsi eli mummu ja siskonenkin leffaseurana, joten jonkun verran juteltiin elokuvan aikana tavallista enemmän. Mister A juoksutti Saimia pallon perässä ainakin puolet leffan ajasta, joten ihan rauhallisinta ei tällä kertaa ollut. Sain kuitenkin mieleen vähän niitä fiiliksiä, joita koin ensimmäisen katselukerran jälkeen.

Pidin tästä leffasta ehdottomasti. Alun tulipalokohtaus oli tosi ahdistava. Eläydyin ihan täysillä siihen, miltä tuntuisi olla siinä tilanteessa ja vähän hämmennyinkin, kuinka suuria tunteita elokuva herätti heti alussa. Kun tehtaalla räjähti, tuntui se jo luissa ja ytimissä asti. Jotenkin se, että tiesi räjähdyksen tapahtuneen oikeasti ja niin lähellä meitä, sai herkistymään vielä enemmän. Elokuvan murre on mister A:n omaa ja se sai koko homman tulemaan jotenkin vielä paljon lähemmäs omaa kotia. Yllättävän hyvin murre taipuikin opeteltuna näyttelijöiden suuhun. Aina ei niin oo.

Tykkäsin siitä, että elokuva oli rakennettu Matin ja Kaisan rakkaustarinan ympärille eikä koskenut vain räjähdystä. Koska oon minä, olisin tottakai tahtonut, että rakkaustarina olisi päättynyt onnellisesti. Räjähdyksessä itsessään ja sen muissa kuolonuhreissa olisi ollut riittävästi surtavaa. Vähän hommaa toki pelasti se, että Marialle ja papalle näytti kuitenkin muodostuvan suhde, vaikka jossain vaiheessa Kaisan isä oli sitä mieltä, että ei ole Marian isoisä. Tykkäsin myös ihan lopusta, siitä, että loppuviimein tarinan kertojana oli Matti itse. 

Tehtaan arki oli kirjoittajan mielestä tosi kivasti kuvattu ja oli ihana kuunnella, kun työntekijät heittelivät toisilleen juttuja niin leviästi. Tykkäsin myös niistä kohdista, joissa ei kuvattu ihmisiä, vaan pelkästään tehdasta ja sen toimintoja. 70-luvun vaatetus, kodit ja kampaukset oli jotenkin sopevia.

Hannu-Pekka Björkman oli täydellinen roolissaan. Vähän toki nauratti viisikymmentävuotissyntymäpäivät, kun olisin arvioinut iäksi ennemmin 20 vuotta lisää, mutta ennenhän toki oltiin jotenkin "vanhempia". Oikeastaan jokainen tehtaan työntekijäkin oli jotenkin passeli rooliinsa. Suurin osa räjähdyksessä kuolleistahan oli tosiaan naisia ja se tuntui nyt jotenkin erityisesti pahalta. Ehkä yleisempi asetelma on, että mies kuolee, esim. sodassa ja nainen jää suremaan ja tottakai se on aivan yhtä kamalaa, mutta jotenkin nyt henki meinasi aivan salpaantua kuolleista naisista ja surevista miehistä.

Matti ja Kaisa oli sopiva pari. Vähän ehkä ärsytti Kaisan "Kukaan ei oo kysynyt multa mitä mä haluan"-marttyyriys. Olis tehnyt mieli vähän huomauttaa, että saahan sitä itekin avata suunsa, vaikkei kukaan kysyisikään, mutta toisaalta.. isä oli hallitseva ja aika oli erilainen. Kotona katsoessa en mitään suuria tunteita onnistunut Matista herättämään, mutta muistaisin, että elokuvissa kesti hetken aikaa, että sain kiinni, kuka Matti on miehiään. Kohtaus, jossa Matti ja Juhani istuvat käytävällä vastakkaisilla puolilla suremassa Kaisaa meni erityisesti tunteisiin.

Lapua 1976 on kyllä hyvä suomalainen elokuva ja onpa jotenkin hienoa, että se tehtiin. Hautajaisten arkkurivi laittoi kyllä jokaisen katsojan sekä elokuvissa, että meillä kotona hiljaiseksi ja vieläkin itkettää tässä kirjoittaessa. Kirjoittaja ei mielellään surullisia leffoja katsele oikein montaa kertaa, mutta tässä oli jotenkin kuitenkin onnistuttu tuomaan vähän toivoa loppuun niin, että saatan katsoa tämän vielä joskus kolmannenkin kerran.

Sannis